Vain meidän myrsky

 

kuva: Pixabay

Heipä hei ja tervetuloa uuden postauksen pariin! <3 Tämän päivän postaus on tarina, jonka kirjoitin yhtenä viikkona sanataidekoulussa. Ei ehkä parhaimpiani ja juoni jäi jotenkin kesken, mutta tätä oli tosi hauskaa kirjoittaa, jotenkin kaikki sanat vain tulivat ja loksahtivat kohdilleen. Mitäs muuta, toivottavasti tykkäät ja ehkä kommentoit :)

//

“Teenkö mä popparia?” Sara kysyy. Minä ja Ruska istumme sohvalla valmiina aloittamaan elokuvan katsomisen. 

“Joo, vaikka. Ota sitä voinmakuista”, totean vastaukseksi. Ruska kirjoittaa jotain vielä sormet sauhuten puhelimellaa, varmaan chattia jollekulle, mutta heti kun kirjoitukseen tulee tauko, nappaan puhelimen häneltä pois. Ruska pyörittelee silmiään. Hän ei aina pidä minun ja Saran säännöstä, jonka mukaan puhelimet täytyy sammuttaa elokuvan ajaksi, mutta Ruskan silmienpyörittelyä ärsyttävämpää on kuunnella, kun hänen puhelimensa pitää jatkuvaa kling kling -ääntä. 

Painan playta ja elokuva lähtee pyörimään. Nojaan Ruskan olkapäähän ja kuuntelen, kun hän hyräilee leffan tunnusmusiikkia.

Parinkymmenen minuutin kuluttua ulkoa koko illan kuulunut sateenropina alkaa voimistua. En aluksi välitä siitä, mutta kun mukaan liittyy koko ajan koveneva tuulen ulvonta, laitan television ääntä vähän kovemmalle. 

Äkkiä jokin rymähtää mökin puiseen seinään. 

“Mitä hittoa?” Ruska kirkaisee ja nousee seisomaan. Sara nousee myös ulos ja katsoo ulos ikkunasta. 

“Puusta on irronnut oksa ja se on lentänyt tohon. Ei helvetti.”

“Ainakaan tossa seinässä ei oo mitään reikää?” sanon varovasti. Tämä on Saran tädin mökki, jonka olemme saaneet käyttöömme täksi viikonlopuksi. 

“Ei nyt, mutta tolla menolla siinä on pian.”

Minäkin nousen ylös ja tuijotan ikkunan toisella puolella raivoavaa myrskyä. Maahan pudonneet lehdet lentävät edestakaisin, pihalla oleva keinu kiikkuu ääripäästä toiseen kuin kirottuna ja sade kovenee koko ajan. Silloin kuulemme myös ukkosen jyrinän. 

“Eihän nyt oo edes kesä, miten tuolla voi ukkostaa?” Ruska kysyy. Tiedän, että hän pelkää ukkosta. 

“Kai mihin vuodenaikaan vaan voi.” 

“Meidän ei varmaan enää kannata istua tässä?” Ruska sanoo hiljaa ja Sara kääntyy poispäin ikkunasta nyökäten. “Ei.”

Hetken kuluttua olemme linnouttautuneet mökin kylpyhuoneeseen. Se on pienen rakennuksen keskimmäinen huone, ja Sara päätteli sen turvallisimmaksi. 

“Nyt voi varmaan avata puhelimen?” Ruska kysyy ja vastausta odottamatta painaa pitkään puhelimensa sivunäppäintä. Mitään ei tapahdu. Laite pysyy mustana. 

“Onks siitä akku loppu?” kysyn ja yritän avata oman puhelimeni. Sen kohtalo on sama kuin Ruskan. 

“Mulla oli 90 prosenttia”, Sara sanoo ja käynnistää puhelimensa. Mitään ei tapahdu. 

“Eli me ollaan jossain myrskynsilmässä keskellä ei mitään eikä meillä ole puhelinta? Me ei voida soittaa ees hätäkeskukseen!” Ruskan äänestä alkaa kuultaa paniikki. 

“Ei meidän tarvi mihinkään hätäkeskukseen soittaa”, Sara sanoo ja naurahtaa vähän. Naurahdus ei ole aito. Otan popcornin. Olen varma, että myrsky on vienyt siitä kaiken suolan ja voinmakuisuuden. 

“Kokeillaan ladata Ruskan kännykkää”, ehdotan, mutta juuri, kun olen saanut sanottua viimeisen sanan, kylpyhuoneen valot räpsähtävät poikki. 

“Voi vittu!” Ruska, joka on tunnettu vähäisestä kirosanojen käytöstään, huutaa. Huuto kaikuu kylpyhuoneen seinistä ajan, joka tuntuu vähintäänkin tunnilta. 

Sara avaa kylpyhuoneen oven, jonka olemme panneet lukkoon jostakin tuntemattomasta syystä, ehkä yksinkertaisesti turvallisuudentunteen vuoksi, ja hiippailee hakemaan keittiöstä tulitikut ja kynttilöitä. Kuulemme hänen henkäisynsä ja jonkin putoavan lattialle. Minä ja Ruska nousemme tismalleen samaan aikaan ylös ja juoksemme Saran luokse. 

“Onks kaikki hyvin?” kysyn ja tartun Saraa kädestä. Hän osoittaa ulos keittiön ikkunasta. Astun sen eteen ja tihrustan tummuuteen. On vaikea saada näkymästä selkoa, kun oksat lentelevät ja vesipisarat satavat vaakasuuntaan, mutta lopulta tajuan, mistä Sara järkyttyi. 

Mökin vieressä olevan järven vesi on noussut paljon lähemmäksi mökkiä kuin se oli silloin, kun iltapäivällä ajoimme tänne. 

“Järvi tulvii”, sanon asian ääneen kuin faktan. Mitä se toki on. Fakta on se, että järvi tulvii ja se lähenee koko ajan mökkiä, joka on muutenkin aivan järven rannalla. 

“Onko teillä radiota?” kysyn Saralta ja se kurtistaa kulmiaan. 

“Miten nii?” 

“En mä edes tiedä. Toimiiko toi televisio edelleen?” 

“Testataan.”

Kävelemme varoen sohvan luokse. Otan kaukosäätimen ja laitan television päälle. Ihmeekseni se käynnistyy. Menen ensimmäiselle televisiokanavalle, joka tulee vastaan. Siellä on uutiset käynnissä. Olen varma, että televisio alkaisi soittaa vaarahälytyksiä myrskystä - mutta ei. 

Tuijotamme useamman minuutin, kuinka lähetyksessä puhutaan sodista, päättäjien tapaamisesta, urheilutapahtumasta. Ja pian tulee säätiedotus ja näemme meteorologin selostamassa, kuinka koko Suomessa sää on lauhkea, joillakin paikoin tihkusadetta. Ei sanaakaan ukkosmyrkystä. 

“Ei varmasti näin iso myrsky voi olla niin pienellä alueella, että siitä ei mainittaisi tossa”, Sara huudahtaa. Pudistan päätäni ja lähden kävelemään takaisin kylpyhuoneeseen. Muut seuraavat minua. 

Istumme monta tuntia kylpyhuoneen lattialla ja tuijotamme, kun kynttilöiden liekit tanssivat. Ruska yrittää tehdä niiden kanssa varjokuvia, mutta keskeyttää aina, kun jokin lentää mökin seinään. Olemme juuri alkaneet jutella jostakin yliopistoon liittyvästä ihan vain pitääksemme ajatukset muualla, kun Sara kiljaisee. 

“Tuolta tippu vettä mun naamaan!” se sanoo ja osoittaa kattoa. Nostan katseeni. Katossa on reikä. Se ei ole iso, mutta se on reikä kuitenkin. Ja siitä putoilee vettä. 

Otan roskiksesta muovipussin pois ja asetan sen reiän alle. Silloin jokin rämähtää kattoon ja yhtäkkiä reikä ei olekaan enää pieni. 

“Tää ei ole edes mahdollista! Mä tahdon kotiin nyt heti ja paikalla!” Ruska kivahtaa ja nousee seisomaan. Hän astuu vessanpöntön päälle ja yrittää kurkottaa katsomaan reikää. Olen juuri varoittamassa häntä, kun tuulen mukana lentävä kivi osuu häntä suoraan ohimoon ja hän kaatuu päälleni. 

Olemme laittaneet laastarin Ruskan otsassa olevaan haavaan ja varmistaneet, ettei hänellä ole mitään aivotärähdystä, kun Sara päättää käydä taas keittiössä. Seuraan häntä ja huomaan veden, joka yrittää päästä sisään oven alta. Siltä se näyttää. Vettä on parin sentin paksuisesti ja se ympäröi kokon taloa. Painan kämmeneni kasvoilleni ja itken.

Herään siihen, että pääni alla on jotain kovaa. Kohottaudun ja tajuan, että se on lattia. Pääni ja muu ylävartaloni ovat kylpyhuoneen kynnyksen toisella puolella ja jalkani kylpyhuoneessa. Sara makaa kylpyhuoneen matalla omituisessa asennossa ja Ruska on sykkyrässä suihkussa. Potkaisen heidät hereille. Ystäväni nousevat myös istumaan ja tuijotamme toisiamme silmät suurina. 

Joka paikassa on valoista. On varmaankin aamupäivä. Kun kävelemme keittiöön, huomaan, että eilisestä myrskystä ei näy jälkeäkään. Järvi on taas paikoillaan, missään ei ole tuulen heittelemiä keppejä tai kiviä. Ainut jäljellejäänyt asia on reikä kylpyhuoneen katossa. Puhelimemme käynnistyvät ja vaikka selaan jokaisen uutiskanavan läpi ja Ruska ja Sara katsovat kaikki somet, missään ei ole jälkeäkään viimeöisestä painajaisesta.

Emme kerro koskaan kellekään myrskystä.