Toisenlajinen

kuva: Pixabay

 Heippaa! <3 Tänään eilen kirjoittamani tarina piristykseksi tänne lumimyrskyn keskelle, jos sellaiseen siis olet joutunut. Meillä ainakin ihan liikaa lunta kun miettii, että ensi viikolla on vappu. :D No, kommentoi jos tekee mieli ja kiitos supersuperpaljon, jos luet! :)

//

Otan repusta folioon käärityn voileipäni ja puraisen siitä palan. Katselen osin pilvien peittämää taivasta ja lintuja, jotka sirkuttavat toisilleen puiden latvoissa. Rakastan kevättä. Silloin luonto herää eloon, se venyttelee puutuneita jäseniään ja tahtoo näyttää parhaansa. 

Jokin rapsahtelee takanani. Käännän hitaasti päätäni. Se voi olla rusakko tai peura, enkä tahdo säikäyttää sitä. Mutta parin metrin päässä selästäni onkin… ihminen. Tai ihmiseksi sitä voisi ehkä parhaiten kuvailla, mutta… 

Olennolla on korvissa tupsut, ihan kuin ilveksellä. Kun olen tehnyt tämän havainnon, alan tajuta, että moni asia hänessä muistuttaa ilvestä. Pupillit ovat samanlaiset viirut kuin pihalla pyörivällä kissalla, kynnet ovat pitkät ja terävät. Niillä voisi tappaa. Nousen seisomaan ja peräännyn vähän. 

“Moi”, sanon ja olento murahtaa. Äännähdys on kissamainen, ei ihmismäinen. Mutta hahmo seisoo, aika kumarassa tosin. Sillä on kädet ja jalat. Ja häntä. 

“Kuka sä oot?” jatkan kysymistä, vaikka jotenkin tiedän, etten saa vastausta. Hahmo astuu pari askelta lähemmäksi, kavahtaa sitten taas taaksepäin. Ehkä se haistoi leipäni. Heitän sen maahan, työnnän foliomytyn taskuuni. Hahmo hypähtää polvilleen ja tarttuu sähähtäen leipääni. Hänen kyntensä työntyvät ohuen ruisleivän läpi. Hahmo haistaa leipää, hengittää sen tuoksua sisäänsä, viskaa sen sitten takaisin maahan. Ehkä se ei kelpaa, koska siinä ei ole lihaa. Hahmo palaa takaisin seisaalleen, muttei lähde. 

“Kuka sä olet?” kysyn uudestaan. Normaali ihminen olisi varmaan juossut jo karkuun, mutta minusta tuntuu, että tämä olento tarvitsee apuani. “Kuka sinä” - osoitan olentoa - “olet?” 

Se murahtaa uudestaan, mutta nyt ehkä vähemmän vihaisesti. Ihan kuin se yrittäisi sanoa jotain, mutta suusta ei tule sanoja. 

Se kumartuu taas, koskettaa kynnellään multaa, joka on paljastunut jonkun kengissä irronneen sammalen alta. Kirjoittaa haperoivin, osittain väärin päin olevin tikkukirjaimin hiekkaan nimen: Virve. Nyökkään. 

“Missä sä asut?” Virve huitaisee kädellään, tassullaan, jonka huomaan nyt olevan täynnä täplikästä karvaa, kohti metsän siimeksiä. Tämä on hänen kotinsa. 

“Oletko sä ihminen?” kysyn. Virven silmissä välkähtää, kun se ymmärtää kysymykseni. Se sähähtää ja osuu kynsillään lähellä olevaan puuhun, josta repeytyy oksa irti. Selkeästi ei. 

“Mikä sä olet? Ilves?”

Virve katsoo minua suoraan silmiin, sitten katsoo pois, nuolee kätensä tai tassunsa karvapeitettä. Ilves. Olen tavannut ilveksen. Virve kumartuu vielä kerran mullan puoleen, sen selkä käpristyy. Se kirjoittaa kynnellään multaan, vihaisin kirjaimin: kero prhe. Kero prhe. Kerro perhe. “Kerro perheelle?” sanon ääneen. 

Olento nyökkää vähän. 

Kun uutisiin tulee ilmoitus kadonneesta 17-vuotiaasta Virve Kangasaho-nimisestä tytöstä, otan yhteyttä hänen perheeseensä. Lähetän anonyymistä sähköpostiosoitteestani kuvan Virve-nimisestä ilveksestä ja kirjoitan saatetekstiksi: Virve on onnellinen. 

Kun parin viikon päästä näen metsässä ilveksen, kokonaisen ilveksen, ilman ihmisen piirteitä ja löydän sen läheltä rikkoutuneet collegepaidan ja housut, hymyilen.