Muutetaaks kuuhun?

 

kuva: minä

Sataa. Pisarat rummuttaa kattoja, hyppii lammikoissa, saa ne tulvimaan ja muodostamaan puroja jokaiseen muuta maanpintaa vähänkin alempana olevaan kohtaan. Pisarat valuvat pitkin vaatteitani, kasvojani, niitä on ripsilläni. Taivas on nyt tumma mutta jos olisi päivä, se olisi harmaiden pilvien peitossa. Siristellen kosteiden ripsien ympäröimiä silmiä koetan nähdä kuun tai jotain muuta muihin maailmoihin viittaavaa, mutta me olemme jumissa täällä, ei merkkiäkään muusta kuin tästä planeetasta. Tuuli ulisee korvissa, se huutaa, heittää lisää pisaroita ympärilleni. Ohiajavan auton valot sokaisevat minut ja kun sen rengas osuu lätäkköön, vettä roiskuu takille ja kengille. 

Kävelen vähän nopeampaa kuin yleensä, ehkä sateen takia, ehkä siksi että olen liian ärsyyntynyt kävelemään hiljempaa. Jos ensimmäinen syy pätee, se on täysin turhaa, koska olen kuitenkin koko ajan menossa kauemmaksi sateensuojasta eli kotoa. Kohta askeleet yltyvät juoksuksi ja näytän ehkä siltä että olisin juoksemassa jotain pakoon, jotain pahaa. Katuvalottomalla harvaanliikennöidyllä tiellä sillä ei ole merkitystä enkä tiedä jaksaisinko uskoa sillä olevan merkitystä, vaikka olisin katuvalollisella vilkkaastiliikennöidyllä tiellä. Ja käytännössä juoksen pakoon jotain pahaa, omia ajatuksiani. Ehkä ne eivät näe minua enää jos katoan pimeään, ehkä ne kadottavat minut yrittäessään väistellä lammikkoja ja päätyvät jollekin sivupoluista, joita tältä tieltä haarautuu. Valitettavasti en usko että ajatukseni välittävät lammikoista. Jos välittäisivät, ne olisivat kaikonneet jo kauan sitten. 

Kun olen katuvalottoman tien päässä, lopetan juoksemisen. Ehkä välitän sittenkin ohikävelevien ja ajavien ihmisten ajatuksista, vaikken usko niillä olevan merkitystä. Katuvalollisella alueella ei tunnu yhtä turvalliselta vaikka katuvalojen yksi ajatus on varmaan turvallisuudentunteen luominen. Pimeydessä kaikki sulautuu toiseensa ja hetkeksi voi ehkä unohtaa olevansa olemassa. 

Kävelen sillan yli, katson metallisen kaiteen toiselle puolelle jokeen, jonka pintaa pisarat hakkaavat säälimättä. Jossain siellä mustuudessa loiskahtaa, ehkä kala. Vesikin on pimeää täynnä. Kaloilla ei ole katuvaloja. Niillä on kylkiviiva-aisti, ehkä se korvaa valottomuuden, jos ne nyt edes valoa kaipaavat. Minä en ainakaan.

Kävelen bussipysäkin ohi. Kärsineen katoksen suojaamalla penkillä ei istu ketään. Pisarat hakkaavat katoksen kattoa. Bussipysäkin merkki on kaatunut, joku peruutti sitä päin monta viikkoa sitten eikä kukaan ole saanut asiaa korjattua. Miksi sellaisia asioita, joita ei vaivauduta korjaamaan parin viikon kuluessa, edes on olemassa? Jos jonkin puuttumisesta ei koidu merkittävää ongelmaa parissa viikossa, voisiko sen määritellä turhaksi? Minä olen ehkä väärä ihminen kysymään, koska määrittelen melkein kaiken turhaksi. 

Kävelen päiväkodin ohi, sen sisällä ei ole valoja. Hiekkalaatikon reunalla istuu joku mustaan takkiin kääriytynyt polttamassa tupakkaa. Keinut liikahtelevat vähän tuulen voimasta. Matala liukumäki on muuttunut vesiputoukseksi. 

Kävelen talojen ohi. Joissakin ei ole valoja, suurimmassa osassa on. Näen ihmisten siluetteja keittiöissä ja olohuoneissa. Joku auto käynnistyy ja ajaa pois pihasta. Jalkakäytävällä tulee vastaan vanha nainen, joka taluttaa ruskeaa pientä koiraa. Hetken päästä jalkakäytävän ylitse hiipii musta kissa. Näen vain sen hahmon, kun se hyppää ojan yli jollekin pihalle. 

Pysähdyn leikkipuiston kohdalla. On täällä muitakin leikkipuistoja, mutta tämä on paras, koska täällä on tosi harvoin muita. En ihmettele, kun ottaa huomioon, että puisto koostuu vain hiekkalaatikosta ja kahdesta keinusta, joista toinen on vauvojen. Pyyhin toista keinua hihallani ja istun siihen. Potkin hetken aikaa vauhtia, on kylmä. Kohta huomaan puoliksi hiekkaan hautautuneena paperin. Tartun siihen ja avaan märkää paperia niin, että näen, mikä se on. Mahtavaa, englannin monisteeni ehkä viikon takaa. Tein silloin kai täällä puistossa läksyjä enkä ihmettele, että jotain on pudonnut. Olen heittämässä paperia takaisin maahan, kun huomaan siinä jotain, mikä ei ole minun kirjoittamaani. Lappu on kärsinyt kosteudesta muttei niin paljon, etten pystyisi lukemaan, kuinka yläreunaan kirjoittamani en jaksa enää -tekstin alle on raapustettu: en mäkää, muutetaaks kuuhun? Hymähdän ja työnnän monisteen taskuuni.