Kissa, jonka piti olla kadonnut

 Moikka! En yleensä kirjoita kauhua/kauhutarinoita, mutta nyt sanataidekoulussa oli ihana tehtävä, josta sitten päätin jatkaa vähän halloween-teemalla. Noin keskikohdalla tarinassa on verta, joten... anteeksi kaikille verikammoisille! En kuitenkaan osaa kirjoittaa hirveän pelottavia juttuja, joten tämä on tälläinen... "pientä jännitystä"- juttu. En nyt kirjoita mitään esittelytekstejä, ettei juoni kärsi, joten lukemaan vain! Alkutilanne on siis se, että päähenkilö on juuri astunut lempikahvilaansa, kun kuulee takanaan oven avautuvan... 

Käännähdän. Mitä ihmettä? Ei voi olla todellista... 

Pupillini suurenevat, suuni loksahtaa auki ja hikikarpalot nousevat otsalleni nähdessäni sen. Siis sen, mikä oven avasi. Se on jotain, mitä en ole nähnyt ikinä ennen. Tai olen, tai en. Olen. Se on jotain aivan hirveää. Tai oikeastaan aivan ihanaa. En voi mitenkään määritellä tunteitani. Miten...? Tai siis... tiedän, mikä se on. Tiedän oikein tarkalleen. Olin mukana nimeämässä sitä, nostamassa sen ylös pahvilaatikosta, jossa se survoi tassuillaan emonsa vatsaa. Se oli suloinen, suloisin asia, mitä olen koskaan nähnyt. 

Ja nyt se on tuossa. Märkänä ja mustat, pitkät karvat liimautuneena pientä, mutta suuren näköistä ruumista vasten. Se katsoo minua kylmästi. En ole varma, kuvaako kylmästi sen katsetta. En osaa selittää sitä, mutta sen katseessa on jotain. Jotain todella, todella hyytävää. 

Se nostaa ylhäisesti toisen käpälänsä ylös ja laskee sen lattialle kahvilan sisällä. Astun itse kauhuissani askeleen taaksepäin. En tiedä, näenkö unta. Jos näen, en ole ollenkaan varma, onko tämä ihanaa unta vai karmaisevinta painajaista. 

Tuossa, aivan silmieni edessä, seisoo kissa. Kissa, joka oli ennen minun. Se eli 15 vuotta, se eli 15 hyvää vuotta. Se sai juosta iltaisin vapaana pienessä kylässämme. Kaikki pitivät siitä, jäivät puhelemaan sille ja rapsuttamaan sitä. 

Eräänä iltana, varmasti elämäni karmeimpana, se katosi. Hävisi aivan täysin. Lähetimme ilmoituksia maailman jokaiselle nettipalstalle, kiinnitimme etsintäkuulutuksia joka ainoaan tolppaan ja huutelimme pitkin joka ainoaa pihaa. Mutta sitä ei löytynyt. Lopulta äitini julisti sen kuolleeksi, haaskaksi, raadoksi. Ei ollut muuta mahdollisuutta. En hyväksynyt sitä, etsin vain, ja itkin, mutta lopulta oli pakko hyväksyä. 

Ja nyt se on siinä. Se nostaa uudestaan käpälänsä, astuu eteenpäin. Se toistaa tämän toisen, kolmannen, neljännen, viidennen kerran, kunnes seisoo aivan edessäni. Se on laihtunut. Sen kylmät silmät katsovat minua suoraan silmiin, ehkä sieluun asti. Kylmät väreet kulkevat lävitseni. 

Ja sitten teen jotain, jota varmasti tulen katumaan vielä joskus. Kumarrun ja asetan käteni kissan nuuhkittavaksi. Olen toiveikas. Kissa ei kuitenkaan nuuhkaise sitä ja nuolaise, niin se teki ennen. Nyt se ei tee. Nyt se nostaa tassunsa ja raapaisee pitkän, syvän haavan käteeni. Parkaisen ja vedän käden luokseni. 

Siitä tippuu verta. Pienen pienet veripisarat valuvat kämmentäni pitkin lattialle. Siihen muodostuu pieni verilammikko. Lammikko leviää ja leviää, pienenee ja pienenee, muuttaa muotoaan. Kissa sähähtää. Se tuijottaa verta kylmällä, tuimalla ja inhottavalla katseellaan. Yhtäkkiä veripisarat nousevat ilmaan ja laskeutuvat kissan silmien alle. Sieltä ne valuvat alas saaden kissan näyttämään sille, että se itkee verta. Se maukaisee vertahyytävästi. Astun taaksepäin peloissani, törmään tuoliin, kaadun ja menetän tajuntani. 

Aukaisen silmäni. On pimeää. Räpyttelen silmäripsiäni kiivaasti, jotta tottuisin pimeyteen. En kuitenkaan näe vieläkään mitään. En yhtikäs mitään. Yritän muistella, mitä tapahtui. Tulin normaalisti koulusta, poikkesin matkalla lempikahvilaani, ja ovi avautui. Ja sitten... henkäisen ääneen, kun muistan, mitä tapahtui. Kissani. Pieni kissaraukka. Se raapaisi. Se oli peloissaan. Se itki verta. Se... se... minä kaaduin, ja löin pääni. Ja se kissa... muistan nyt. Juuri ennen, kuin tajuntani hävisi kokonaan, kissa otti hampaillaan kiinni jalastani ja veti...

 Kiljaisen. Tunnen hampaiden takertuvan varpaaseeni.
-Smaragdi! huudan. Kissan nimi, se se on. Smaragdi. Olin melkein unohtanut. Kissa, kutsun sitä nyt Smaragdiksi, ampaisee kuin salama luokseni.
-Smaragdi, hyvä tyttö... mutisen ja nostan käteni silittääkseni sitä. Ihmeekseni Smaragdi alkaa kehrätä ja puskea päätään minuun.
-Smaragdi, anna minulle valoa, kuiskaan. Jotenkin tunnen, että Smaragdi osaa. Smaragdi heilauttaa häntäänsä, ja kelmeä valaistus tilaan, kuin kynttilä olisi sytytetty. Huomaan makaavani sängyssä. Ympärilläni on sermit, kuin sairaalassa. Ehkä olenkin sairaalassa?
-Smaragdi, missä minä olen? kysyn kissalta, tai oikeastaan kissaltani. En tiedä, voinko kutsua sitä kissakseni. Se ei tunnu minun kissaltani, se tuntuu minun ystävältäni. Vaikka se raapaisikin minua, se ei haittaa. 

Smaragdi heilauttaa häntäänsä uudestaan, ja sermit katoavat. En ole todellakaan sairaalassa, en todellakaan. Olen jossain täysin sen vastakohdassa. Tämä paikka ei ole asuttu, täällä ei ole siivottu. Täällä ei ole sairaalan hygieenistä ja siistiä tilaa, tämä vaikuttaa aivan toisenlaiselle. Nousen varovaisesti istumaan. Näen lipaston, jonka päällä istuu kaksi muuta kissaa. Toinen on aika likainen, ilmeisesti valkoinen, ja toinen... mitä ihmettä? Se toinen on kirkkaansininen. Valkoinen kissa hyppää kevyesti, kuin lentäen, sänkyni reunalle. Se maukaisee jotain Smaragdille. Smaragdi nyökkää, vilkaisee taas minuun kuin säälivästi ja nuolaisee kasvojani. Smaragdi luo hyytävän katseensa siniseen kissaan, joka heilauttaa häntäänsä puolelta toiselle ja hyppää rikkinäisestä ikkunasta ulos. Katselen kissojen kiinnostavaa viestintää lumoutuneena. Valkoinen kissa nyökkää kohti ikkunaa ja värisyttää viiksiään. Smaragdi naukaisee ja valkoinen kissa loikkii sinisen perään. Näyttää aivan sille, että Smaragdi lähetti juuri kaksi kissaa pois luotani. Katson Smaragdia ja silitän sitä. Smaragdi naukaisee, nau'ussa on jotain anteeksipyytävää. Sitten se pyyhkäisee hännällään kättäni, jonka viillot parantuvat heti, ja koskettaa tassullaan kasvojani. Tunnen ihmeellisen viileyden ja rauhan, ja olen taas menettänyt tajuntani. 

Herään kahvilassa, aivan samasta kohtaa, johon olin kaatunut. On jo myöhä, pimeys on laskeutunut kylääni. Aukinainen ovi heiluu saranoillaan viileän tuulen voimasta, ja nään vielä viimeisen kerran Smaragdin keltaisen, tuiman katseen ennen kuin se katoaa pimeyteen. 

Kaksi kuukautta myöhemmin 

Blong. 

Mikä se oli? 

No, puhelimen viestin merkkiääni tietenkin, mutta siinä oli jotain omituista. 

Yleensä viestiääni oli bling, ei blong. 

Jokin on vialla. 

Kaivan puhelimen taskusta ja avaan sen. Tuntematon numero? No, okei. Ehkä se on se uusi luokkalaisemme. 

Se ei ole uusi luokkalaisemme, olen varma. Profiilikuva on smaragdi, se timantti, tiedäthän. Se tuo mieleen jotain, mutten tiedä, mitä. 

Avaan viestin. Vapisevin käsin, mutta avaan silti. 

Alan tavaamaan sitä. Melkein pyörryn. 

Sinut on kutsuttu. Smaragdimökkiin. Et oikeastaan voi itse päättää, tuletko vai et. Osaamme hoitaa sen itse, olemme fiksuja eläimiä. Tiedämme, miten saamme sinut sinne. Voimme purra, ole varuillasi. Ei kuitenkaan mitään hätää, kaikki on hyvin. Smaragdimökissä on ihana olla. 

Anteeksi, että aiheutin teille huolta. Oli pakko. Rubiini ja Jalokivi kutsuivat minut, ja olen nyt tässä. Olen onnellinen. 

Henkäisen ääneen. Melkein pyörryn. Se on... se on... kissani. Tai no, kissa, ei kissani. Se on kissa. Se on laittanut minulle viestiä. Se on pelottavaa, mutta tältä kissalta saattoi odottaa mitä vain. 

Tunnen humahduksen, näen mustaa ja kaadun maahan. Kasvojeni edessä on kissa. Kissa, jonka silmät vangitsivat. Ja sitten menetän tajuntani. 

Ps. Tähän postauksiin voit halutessasi kommentoida, minkälaisesta sisällöstä tykkäät eniten Annin tarinablogissa; haluaisitko enemmän kirja-arvosteluja, runoja tai lauluja, vai pitäisikö blogin olla melkeinpä pelkästään tarinoita? Tai haluaisitko jotain aivan muuta? Ja olisi myös kiva, jos kommentoisit parannettavia asioita blogissa; onko jossain tarinassa paljon virheitä tai onko jokin postaus epäselvä, onko jotain teknisiä virheitä, oletko huomannut silmiinpistäviä kirjoitusvirheitä tai jotain? Haluaisin palautetta teiltä, lukijat, koska teille tätä blogia teen ❤️