Pelastus
Moi! Tämän tarinan tarina (tarinan tarina :D) alkaa siitä,
kun äiti käski minua käymään ulkona. Hypin jäätyneessä vesilammikossa ja
kuuntelin jään rapinaa, ja idea tästä tarinasta vain hyppäsi päähäni. Yritin
tehdä mahdollisimman surullisen tarinan, mutta koska minun on erittäin vaikeaa
antaa tarinoiden hahmojen kuolla, en voinut tehdä muuta kuin kirjoittaa
”onnellisen” lopun! Jos et halua lukea onnellista loppua, vaan pidät enemmän
surullisista tarinoista, lopeta lukeminen tummennettuun kohtaan ”Minä putosin.
Kylmään, mustaan veteen.” Toivon, että pidät <3
Astuin varovasti lumen peittämältä, valkealta rannalta
järven kristallinkirkkaalle jäälle. Oli täysin hiljaista. Olisi voinut luulla,
että olin maailman ainoa olento. Mistään ei kuulunut pihaustakaan. Tuuli ei
humissut, jää ei ratissut, kukaan ei puhunut.
Näin vain järven, äärettömät lumen peittämät rantapenkat ja valkoisena
hohtavan metsän. En yhtäkään ihmisasutusta, en yhtäkään häiriötekijää. Olin
vain ja ainoastaan minä. Olin kuin satumaisen rauhan ympäröimä. Kaikki oli
täydellisesti.
Kävelin jäätä pitkin hitaasti niin kauan, että pääsin järven
keskipisteeseen asti. Katselin ympärilleni ja ihailin maailman kauneutta. Koko
jättimäisen järven peittänyt jääkerros hohti auringon valosta kirkkaana. Kaikki
levittäytyi ympärilläni. Jää oli valkeaa puhtautta täynnä. Yksikään tuulenvire
ei häirinnyt äänimaisemaa. Oli niin hiljaista kuin vain olla voi.
Yhtäkkiä kuulin jotain. Ratinaa, kuin jokin olisi
hajoamassa. Hengitin syvään pelosta kankeana ja laskin katseeni jalkoihini.
Jää ei ollut enää tasaisen sileää, kaunista. Nyt siinä oli
railoja, kuin kynsien tekemiä viiltoja. Jää oli hajoamassa. Se ei kestänyt
painoani. Minun olisi pitänyt odottaa myöhempään talveen, ennen kuin astelin
jäälle. Nyt oli liian myöhäistä.
Silmäni täyttyivät kyyneleistä, mutten välittänyt. Annoin
niiden valua. Minun teki mieli juosta, juosta takaisin rannalle, kauas koko jäästä.
En tehnyt niin, sillä en voinut. Jalkani eivät suostuneet liikkumaan. En voinut
tehdä mitään. Pystyin vain seisomaan ja odottamaan, milloin se tapahtui.
Hysteria oli ottamassa minusta vallan. Koko elämäni, kaikki,
mitä olin koskaan tehnyt – kaikki oli menetetty. En enää koskaan piirtäisi,
kirjoittaisi tai keksisi kaunista runoa. En enää koskaan tekisi mitään.
Äkkiä kaikki muuttui. Rauha valtasi minut. En voisi tehdä
mitään, olisin pian mennyttä. Järvi oli niin iso, en pääsisi koskaan hukkumatta
rannalle. En voisi huutaa apua. Kukaan ei kuulisi.
Kun luulet kuolevasi pian, ymmärrät elämäsi arvokkuuden. Hengität
vielä nyt, ehkä viimeistä hengenvetoasi. Siitä täytyy nauttia. Nauttia koko sen
elämän puolesta, jota et tule koskaan kokemaan.
Katselin vielä hetkisen maailmaa, sen ihmeellisyyttä, ja
kuuntelin jään pahaenteistä rapinaa.
-Kiitos, maailma, hento kuiskaus pääsi
huuliltani. Ja silloin se tapahtui.
Jää allani petti. Minä putosin. Kylmään, mustaan veteen.
Tunsin kylmyyden koko kehossani. Tunsin, kuinka painuin
veteen. Yritin tarttua jään reunoihin, mutten voinut tehdä mitään. En päässyt
pois, en yltänyt. Jää oli liian liukasta.
Haukkasin happea keuhkoihini pääni ollessa vielä pinnalla ja
pidätin hengitystäni upotessani syvemmälle. Olin valmis vetämään minä hetkenä
hyvänsä keuhkoihini vettä, hukkumaan, mutta äkkiä huomasin, etten uponnutkaan.
Järvi oli syvä, useita metrejä, enkä mitenkään ollut voinut tulla jo pohjaan
asti.
Äkkiä ymmärsin, miksen uponnut.
Jokin piti minusta kiinni. Jokin kannatteli minua, jokin
elävä olento. Pieni toivo pilkahti sydämessäni. En päästänyt vielä mustaa vettä
keuhkoihini, pidätin vielä henkeäni viimeisillä voimillani.
Jokin työnsi minua alhaalta päin.
-Ui nyt! kuulin henkäyksen
jostain veden syövereistä. Ajattelematta, miettimättä mitään, aloin kauhoa
vettä käsilläni. Tunsin nousevani, se jokin työnsi minua ylöspäin ja minä uin.
Näin valon yläpuolellani.
Sain vaivalloisesti pääni pinnalle. Yskin vettä keuhkoistani
ulos ja haukoin happea. Se jokin tönäisi minua vielä kerran vedestä ja pääsin
tarttumaan jäähän. Nousin ylös ja kaoin vettä ulos suustani istuen jään päällä.
Näin sinertävän harmaan häivähdyksen vedessä, kun jokin
liikahti jäässä olevan aukon alta muualle jään alle.
-Kiitos! huusin sen perään
kaikin voimin, kiitollisempana kuin koskaan. Olin elossa.
Ihana! Ihana, ihana, ihana, ihana, ihana! Itse tosiaan lopetin lukemisen tuohon tummennettuun, ja mielestäni toimi todella hyvin niin. En edes halua tietää, mistä siihen on vielä onnellinen loppukin kaivettu. Surullinen toimii 💙💙💙
VastaaPoistaKiitos, kiitos, kiitos, kiitos, kiitos, kiitos! Ihanaa että toimi tuo surullisen ystäville surullinen loppu ja iloisen ystäville hieman iloisempi loppu <3
PoistaApua, jo kurkistuskin kuulostaa kamalalta! Mutta uskon, että hyvä tarina on!
VastaaPoista