Annin tarinablogi

Kuva: minä  Moi ja tervetuloa mun ensimmäiseen postaukseen marraskuun tauon (jonka aikana julkaisin kaksi postausta, olisi voinut säästää tännekin haha) jälkeen. Ja hyvää joulukuuta kaikille ❤️ (punaiset sydämet tulevat Annin tarinablogiin vain joulukuussa, kuten tiedättekin) Käykää nythetipaikalla katsomassa mun joulukalenterisivu, tietokoneella se näkyy blogin esittelyn alla ja puhelimella painamalla lisää tuosta Kirjavinkkejä-otsikon vierestä. Olis myös ihanaa, jos kommentoisit siihen <3 Tämä tarina ei ole hirveän jouluinen, vaan enemmänkin... ahdistava. Tai no, alkuperäinen idea oli jännitystarina, mutta sitten siitä tuli ahdistava. Mitä mieltä sä olet? Lue ja kommentoi! :) (tämä autiotalo on muuten oikeasti olemassa, näen sen joka arkipäivä haha) // Lattia narahtaa. Talo on juuri se, johon ei saa mennä.  Lattia narahtaa uudestaan. Irti revitty ovi makaa takana maassa.  En mä sitä irti repinyt. Vaan ne porukat, jotka käyttää kaiken rahansa sähkötupakkaan. On niin pimeää, ettei s

kuva: minä (asiaan liittymätön hieno kuva part ♾️) Moi  💙  Mitä sä olet tehnyt viime aikoina? :) Mä olen tehnyt paljon koulujuttuja, ollut siellä itse koulussa, lukenut harmittavan vähän, mutta lukenut kuitenkin Anne Frankin Päiväkirjaa, kirjoittanut mun Nanowrimo-tekstiä, ollut kipeänä, kuunnellut paaaaljon musiikkia, käynyt Wattpadissa pitkästä aikaa... kaikenlaista tässä on tapahtunut, vaikka välillä tuntuu siltä, ettei ole tapahtunut mitään :D Onko nyt muuten jo sallittua aloittaa joulunodotus kunnolla? Kun vähän tekisi jo mieli... 🎄❄️🧦 Sitten itse tekstiin, joka on hyvin vähän tähän marraskuiseen tunnelmaan sopiva säeteksti. Jonka ei edes pitänyt julkaistua, koska mä olen edelleen tauolla.  Noooo, näköjään tauollakin voi julkaista vähän jotain. Ole hyvä, päästän sut nyt lukemaan ❄️ 💙 // vaaleat hiukset eivät ole takussa vaikka niiden voisi kuvitella olevan  niin kauan kun on hahmo meren tyrskyissä seisonut iho vaalea, liian kalpea auringossa seisseelle jonka kasvoja ei vielä o

kuva: mä  Moi pitkästä aikaa <3 Kuten ehkä ootte huomanneet, mä olen tauolla marraskuun ajan, koska osallistun NaNoWriMoon (googlaa, jos ei kuulosta tutulta :)), mutta päätin nyt silti julkaista tällaisen... hienon tarinan, jonka olen kirjoittanut keväällä 2018 eli kun olin 7-vuotias. Tämä on kai ensimmäinen pidempi tarinani, ja tämän jälkeen olen kirjoittanut kaikkia samantyyppisiä epärealistisia seikkailutarinoita, kunnes perustin tän blogin ja kirjoitustyylini hieman muuttui :D  // Luku 1. Olipa kerran nuori tyttö jonka nimi oli Tessa Rantanen. Tessa oli leikkimässä kavereidensa Pinja Järvisen ja Reetta Salmisen kanssa pihalla keinumassa kun he kuulivat kaamean äänen. Kuin joku olisi kirkunut kurkkua myöten vanhan raunio linnan lähettyvillä.Taru kertoo että siellä tapahtuu kummia täyden kuun aikaan. Tessan äiti sanoi että se on vain kylän hömppä juttuja eikä usko tippaakaan. Ystävykset lähtivät katsomaan mitä tapahtuu. He kulkivat märällä hiekka tiellä kun Reettaa rupeaa yllätä

  kuva: mä Tiedän, ei liity mun blogin aiheeseen. Tiedän, en mä yleensä täällä tällaista tee. Mutta nyt on vaan pakko.  Eläintuotannon historia parissa lauseessa: ihminen tuli, kehittyi, alkoi jalostamaan eläimiä, vangitsi ne, tappoi niitä ruuaksi, vei niiden lapset ja lapsille kuuluvan eritteen, pakotti ne munimaan, jalosti lisää, suurensi suurensi suurensi, mainosti toimintaansa hyvänä, hiljensi heidät jotka huomasivat vääryyden, jatkoivat, kehittivät, tuhosivat.  Ihminen on lukinnut täysiin halleihin kiipeilemään toistensa päälle, makaamaan liikkumattomana maassa ja kärsimään miljoonia kanoja. Ihminen on pakkosiementänyt nautoja, vienyt heiltä heidän lapsensa ja lypsänyt lehmistä heidän lapsilleen kuuluvan maidon. Ihminen on jalostanut tuhannet kanat munimaan satoja munia vuodessa siihen asti, kunnes heittää ne hiilidioksidikammioon.  Kaikki liittyy toisiinsa. Kananmunantuotannossa turhat kukkotiput heitetään heti syntymän jälkeen murskaimeen, joka jauhaa ne turkiseläinten ruuaksi. 

  kuva: mä (joo, aivan kauhea, mut halusin sen liittyvän kirjastoon ja tuo on otettu kirjastossa..) Heipä hei  💙 Pitkästä (??) aikaa säetekstiä. Jotain romanttista, kirjoihin liittyvää säetekstiä, totta kai. Kommentoi vaikka, mitä tykkäät ja mikä on paras kirja, minkä olet viime aikoina lukenut - ja ei haittaa, vaikket kommentoisikaan, pelkkä lukeminen saa mut hymyilemään <3 // Me tavattiin kirjastossa istuttiin vierekkäisissä sinisissä vähän nukkaantuneissa nojatuoleissa luettiin kirjoja hiljaa samaan aikaan hän jotain runoja, minä fantasiaa molemmat kiusaantuneina koska onhan se paljon kivempaa jos vieressä ei ole ventovierasta Jotenkin hän sitten vaan vilkaisi minua hiljaa edelleen ja osoitti kirjasta lausetta: kato, aika hienosti sanottu ja minä nyökkäsin, joo, olihan se, mutta hän oli kyllä kauniimpi kuin yksikään lause koko kirjasta jokainen pisama joka kulki hänen poskellaan kuin siihen ripoteltu tähtisumu jokainen yksittäinen ruskea hius jokainen mustaksi lakattu kynsi oli

kuva: kerrankin Pixabay :’) Heiputi hei :) Mä olen nyt kirjoittamassa sellaista pidempää tarinaa, joten odottakaa vaan, kyllä te senkin saatte joskus lukea. Mutta sillä välin tämä postaus! Avasin Docsin ja aloin selaamaan, ja löysin jotain sanataidekoulutekstejä viime keväältä, joista kaikkia en edes muista kirjoittaneeni. Ja jep, en ole muokannut näitä mitenkään, joten… en ihan tiedä laatutasosta. Toivottavasti silti tykkäät <3 Teksti vaihtuu aina *-merkin kohdalla :) // Oksa rasahtaa jalkani alla. Hymyilen. Metsästä tulee vähän sellainen onko tällaistakin oikeasti olemassa -tunne. Että miten näin luonnon valloittama, kaunis paikka on voinut säilyä upeana kaiken ihmisten tuhoamisen keskellä. Ehkä tätä koko paikkaa ei edes ole olemassa - voinhan olla vaikka unessa. Unenomaiselta tämä tuntuukin. Suljen silmäni ja kuulostelen ympäristöäni. Olen joskus kuullut jostain, että kun sulkee silmänsä, muut aistit terävöityvät. Todennäköisesti totta. Tuuli saa puiden erikoisen tuuheat oksat ka