Elämä hajoaa käsiin

 

Moi! Mitäs tässä nyt sanoisin... yritin kirjoittaa surullisen tekstinpätkän. Onnistuin. Jotenkuten. Ja tässä teille lopputulos! 

Elämä hajoaa käsiin.

Se murskaantuu hiekanjyviksi ja tippuu sormien raoista jonnekin tyhjyyteen. Voit yrittää pitää kiinni, mutta jos elämä on päättänyt hajota, se hajoaa silti. Ei ehkä vielä, mutta pian.

Ja silloin se tippuu. Tippuu jonnekin pimeään, pelon täyttämään paikkaan, jossa ei ole iloa. Ei onnellisuutta. Ei kiitollisuutta.

On vain pimeyttä, tasaisen mustaa ja läpipääsemätöntä pimeyttä.

On vain vihaa, surua, huolia, murheita. Pettymystä, ikävää, inhoa.

Elämä valuu kohti pimeyttä, kuilun pohjaa.

Sitä voi vielä nyt yrittää pelastaa. Ehkä pienet hiekanjyvät pysyvät vielä hetken aloillaan, eivät tipahda. Ehkä ne haluavat vielä hetken olla meidän maailmassamme. Mutta vain hetken.

Ja sen hetken, sen hetken jona kukaan ei auta ja tulevaisuus on pelkkää mustaa, jälkeen on hiekan taas pakko valua.

Ja se valuu, tippuu ja murentuu. Niin kauan, ettei kukaan saa sitä enää kiinni.

Niin kauan, kunnes se on kuilun pohjalla.

Pimeydessä.

Huolien ja epätoivon valtakunnassa.

Siellä, mihin kukaan ei näe.