"Mä rakastan sua"


Moi ja tervetuloa uuteen postaukseen! 💙   
Nyt saatte lukea hieman erikoisen postauksen - nimittäin tarinan, joka on kirjoitettu yhdistelmällä suru & romantiikka. Miten ihmeessä olen päätynyt tähän? Ester aloitti blogissaan kirjoittamiseen liittyvän pudotuskilpailun (josta löydät lisää tietoa tästä), ja ensimmäinen aihe, josta pitää kirjoittaa, on romantiikka. Suru taas jotenkin vain tulit tähän tekstiin... joten tämä on myös surullisten tekstien kirjoittamisharjoitus minulle! Toivottavasti pidät 
💙   


Makaan sängyssäni ja itken. Kyyneleet putoilevat tyynyliinalleni, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Tyyny on jo valmiiksi litimärkä, koska se raukka on joutunut kestämään kyyneleitäni ja vaikerointiani jo viikkojen ajan.

Huoneeni on täysin pimeänä, sinne ei pääse valoa mistään. On vain pimeyttä, pimeyttä ja pimeyttä, jonka läpi ei mitenkään voi nähdä. Missään ei näy yhden ainutta valonpilkahdusta. Jos huoneen tosiaan kuuluu olla omistajansa näköinen, kuten sisustuslehdissä aina neuvotaan, se taitaa olla ainut asia, jossa olen elämässäni onnistunut. Tämä huone tosiaan kuvaa elämääni. Pimeä kammio, jossa ei näy valoa.

Äkkiä pimeyteen ilmestyy pieni valo. Puhelimen näytön valo. Joku on joko lähettänyt minulle viestin tai soittanut. Outoa. Pyyhin enimmät kyyneleeni poskiltani ja kurotan ottamaan puhelimeni vierelleni sänkyyn.

Se on Kim, poikaystäväni. En kyllä tiedä, kehtaanko sanoa häntä enää poikaystäväksi. En ole ollut hänen kanssaan tekemisissä varmaan kahteen viikkoon. Kim todennäköisesti inhoaa minua.

Painan vihreän luurin kuvaa. Tahdon muistaa, miltä Kim kuulostaa.
”Sarah? Oletko sä kunnossa?” En edes kysy, miksi Kim arvelee, etten olisi. Minua itkettää.
En pysty vastaamaan hänelle. Valutan vain niitä ikuisia kyyneleitäni iPhoneni näytön päälle ja toivon, että ne välittyisivät Kimille. Päätyisivät hänen luokseen. Saisivat hänet ymmärtämään, etten ole hänelle tippaakaan vihainen. Olen vihainen vain itselleni.
”Sä et ole kunnossa, vai mitä? Hyräile, jos mä olen oikeassa.”
Nyt muistan, miksi rakastan Kimiä. Minua alkaa itkettää yhä enemmän ja enemmän.

Alan hyräillä aivan pienesti Petteri Punakuonoa. Se on ensimmäinen laulu, joka mieleeni tulee. Toivon, ettei Kim naura sille. En kyllä tiedä, miksi hän nauraisi, mutta toivon silti.

”Petteri Punakuono, oli poro nimeltään, ollut ei loiste huono, Petterimme nenänpään...” Kim laulaa hiljaa mukana. Lopetan hyräilyn ja painan pääni alas. Minulla on ikävä Kimiä. Liian ikävä.

”Tule tänne”, kuiskaan. Kuiskaan sen heikosti, hennosti, niin varovasti, ettei Kim varmaan edes kuule.
”Onko sun vanhemmat siellä? Onko teidän ovi lukossa?” Kim kysyy.
”Ei ne ole kotona”, onnistun sanomaan. Kuulen Kimin huokaisevan. Ei kyllästyneisyydestä minua kohtaan, vaan huolesta. Se tuntuu hyvältä. Että joku on huolissaan minusta.
”Kuule, Sarah, nyt sä hengität. Sisään, ulos, sisään ulos. Muistatko, hengität? Se on sitä, kun sä vedät tätä ilmaa, jota sun edessä nytkin on, ensin keuhkot täyteen sisään, ja sitten puhallat sen kaiken hitaasti ulos. Sitten sä jatkat, ja jatkat, ja jatkat, kunnes mä koputan sun huoneen oveen, koska olen kaivanut teidän talon vara-avaimet sen kukkaruukun takaa ja tulen sinne huoneeseen sisälle ilman, että sun tarvitsee avata itse sitä ovea. Tajusitko nyt?”
”Joo.”
”Varmasti?”
”Joo.”
”Okei. Hyvä. Hengitä.”
Kuuluu tuuttaus ja puhelu sammuu.

Tottelen Kimiä. Vedän ilmaa sisään, sen jälkeen puhallan sen ulos. Jatkan sitä ehkä kymmenen minuuttia, ja sitten kuulen koputuksen. Kolme koputusta, sitten lyhyt tauko, ja sitten taas yksi koputus.

Se on meidän koputuksemme. Se, jolla todistimme ennen, että oven takana tosiaan on toinen meistä.

En olisi todellakaan vielä tänä aamuna uskonut, että tänään on vihdoin se päivä, jona hymyilen. Hymy ei ole suuri, se on niin hento ja särkyvä, etteivät muut välttämättä edes huomaisi sitä, mutta se on silti hymy. Minä hymyilen, ihan oikeasti. Hymyilen sille, että Kim muistaa. Tajuaa, että minäkin muistan.

”Sarah? Sarah? Oletko täällä?” kuulen Kimin äänen sanovan, kun hän avaa oven. En vastaa.

Kim ei laita valoja päälle, koska hän tietää, että se olisi minulle liikaa, mutta hän kaivaa puhelimensa ja heijastaa sen taskulampulla valoa huoneeseen.
”Sarah?” Kim kuiskaa silmät suurina nähdessään minut. Äkkiä tajuan, miltä näytän. Ulkonäölläni ei ole ollut minulle pitkään aikaan mitään merkitystä, koska en ole liikkunut mihinkään, mutta nyt näen itseni ulkopuolisen silmin. Hennon, laihan tytön, jolla on päällään vain rikkinäinen toppi, jonka kasvot ovat likaiset kaikesta niihin tuhraantuneesta ripsiväristä ja huulipunasta, jonka hiukset ovat sekaisin ja takussa ja jonka kasvoilla on pelokas, ahdistunut ilme. Minun tekisi mieli kaivautua sänkyyni, vetää kymmenen peittoa päälleni ja tukehduttaa itseni siihen peittokasaan.

”Sarah”, Kim toistaa hiljaa ja istuu sängyn reunalle. Yhtäkkiä saan jostakin voimaa ja nousen itsekin istumaan. Puristan laihoja reisiäni käsilläni kiinni vartalooni ja tuijotan lattiaa.
”Saanko mä halata sua?” Kim kysyy. Saan suustani ulos vain epämääräisen ynähdyksen, jonka Kim tulkitsee myöntäväksi vastaukseksi.

Hänen kätensä tuntuvat ympärilläni lämpimiltä, turvallisilta ja ennen kaikkea rakastavilta. Halaan Kimiä takaisin. Istumme siinä, kietoutuneina toisiimme, ehkä viisi minuuttia, ehkä puoli tuntia. En tiedä. Mutta sillä ei ole väliä. Vain sillä on väliä, että minä rakastan Kimiä ja Kim rakastaa minua ja me rakastamme toisiamme.
”Mulla oli sua ikävä. Tosi tosi tosi kova ikävä”, Kim kuiskaa.
”Mullakin.” En ole varmaan koskaan sanonut mitään totuudenmukaisempaa.

Olemme hetken hiljaa.

”Voinko mä jäädä yöksi? Mulla ei ole kamoja, mutta kyllä mä nyt yhden yön pärjään ilman deodoranttia ja hammastahnaa.”
En ole ikinä kuullut parempaa ehdotusta.
”Voit, voit, voit, voit!” ulisen, jottei Kim vain tulisi toisiin ajatuksiin.

Pian jo istumme sängylläni syömässä Kimin keittiöstämme löytämiä, hieman kuivahtaneita nuudeleita ja katsomassa Kimin puhelimen Netflixistä lempijännäriämme peittooni kaivautuneina.

”Mä rakastan sua”, kuiskaan Kimille jännärin puolivälissä. Hän vilkaisee minua kasvot täynnä rakkautta saaden minut tuntemaan, että voisin elää vaikka koko loppuelämäni vain tuon yhden vilkaisun voimalla.

Kommentit

  1. Ihana teksti 😍 En ehkä päässyt juoneen niin hyvin sisälle kuin yleensä, mutta tämä oli oikeasti hyvä! Anni, sä niin voitat tämän pudotuspelin. Mulla ei ole mitään mahdollisuuksia tämän jälkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että pidit, ja kiitos paljon! <3 <3 Kyllä sullakin on kuule todella hyvät mahdollisuudet, Lininen <3

      Poista
  2. ÄLÄ VIITSI, IHANA! Sä saat meidät kaikki muut masentumaan ja pelkäämään pudotusta... Okei okei, otetaan sitten vähän tarkempi arvostelu.
    Tietyt kohdat olivat aivannn ihania ("Muistatko, hengität? Se on sitä, kun sä vedät tätä ilmaa, jota sun edessä nytkin on..." "Se, jolla todistimme ennen, että oven takana tosiaan on toinen meistä." "'Voit, voit, voit, voit!' ulisen, jottei Kim vain tulisi toisiin ajatuksiin.") Ne toimivat itse asiassa paremmin kuin kokonaisuus, joka ei sekään mikään surkea ole. Ja se yksi kohta, jossa Kim oli huolissaan Sarahista, jos tämän vanhemmat olisivatkin kotona... Hemmetti, Anni. Ei saa jättää tarinaa noin avoimeksi. Suutun >:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heihei, ja sitä vielä, että nimeä voisi vielä miettiä?

      Poista
    2. Kiitos, kiitos, kiitos, kiitos, KIITOS! Sä olet niin hyvä kirjoittamaan kommentteja - mun päivän parhaita hetkiä ovat aina ne, kun sulta tulee kommentti :D Tuo "Muistatko, hengität?" -kohta oli munkin suosikkeja, se toimi jotenkin kivasti, hyvä, että huomasit sen. Tämä tarina jäi kyllä todella avoimeksi, mutta noh, ei voi mitään :D

      Mä en osaa keksiä tarinoille nimiä. Anteeksi. Mä mietin tuota nimeä noin kaksi tuntia, mutta siitä ei sitten tullut vieläkään hyvää... Kiitos kuitenkin kommentista! <3

      Poista
  3. Siis tää on niin nätti! En osaa sanoo muuta ku että tää on IHANA!😍

    VastaaPoista
  4. Mä hehkutinkin tätä jo viestissä, mutta piti vielä tänne tulla sanomaan, miten paljon rakastin tätä 🧡🧡 Siis aivan ihana!! <3 Mä en olettanut, että tää aihe olisi sulle mitenkään helpoin toteutettava, mutta tää tarina oli uskomaton, yksi sun parhaista ikinä 💜💛💜💛

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis apua, mulle tuli tästä kommentista niin hyvä mieli! <3 <3 Kiitos tosi paljon Esterinen, tää merkitsee mulle paljon :) Onnistuin omastanikin mielestä aika hyvin tässä tarinassa, ja aivan mahtavaa, että onnistuin sunkin mielestä - olethan sä Ester kuitenkin blogimaailman surullisten ja romanttisten tekstien kirjoittamisen kuningatar, oot niissä niin mahtava! Kiitoskiitoskiitos <3

      Poista
  5. Anni, tämä ei ole reilua. Nyt meillä muilla ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa >:(. No ei vaan, ihana tarina! Eikun hetkinen, kirjoitinko mä sen oikein? Tai siis tarkoitin, että tottakai sulla on oikeus kirjoittaa ihania tarinoita, (jotkut niistä onnistuu jopa pelastamaan mun päivän täydellisesti,) mutta siis oikeasti, sä todellakin voitat pudotuspelin! Aivan älyttömän mahtavaa jälkeä!
    Ja saanko keksin sekavimmasta selityksestä ikinä? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On teillä kaikilla todellakin erinomaiset mahdollisuudet - mä todennäköisesti tyrin seuraavissa pudotuksissa täysin :D Mutta kiitos paljon Kastehelminen <3 Et saa keksiä, mutta saat juuston. 🧀. Ja jos sä et olekaan juustoihminen, vaan porkkanaihminen, tässä varmuuden vuoksi myös porkkana. 🥕

      Poista
  6. Aaargh. Mä unohin kommentoida!!! Oon ihan onnellinen, etten oo siinä kisassa, koska tietysti sä tällä oisit mut jyrännyt:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En välttämättä, sä olet niin hyvä kirjoittamaan :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tervetuloa kommentoimaan kirjoituksiani! :) Kiitos paljon, jos kommentoit, se on minulle todella tärkeää <3

Suosituimmat tekstit

Tarinaideoita

Annin lukupäiväkirja

Runokilpailu - 30 000 näyttökerran spesiaali

Upea Amari ja yön veljet