Eläinsatu

 

Moi! Tällä kertaa tälläinen lyhyt tarina, joka on eläinsatu. Tarina on Kerttu-nimisen ketun näkökulmasta. Nyt olen kirjoittamassa samasta metsästä toista tarinaa, Mutamadon näkökulmasta. Mutamato (joo, tooosi hyvä nimi) on siis yksi tarinan henkilöistä, lisää saat tietää, kun alat lukemaan! Kerttu-kettu siis yrittää pelastaa metsän ihmisiltä, siinä onnistumatta. Onneksi muu metsä auttaa! 

Se oli todella omituinen päivä. Mutta se alkoi aivan tavallisesti. Heräsin aamulla veljieni ja siskojeni vierestä normaalisti, ja lähdin kävelemään metsään. Kaverini pöllö istui puun oksalla, ja huhuili. -Päivää, Kerttu-kettu, hän sanoi minulle rauhallisesti. Heilautin isoa puuhkahäntääni ja hypähdin puun oksalle itsekin. Tai siis yritin hypätä, sillä tipahdin heti alas. Tömähdin nenälleni maahan. Maan kamaralla, lehden päällä, istui kotilo. -Päivää! tervehdin kotiloa kohteliaasti, koska vanhempani olivat opettaneet tekemään niin. -Voisitko sinä ystävällinen ketunpoika viedä minut kotiini, kun tuuli heitti minut aamulla kauas? Asun siinä susien luolan vieressä, kotilo pyysi. -Tietenkin! hihkaisin. Nyt sain ainakin hyvän syyn mennä tapaamaan Viliä, oravaa, joka asuu susien luolan päällä. Susia vähän pelkäsin, sillä niiden poikaset olivat todella suuria minuun verrattuna. 

Nostin kotilon varoivaisesti tassuillani nenän päälleni, ja pyysin häntä kiinnittäytymään hyvin turkkiini, ettei hän vaan tipahtaisi kyydistä. Sitten aloitin juoksun. Pian olin onneksi perillä susiluolassa. -Asutko tuolla? kysyin kotilolta ja osoitin tassullani ruohikosta pilkistäviin pitkiin ruohokorsiin. -Kyllä. Kiitos kyydistä! kotilo kiitti minua ja hypähti nenältäni pois. Näin, että hänen luokseen mateli kolme pienempää kotiloa. Se taisi olla äiti! 

Kierin sammalessa suuren tammen vieressä Vilin kanssa. Se oli lempipuuhaamme. -Mitä te touhuatte? eräs utelias hirvenvasa kysyi minulta. -Leikimme. Tule mukaan! hihkaisin vasalle. Se heittäytyi sammaleeseen ja alkoi kieriä. Sen sorkat meinasivat osua naamaani, muttei se haitannut. Yhtäkkiä ihanan kesäpäivän keskeytti karjunta. Karjuja oli näköjään karhuperheen isä. -Kaikki suojaan! se huusi kuuluvasti. Säikähdin ja jähmetyin kauhusta paikalleni. Teen niin, kun olen peloissani. Äitini juoksi luokseni ja nappasi minut hampaillaan ilmaan. -Kerttu turvaan! se huusi. Vatsassani möyrysi. Mitä oli tapahtumassa? 

Hirvenvasat menivät piiloon pitkään heinikkoon. Etanat ryömivät koloihinsa. Linnut sulkeutuivat pesiinsä ja susiemot piilottivat pennut luolan perälle. Näin, kuinka viimeinenkin kani loikkasi piiloon koloonsa. -Äiti, mitä täällä tapahtuu? kysyin äidiltäni kuiskaten. Me olimme piilossa pesässämme maan alla. Siellä asui myös pari mukavaa kontiaista ja kastematoja. -Näen jonkin omituisen, kahdella jalalla kävelevän eläimen, eräs mato, nimeltä Mutamato, sanoi kolon suuaukolta. Makasin peloissani isoveljeni kyljessä. -Sillä on jokin laite! Sellainen kone! Joka hurisee kamalasti. Ehkä saha! Ja nyt se lähestyy suurta tammea! Mutamato huudahti. -Hiljaa, se voi kuulla meidät! Nelli-kontiainen sanoi madolle. -Apua, se aikoo kaataa tammen! pikkusiskoni itki. -Ei, jos se minusta on kiinni, isäni sanoi vihaisesti ja juoksi ulos kolostamme. -Äiti! kiljaisin. -Kyllä isä pärjää, hän rauhoitteli minua. 

Silloin karhuisä juoksi jostain piilostaan ja alkoi murista kamalasti. Outo kaksijalkainen eläin, jonka sain myöhemmin tietää olevan ihminen, säikähti ja alkoi juosta karkuun. Isämme jahtasi sitä vielä niin kauan, että se juoksi ulos metsästä. -Vaara ohi! karhu huusi, ja elo palautui vähitellen metsäämme. -Olet sankari! huusin ja juoksin karhuisän luokse. -Pelastit tammen! Ja kaikki siellä asuvat eläimet! kiljuin ilosta ja hyppelehdin iloisena karhuisän edessä. Hän taputti päätäni ja nauroi. -Olihan minun pakko pelastaa metsämme, hän sanoi sitten ja palasi perheensa luokse. 

-Hyvää yötä äiti, siskoni sanoi ja haukotteli. Hän nukahti melkeinpä heti. Äitinikin nukkui selällään, ja sisareni olivat sen kainalossa. Paitsi minä. En saanut unta. Minusta tuntui, että se outo eläin, ihminen, palaisi. Tuijotin pesämme suuaukosta ulos keskiyöhön asti. Silloin minua alkoi nukuttaa. 

Heräsin kovaan ääneen. Kurkistin ulos aukosta. Taas se sama tyhmä ihminen oli siellä sen tyhmän koneensa kanssa! -Krrrrr, aloin murista. Astelin ulos luolastamme ja hiivin ihmisen taakse. -Yksi, kaksi, kolme, nyt! kiljaisin ja juoksin päin ihmistä. Purin sitä, raavin sitä ja murisin sille. Eikä se lähtenyt. Se potkaisi minua ja kaaduin maahan. 

Tunsin näykkäisyn niskassani. Yksi susista raahasi minua turvaan. Näin, kuinka karhuperhe murisi ihmiselle. Oma perheeni oli tullut myös apuun. -Nosta hänet selkääni, kuulin hirven sanovan ja susi nosti minut hampaillaan hirven selkään. Hirvi kuljetti minut pesääni varovasti. -Mitä ihmettä? Mitä tapahtui? kysyin Mutamadolta, joka tiiraili taas kulkuaukosta metsää. -Ihmisiä tuli lisää! Ja yhdellä niistä on jokin iso kone! Hirvi sanoi, että se on traktori, kontiainen selitti. -Mennään apuun! sanoin. -Okei! Nelli-kontiainen kiljahti ja juoksi ulos kolostamme. Minäkin juoksin ulos. Näin, kuinka eräs lintu ja mato kuiskuttelivat jotain. Lintu otti madon varovasti nokkaansa ja kävi tiputtamassa sen nuoren ihmisen kädelle. -Hyi! Yök! Ottakaa se pois! ihminen huusi. Mutamato vinkkasi minulle silmää ja luikerteli ihmisen päätä kohti. 

Sillä aikaa hirvet olivat kehittäneet puolustussuunnitelman ja juoksivat piirittämään erään ihmisen ja ajamaan sen pois metsästämme. Karhuisä murisi ja ärjyi, kunnes traktori kääntyi. Mato hyppäsi pois ihmisen kädeltä, ja ihminen juoksi karkuun. Vihdoinkin saimme kaikki ihmiset pois tieltämme. -Jihuu! kiljui pupu ja loikkasi kolostaan. 

Sen jälkeen menimme nukkumaan. Se oli elämäni jännin päivä. Sen jälkeen opin tärkeän jutun: en mene enää ikinä yksin tekemään jotain, mistä en ole varma että selviän yksin. Opin pyytämään apua. Ja nyt elämme taas yhdessä, minä ja metsäneläimet. Ja sain uuden kaverinkin, tai neljä uutta kaveria. Kotiloperheen. Kiitos kun kuuntelitte tämän tarinani!

Tykkäsitkö? Kommentoi alle, jos haluat! Heippa, seuraavaan postaukseen!