Entinen

kuva: minä

Ei ole aikaa kirjoittaa alkutekstejä, mutta tässä tarina (tai tarinanpätkä tai säemuotoinen tarina, en mä tiedä, kaunokirjallinen teksti kuitenkin), josta ehkä pidät tai sitten et :) Kuvan lisään myöhemmin! <3

**

Metsä oli aina turvapaikka

sinne juoksin piiloon riitoja valuttamaan kyyneliä sammalen juureen

lukemaan kirjoja joita muut eivät ymmärtäneet

Maailman pahuus ei ylety metsään asti

tai ainakaan ennen sitä iltaa ei ylettynyt

Teki mieli juosta

joten juoksin, hyppelin juurien yli, mutkassa otin kiinni männyn rungosta

etten kaatuisi

Päätin mennä kalliolle

sieltä näki kotiin muttei liian kauas, jos maisema ahdisti

saattoi aina myös katsoa taaksepäin

Siellä ei liikkunut kukaan paitsi satunnaiset marjastajat

tai peurat

Katsoin taivasta aurinko paistoi kuusien latvojen läpi kasvoilleni

otin siitä kuvan, laitoin puhelimen takaisin farkkujen taskuun

pysähdyin tasaamaan hengitystä, laskeuduin maankamaralle

Olin huomannut sieniä 

halusin tietää onko ne suppilovahveroita, etsin vaarin lähettämän kuvan

Pidemmällä metsässä näkyi jotain

jotain mustaa, kiven vierellä

En välittänyt

Kävelin pientä polkua kalliolle

hiuksiini tarttui keppejä joissa kasvoi jäkälää

koetin osua kävyllä kapeaan puuhun 

onnistuin vain kerran

Kun jatkoin matkaa kalliolta

aloin nähdä tarkemmin sen jonkin

mustan, siellä kiven luona

Kun näin jalat

ja kädet

ja pään

hengitykseni

lakkasi

Astuin lähemmäksi

ei enää juoksuaskelia vaan varovaisia askelia

pelokkaita

Se oli mies, ruskeat lyhyet hiukset

Ja sen kaulan ympärillä

oli naru

se oli niin tiukalla että siitä jäi varmasti mustelmat

Vaan mitäpä se miehelle enää merkitsi

koska olin varma

että hän oli kuollut

Metsässä oli ruumis

Mitä arvelet sitten tapahtuvan?

Otanko puhelimeni, soitan hätäkeskukseen, tarkistan, 

lyökö miehen sydän?

Ohjaan pelastajat paikalle, katson

kun he kantavat valkoisella lakanalla peitetyn ruumiin

autoon, kiittävät minua ja lähtevät?

En

mitään tuosta ei tapahdu

minä en soita

minä en tarkista

minä seison vain

seison, käännyn, 

juoksen

Metsä ei lopu koskaan, se tuntuu siltä

kun ylitän juuria jotka olen ylittänyt kymmeniä kymmeniä kertoja

näen jäniksen vilahtavan enkä tervehdi sitä

vain pingon kuin peura jolla on perässä susi

kunnes olen metsän laidassa

pois metsästä

kaadun polvilleni

hengitys ei kulje

käännyn taivasta kohti

se heiluu

Ja kun nostan katseeni kohti metsää

turvapaikkaa

se on harmaa ja puut kohoavat korkeuksiin kuin valmiina tuomitsemaan ja

sieltä kuuluva rapina ei ole enää ihanaa elämää vaan täynnä vaaraa ja 

polut näyttävät liukkailta ja likaisilta ja pensaat puolikuolleita enkä

enää näe sieniä tai marjoja vaan pelkästään pudonneita lehtiä

turvapaikasta ei ole jäljellä mitään

Nousen ylös ja kävelen pois

kotiin huoneeseeni vedän peiton pään yli enkä uskalla katsoa ikkunasta ulos koska

sieltä näkee metsän 

Niin tapahtui

siitä on jo kauan

eikä metsä enää koskaan ollut entisensä