Esineiden näkökulmista

 Moikka! Kiva kun luet tätä postausta! Olen sanataidekoulussa, ja siellä kirjoitimme jonkin esineen näkökulmasta. Silloin valitsin kirjastokortin. Aion nyt kertoa sinulle kaksi tarinaa; toisen, joka on kirjastokortin näkökulmasta. Mitä kirjastokortti kokee, millaiseksi se ajattelee asemansa... Sekä toisen tarinan, joka on liitutaulun näkökulmasta. Mitä liitutaulu ajattelee, mitä se on elämänsä aikana nähnyt ja kuullut. Mielenkiintoisia asioita varmasti. Toivottavasti nautit tekstistä, se on tämän blogin tarkoituskin! 

Olen ollut erilaisissa paikoissa, välillä kadonneena, välillä löytyneenä. Minut on hukattu useasti. Ei tiedetä, missä olen. Olen koko ajan laatikossani, ilmoitustaululla kiinni magneetilla, puhelimen taskussa tai muualla, mihin minut on laitettu. En osaa kävellä, en voi asialle mitään. 

Välillä tuntuu, että minusta ei välitetä. Minut heitetään repun pohjalle, minut hukataan, ja sitten huudellaan perään. Minun ajatellaan olevan vähempiarvoisempi kuin moni muu. Kirjat. Niistä välitetään, niitä luetaan, niitä rakastetaan. Minähän olen vain kirjastokortti. Haluaisin huutaa perään, olen oikeasti tärkeä, ilman minua ei omistajani saa yhden ainutta kirjaa kirjastosta. 

Tänään olen ollut omistajani puhelimen taskussa. Olen siellä maannut, ja tuijotellut maailman menoa. Aamuisin näen omistajani kasvot, olohuoneen, keittiön. Päivisin minua taas pelottaa vähän, sillä olen repun pohjalla, mutta edelleen onneksi ystäväni puhelimen halauksessa. Iltapäivisin minut otetaan ulos repusta. Olen silloin hyvin huojentunut. Minua ei päästetä kovinkaan usein ulos puhelimen kätköistä, koska kirjastossa ei käydä joka päivä. Onneksi omistajani käy aika usein kirjastossa. Kirjasto on kuin toinen kotini, olen asunut siellä puolet elämästäni. Kirjastokorttien laatikossa, jossa on käyttämättömiä kortteja uusiksi. 

Elämäni jännittävin päivä oli se, kun muutin asumaan nykyiselle omistajalleni. Tajusin, että vuoroni on tullut. Laatikkoni avattiin, minut nostettiin ulos ja ojennettiin omistajalle. Hän kirjoitti nimensä minuun, minut merkattiin. Pääsin heti lainaamaan kirjoja. Ne olivat ensimmäiset itse lainaamani. 

Tänään olen matkannut kirjastossa. Minulla lainattiin yksi kirja, ainokainen, nimi taisi olla Kuoleman varjelukset. Omistajani tunki minut vain takaisin puhelimen kuoriin, kiitosta sanomatta. Mutta se on tehtäväni, elämän työni, lainata kirjastosta kirjoja. Edeltäjäni koki karun kohtalon; se katkaistiin poikki. Sen luultiin olevan hukassa, ja kirjastosta haettiin uusi kortti. Kun edeltäjäni sitten löytyi, hänet kahtia katkaistiin. Sellaista kohtaloa minä en todella halua. 

On oikein miellyttävää katsella maailman menoa puhelimen kuorien taskusta. Näen sieltä vain silloin, kun puhelinta käytetään, eli kylläkin aika usein. Näen usein aivan tavallista elämää kodissa, kävelyä, leikkimistä, puhumista, lukemista. Joskus minut otetaan esiin koulussa, silloin näen oppikirjoja, pulpetteja ja yleensä koulun kirjastoauton. 

Joskus on hauskaa, joskus ärsyttävää, joskus tylsää, mutta useimmiten ihan kivaa, olla kirjastokortti. 

Elämäni on mukavaa. Olen oppinut, myös viisas. Minuun kirjoitetaan, minut pyyhitään, taas kirjoitetaan. Joskus lapset piirtelevät minuun törkyjä, mutta nekin pyyhitään onneksi pois. 

Aamulla havahduin, kun ovi avattiin. Opettaja tuli luokkaan, pyyhki minut kokonaan ja istahti pöytänsä ääreen. Hän kirjoitti oppilaiden tietoja lapuille, lähetti viestejä muille opettajille ja joi vähän kahvia. Vaivuin taas ajatuksiini kuunnellen älytaulun hiljaista huminaa, opettajan kynän suhinaa ja välillä kolauksia, kun kahvikuppi laskettiin pöydälle. 

Oppilaiden tulo luokkaan on aina meluisampi. Jos osaisin puhua, sanoisin parille oppilaalle suorat sanat. Osaan kyllä kirjoittaa, mutta en uskalla ilmestyttää itseeni tekstejä. Olin ennen eri koulussa, mutta sieltä minut poistettiin. Kirjoitin itseeni sanat "Kohdelkaa minua paremmin". Opettaja säikähti, ja minut myytiin pois. 

Minua kyllä kunnioitetaan. Välillä saan itseeni törkyjä. Välillä taas aivan omituisia tekstejä. Kerran aivan liikutuin, kun oppilaat kirjoittelivat opettajastaan kivoja asioita välitunnin alussa. Useimmiten minuun kirjoitetaan oppituntien asioita. Tykkään kuunnella opetusta. Hauskaa on kuunnella edessäni istuvien oppilaiden kuiskauksia, ja asioita, joista he keskustelevat. Tunnen luokan, jonka seinällä päivin öin kökötän, parhaiten maailmassa. Tiedän ihastukset, keskiarvot, koetulokset, riidat, ystävyssuhteet. Tiedän, kuka opettaja ärsyttävä, kuka tylsä ja kuka ihana. 

Yksinäisyys on maksu tästä ihanasta elämästä. En osaa puhua, en voi kertoa kenellekään tunteitani. Olen vain esine. Jos haluaisin, voisin kirjoittaa romaanin tästä kaikesta, mitä olen vuosien aikana kokenut. Kerran minut kannettiin palavan koulurakennnuksen päädystä muiden esineiden kanssa pois. Se oli elämäni jännittävin päivä, en ollut koko päivää samassa paikassa. Minun edessäni on koettu erilaisia asioita. Minuun on kirjoitettu rakkaudentunnustuksia, jotka on heti pyyhitty pois. Minuun on kirjoitettu hassuja juttuja luokkalaisista. Minuun on kerrottu ykkösluokan, kakkosluokan, kolmosluokan ja kaikkien muiden luokkien asiat. Välillä yläkulmassani ovat läksyt, välillä tulevat kokeet, välillä tieto luokkaretkestä. Olen elintärkeä koko koululle. 

Ystäväkseni on liittynyt nykyajan vuoksi myös älytaulu. Suurimassa osissa koulumme luokista on jo valkotaulut. Pelkään usein, että minut viedään pois. Olen vanhanaikainen. Olin samanlainen, juuri tälläinen, kauan ennen älytauluja. Mutta vaikka älytauluunkin voi kirjoittaa, se ei korvaa ikinä meitä liitutauluja. Liidut ovat minulle tärkeitä. Hohtoni on juuri siinä, että minut voi pyyhkiä; kirjoittaa, kirjoittaa, pyyhkiä, pyyhkiä. Aina vain uudestaan. Älytaulun voi tyhjentää nappia painamalla ja sammuttaa, mutta minut pitää pyyhkiä käsin. Minua ei voi sammuttaa. Olen paikalla koko ajan. Kuulen luokan puheet. Kuulen kuiskaukset. 

Se olen minä. Luokan tärkein esine, viestintäväline, piirustuspaikka, kirjoituspaperi. Olen liitutaulu.