Annin tarinablogi

kuva: mä Moi 🩶 Mun piti kirjoittaa jotain ihan muuta, ehkä kiva satu, ehkä rakkaustarina, ehkä sellaista hauskaa maagista realismia... mutta sitten siitä tuli tämä. Toivottavasti pidät edes vähän, eikä haittaa, vaikket pitäisi <3 Asettelen Kånkenin reppua paremmin selkääni ja mietin, miksi olen koskaan edes hankkinut sellaisen epäkäytännöllisen hirvityksen. Kun olen lokeroiden kohdalla, kumarrun ja kaivan matikan kirjan ja vihkon alalokerostani ja kävelen nopeasti yhden ulko-oven vieressä olevan, vanhan  ja poistoa odottavan pöydän luokse. Heitän tavarat siihen, otan penaalin repustani ja alan tehdä läksyjä kiireellä. Tunnin alkuun on kuusi minuuttia.  Joitain poikia kävelee sisälle ovesta ja kylmä ilmavirta tuulahtaa kasvoilleni. Yritän keskittyä, mutta kuulakärkikynäni liike hidastuu äkkiä tahtomattani. Ihan kuin jokin… olisi kuiskannut. Ja nyt uudestaan.  Pudistan päätäni, nojaan kättäni siihen ja kumarrun enemmän pöydän alle. Sanon itselleni, että tuo on jotakin samanlaista kui

kuva: mä (epäannimainen kuva, koska koko postauskin on epäannimainen :))  Mä ajattelin julkaista runoja. Sitten mä selasin vihkojani ja ajattelin, että ne ovat kaikki vain suurin piirtein samanlaisia, kirjoitettu samalla tyylillä, samanlaisia kuin edelliset runoni, sellaisia, että tiedän tarkalleen, mitä niihin kommentoidaan. Sitten mä huomasin, että löytyy mun vihoista myös pari vähän erilaista runoa. Ei-annimaista. Ja niistä kolme on nyt tässä postauksessa. Tykkää tai älä. :) Parvekkeelta putoaa  kukkaruukku itsetehty  räsähtää maahan ja palaset leviää  ihmisten jalkoihin, multa sotkee  asfaltin.  Joku ajattelee:  seuraava putoaja ei ole kukkaruukku  soittaa apua.  Ihminen pelastetaan  mutta vahinko tapahtui jo.  Mä kävelin kouluun uusil Converseilla  (tummansiniset, pitkävartiset ja ihan vaan tosi hienot  jos kiinnostaa, koska ne tän pääasia on)  se sotkeentu vähän saveen ja mua harmitti  makso kuitenki yli kuuskymppii  Sitten kuulu pamaus ja           toinen pamaus  ja mä kaaduin m

  kuva: mä Päivää <3 Mä ajattelin tässä lähiaikoina julkaista ainakin höpöttelypostauksen ja runoja, mutta niitä ennen tällainen... alun perin tämä oli seitsemän virkkeen novelli, mutta oikeastaan tää taitaa olla proosaruno. Toivottavasti tykkäät ja kerro kommentissa mitä sulle kuuluu, olis kiva kuulla 💜 Olipa kerran kaunis yö, niin kaunis, että sen kauneuteen melkein pakahtui. Kauniissa yössä istui tyttö ikkunalaudalla ja katseli lasin läpi yötä. Tyttö sanoi kuulle: hei kuu, voisitko olla siinä aina? Kuu vastasi: en voi, auringon täytyy välillä myös päästä näyttäytymään. Tyttö pudisti päätään, koska se ei pitänyt auringosta, ja äkkiä hän päättikin hypätä lasin läpi kuun luokse. Ja niin hän teki, hyppäsi kuun luokse, leikki sen kanssa hippaa pitkän aikaa ja palasi sitten kotiin. Kaunis yö oli vaihtunut sillä välin rumaksi päiväksi, mutta tyttö ei ollutkaan enää surullinen, koska he olivat kuun kanssa sopineet leikkivänsä hippaa myös ensi yönä. 

  kuva: mä Moi <3 Pitkästä aikaa postausta :) Tulin just vähän yli kolme leirikoulusta, mentiin sinne keskiviikkona, ja oon toooosi väsynyt, sekä oikeasti väsynyt että oon-ollut-liian-monta-tuntia-tekemisissä-ihmisten-kanssa-väsynyt. Ajattelin siis rauhoittua kirjoittamalla yhden mun tarinan loppuun, mutta onnistuinkin eksymään johonkin sanataidekoulutekstieni joukkoon ja poimin sieltä yhden ihan okein. No joo, lue ihmeessä 💙 Tyttö istuu tuolilla ja juo teetä. Minäkin istun tuolilla, mutta en juo teetä vaan syön pientä vegaanista leivosta, joka maistuu keväältä ja pieneltä kahvilalta ja sellaiselta esteettiseltä Lontoon kadulta, jos niin voi sanoa. Minä istun eri pöydässä, vähän kauempana kuin tyttö, joka juo teetä, juuri sillä etäisyydellä, että voin katsella häntä rauhassa eikä hän ehkä huomaa katsoa minuun päin, ja vaikka huomaisikin, minulla olisi aikaa kääntää katseeni joko pöydällä vähän hylätyn näköisenä lepäävään kirjaan, jota ajattelin lukea, tai vegaaniseen leivokseeni. 

  kuva: mä Helou! <3 Kuten varmasti olette huomanneet, mun postausväli on pidentynyt nyt suuresti. Postauksia tulee siis nykyään noin viikon välein - suurin osa teksteistä, joita mä tällä hetkellä kirjoitan, kuuluu nimittäin kategoriaan runot-joita-en-tahdo-julkaista. :D No, toivottavasti pidät tästä tarinanpätkästä, vaikka ei tää mikään paras ole 🩵 Tytöt eivät enää jaksaneet miellyttää, olla olemassa vain nukkeina, jotka esittävät jotain täydellistä, rikkumatonta, olematonta. He eivät enää jaksaneet maailmaa, joka oli maalattu täydelliseksi tarkoilla väreillä, mustalla ja valkoisella, ei millään muulla. Heidän kasvoilleen oli liimattu naamio, naamio säröttömyydestä, ja ajan kuluessa naamio oli jähmettynyt, tarttunut kiinni niin tiukasti, ettei sitä enää saanut pois. Ja tytöt tiesivät, että naamio lähtisi vasta toisessa maailmassa. He olivat nimittäin kuulleet maailmasta, maailmasta, joka olisi maalattu toisenlaiseksi - sitä ei olisi siloiteltu, ei paranneltu, se olisi sellainen ku

  kuva: minä Moii <3 Aika surullista, että mulla on noin 105 (okei, ei ehkä kuitenkaan, mutta AINAKIN KOLME) postausideaa, mutta mulla ei oo vaan ollut aikaa kirjoittaa tai julkaista niitä, haha :D Nyt mä ajattelin julkaista siis ennen niitä mun hienoja postausideoita kaksi runoa, toivottavasti pidätte :) Mä olen tällä hetkellä siis aivan rakastunut runoihin, mä oon kirjoittanut parin päivän aikana niitä varmaan 20 ja varasin just kirjastoon viisi runokirjaa :D mä lupaan  jonakin päivänä mä vaan lähden  avaan oven ja katoan  kauas tästä harmaasta kaupungista  ja jos sä sitten joskus haluat etsiä mut  mun puhelin löytyy  murskaantuneena autokaistalta  sulla on jo aavistus  ja pian sä löydät mut  suurten kuusten alta katselemassa tähtiä  tarkkailemassa ketunpoikien leikkiä  hymyilemässä auringon kanssa kilpaa  poimimassa kukkia puiden juurilta hiljaa  leikkimässä yksin hippaa niityllä  nukahtaneena sammalille  luonnon pedille  sä löydät mut vapaana  ja ehkä säkin pian tahdot lähteä  ~

kuva: mä  P itkästä aikaa pidempää tarinaa! Mä en oikeasti pidä tästä yhtään, jotenkin kaikki vaan tuntuu tökkivän tässä ja ideakin on käytetty, mutta... julkaisenpa nyt kuitenkin. Toivottavasti sulla on kiva päivä 🖤 Kävelen hiljaa kori kädessäni pitkin maantien reunaa ja yritän olla sotkimatta kenkiäni saveen. Äiti suuttuisi, enkä tahdo, että äiti suuttuu. Se kiva nainen, joka tuli juttelemaan minulle, kun olin yksin kotona, käski ottaa korin ja kävellä niin kauan, että näen tien reunassa puun, johon on sidottu sininen nauha. Silloin pitää pysähtyä ja odottaa. Mutta minua pelottaa, koska se nainen ei kertonut, mitä minun pitää tehdä, jos joku pysäyttää minut. En ole hyvä valehtelemaan. En saisi valehdella. Ohi kävelee kaksi isoa miestä, jotka nauravat suureen ääneen. Olen nähnyt heidät joskus kylällä. Vaikka rukoilen mielessäni, että he eivät välittäisi minusta, miehet pysähtyvät ja vilkaisevat minua epäilevästi. “Mitäs se tyttö täällä yksin kävelee?” toinen kysyy. “Menen poimimaan m