Hiljaisuuden talo

kuva: mä

 Moi <3 Mä en tiedä, mikä tämä on. Se on tarina, mutta... lue itse. :) Tämä teksti on nyt näin, ja se näyttää kamalalta, mutta muuten se menee sillä tavalla tuonne sivuun ja se ei ainakaan ole kivaa. :/

Y. Mä istun ovesta oikeanpuolimmaisen huoneen 

nurkassa ja revin hihastani purkautunutta langanpätkää 

pidemmäksi. Katselen laudoilla peitetyn ikkunan raosta 

sisälle tulevaa valoa ja yritän olla ajattelematta mitään. 

Tulen tähän taloon aina silloin, kun en enää kestä maailmaa.

Kuten esimerkiksi nyt. Tärkein sääntö on, että puhua ei 

saa. Tämä talo on hiljainen. 

K. Lattia narisee kenkieni alla. Ilmassa leijuu sakeana 

pölyhiukkasia. Talo on ulkopuolelta pieni, mutta sisältä 

se näyttää siltä, että olisi tilava, jos portaat eivät olisi 

romahtaneet. Astun ulko-ovelta lähimpään huoneeseen 

ja hätkähdän vähän huomatessani nurkassa istuvan,

mustaan, pitkään collegepaitaan pukeutuneen ikäiseni 

tytön. Hän tuijottaa lattiaa vähän kalpeana. 

Y. Mä värähdän kuullessani askelia ja nostan 

katseeni. Ruskeahiuksinen poika seisoo huoneen 

ovella ja tujottaa mua. Mä nostan ensijärkytyksestä 

selvittyäni etusormen huulilleni ja toivon pojan 

ymmärtävän siitä, että tässä talossa ei puhuta. 

K. Tyttö näyttää hiljaa-merkkiä ja suljen suuni, joka on

raottunut vähän kuin kysymykseen. Jostakin 

mielijohteesta kävelen pari askelta eteenpäin ja istun 

lattialle. Kohotan kulmiani. Tyttö näyttää ärsyyntyneeltä, 

miettii hetken ja alkaa sitten piirtää sormenpäällään 

lattian pölykerrokseen kirjaimia. Niistä muodostuu 

sanat hiljaisuuden talo.

L. Katselen ennen ehkä valkoista, rapistunutta 

hylättyä taloa. Sen luokse kulkee autotieltä  polku, 

joka on kasvanut täyteen ruohoa. Talo on juuri se, 

johon ei missään nimessä saa mennä. Se voi 

romahtaa päälle, sanovat vanhemmat, ja siellä voi olla

aave, sanovat sisarukset. Silti minä kävelen sitä kohti. 

Y. Poika näyttää jotenkin siltä, ettei ala kohta 

huutamaan pilaten talon rauhan, joten mä uskallan 

rentoutua ja nojata taas seinään. 

L. Raotan talon ovea, sen ovenkahva on ihmeen 

hyvässä kunnossa, ja astun sisälle. Ilma tuntuu 

paksulta hengittää, mutta pidän silti heti tästä 

paikasta. Jokin saa minut tuntemaan, etten ole yksin.

Katselen ympärilleni ja sitten katseeni osuu 

vieressäni olevaan oviaukkoon. 

K. Näen ovella laihan, vaaleahiuksisen tytön, joka 

katsoo meitä pelokkaana. Viittaan kädelläni häntä 

astumaan sisään, en tiedä, miksi. Tytön katse 

kiinnittyy lattian pölyyn kirjoitettuihin kirjaimiin ja 

nurkassa istuva tyttö näyttää hänellekin shh-merkkiä. 

L. Istun pölyiselle lattialle ja katselen poikaa ja tyttöä,

jotka istuvat edessäni. En osaa sanoa, tuntevatko 

he toisensa, mutta uskon, etteivät. En ole koskaan 

nähnyt kumpaakaan. Poika kaivaa farkkujensa 

taskusta käyttämättömän, valkoisen nenäliinan. 

Mustahiuksinen tyttö ottaa jostain vaatteidensa 

taskuista mustan tussin ja liu’uttaa sen maata pitkin 

pojalle. 

K. Kirjoitan nenäliinaan ketä te olette. Kirjaimista 

tulee paksuja ja vähän epäselviä, kun muste leviää. 

Annan nenäliinan nurkassa istuvalle tytölle. 

Y. Tuijotan hetken poikaa ja tyttöä, jotka ovat 

tunkeneet talooni ilman lupaa. Sitten mulle tulee 

tunne, että he kuuluvat tänne ihan yhtä hyvin kuin 

mä, ja päätän olla ilkeilemättä. Kirjoitan nenäliinaan 

kirjaimen Y ja sen perään muulla ei väliä. Poika 

nappaa nenäliinan takaisin, näyttää sitä nopeasti 

blondille ja kirjoittaa itse tussilla K-kirjaimen ja sen 

jälkeen en tiedä kuka. Sitten hän antaa liinan blondille 

tytölle, joka näyttää hetken jotenkin hämmentyneeltä 

ja raapustaa sitten L, näkymätön. 

L. Me istumme vielä hetken huoneen lattialla ja vain 

olemme hiljaa. Se on jotenkin mukavaa. Olla vain. 

Ilman, että kukaan odottaa minun sanovan mitään. 

En tiedä, kauanko olemme siinä. Pitkän ajan päästä 

Y:ksi itsensä nimennyt katsoo kädessään olevaa 

kelloa ja nousee seisomaan. Mekin nousemme 

pojan kanssa samaan aikaan. Y osoittaa itseään 

nopeasti ja sitten ulos. K:n nimekseen kirjoittanut 

poika nyökkää. Sitten hän napauttaa rannettaan ja 

näyttää kolmea sormea. Tajuan, että hän tarkoittaa 

huomista kello kolmea. Y nyökkää, mustat hiukset 

valahtavat hänen silmilleen, molemmat katsovat 

minua ja nyökkään itsekin. Sitten me kaikki 

lähdemme pois, kävelemme eri suuntiin emmekä 

enää katso toisiamme. 

Y. Mä olen jo sisällä, seison romahtaneiden portaiden 

luona odottamassa, kun ne kaksi muuta tulee sisälle.

Melkein peräkkäin, L ensin. Vilkutan vähän. Sitten 

viiton L:n ja K:n luokseni ja näytän talon muut 

huoneet. Täydellisen hiljaa. Haluan jostakin syystä 

esitellä talon näille kahdelle. 

K. Y:ksi itsensä kirjoittanut tyttö kävelee ovelta 

toiselle ja me seuraamme. Yritän astella 

mahdollisimman keveästi, niin, ettei kuulu ääntä. 

Sitten Y pysähtyy puoliksi romahtaneiden portaiden 

juurelle, näyttää hetken surulliselta ja kohauttaa 

olkiaan. Me kaikki istumme lattialle, piiriin. 

L. Katsomme toisiamme enemmän kuin viimeksi. 

Ehkä, kun istumme nyt paljon lähempänä toisia. 

Y:n toinen suupieli kohoaa ja hän alkaa piirtää 

kirjaimia yhteen pölyisistä kohdista. Niistä tulee sana

tutustutaan. 

Y. K ottaa laukustaan, jota mä en edes huomannut 

hänen kantavan, pienen vihon. Hän repäisee siitä 

kolme tyhjää sivua ja kirjoittaa yhdelle lyijykynällä:

1. lempiväri Sitten hän antaa meille omat paperit, 

ja mä nappaan omani varoen koskettamasta pojan 

sormia. Otan kynän ja kirjoitan paperilleni 1. musta. 

Sitten m ojennan kynän L:lle ja hän kirjoittaa 

paperilleen 1. valkoinen, ja kohta K kirjoittaa 

kysymyksen alle harmaa. 

L. Seuraa lisää kysymyksiä - Y:n lempiruoka on 

salaatti, K harrastaa piirtämistä, minulla on 

lemmikkinä kissa. Jotenkin me kaikki silti vältellään 

kertomasta mitään oikeasti tärkeää. Ymmärrän miksi. Tässä talossa sen ulkopuolella tärkeistä asioista tulee epätärkeitä. Silti meillä on hauskaa. Kysymykset ovat kivoja. 

K. Kysymysten jälkeen me vain istutaan. Nojaan 

pääni seinään, josta tuntuu rapisevan maalia päälleni. En sulje silmiäni, koska tahdon nähdä Y:n ja L:n. Hekin katsovat toisiaan, minua, samaan aikaan, vaikka en edes tiedä, onko se mahdollista. Silmämme liikkuvat. Ne kertovat samaa - emme tahdo tämän loppuvan. 

Y. Me jatketaan. Me tullaan aina kun voidaan, 

kirjoitetaan joskus jotain paperille, pölyyn, 

raaputetaan kynnellä seinään, viitotaan, ollaan. 

L. Me päätetään nukkua talossa. 

Y. Mä kannan makuupussia kädessäni, toisessa 

kädessä laukku, johon olen työntänyt kaiken 

tarvittavan. Mä olen ensimmäinen talossa, ja 

tuijotan huoneita ja mietin, missä me voisimme 

nukkua. On yksi huone, jossa me ei vielä olla istuttu. 

Sinne. 

K. Olen laittanut suureen kassiin ohuen patjan, peiton 

ja tyynyn. Raotan talon ovea ja tunnen heti ilmasta, 

että joku on jo talossa. Varmaan Y. Olen oikeassa. 

Y levittää makuupussia portaita lähinnä olevan 

huoneen lattialla ja heilauttaa kättään tervehdykseksi. 

L. Me maataan kaikki lattialla ja katsellaan pölyistä 

kattoa. Hymyilen kun tajuan, etten tiedä, miltä 

kumpikaan ystävistäni kuulostaa. Osaan jotenkin 

päätellä. Mutta en edes tahtoisi tietää. 

Y. Mä otan laukustani mansikkapurkin ja asetan sen 

lattialle. Toisetkin nousevat istumaan. K osoittaa 

mansikoita ja esittää laittavansa jotain suuhun ja 

osoittaa itseään. Nyökkään. K syö mansikan ja 

hymyilee. Se tekee käsistään sydämen ja mä teen 

takaisin. L ottaa viisi mansikkaa ja syö ne hitaasti. 

L. Me ei nukuta melkein koko yönä. Me piirretään K:n 

antamille papereille kaikkea mitä tulee mieleen, tehdään 

toisistamme muotokuvat ja kohotetaan niille kulmiamme. 

Y. Yhtenä päivänä koulussa ope sanoo, että meillä 

on uusi oppilas. L kävelee luokan eteen ja tuijottaa 

mua. Mä pudistan päätäni hitaasti ja L tekee samoin.