Susi ja tyttö

 

Moikka! Pitkä väli viime postaukseen johtuu siitä, etten ole jaksanut oikolukea postauksia. Nyt kuitenkin saatte uuden tarinan, joka on tosin todella lyhyt, mutta tykkään silti itse tästä! 

Tein tämän sanataidekoulussa, ja ohjeistuksena oli kirjoittaa tarina, jossa päähenkilö on yksin keskiyöllä metsässä. Muuta en osaa selittää, ennen kuin olet lukenut, joten hopi hopi lukemaan! 

Valkoiseen mekkoon verhoutunut tyttö, tai ehkäpä nuori nainen, sumussa kun ei näe tarkkaan, seisoo keskellä metsää. Sumu kiemurtelee puiden välissä. Voisi luulla, että nyt, syksyn eräänä keskiyönä, olisi aivan pilkkopimeää. Kuunvalo kuitenkin valaisee metsän. 

Tyttömme seuraa metsän elämää. Hän ei pelkää, hän on tottunut tähän. Kuuluu rapinaa. Ehkäpä se on käärme, ehkä jänis. Tai vaikkapa susi, sellaisenkin nuori tyttö on kohdannut. Metsä on hänen kotinsa. Siellä hän on rohkea, päättäväinen ja ennen kaikkea oma itsensä. 

Metsä tuoksuu. Metsän ominaishaju on tarttunut kiinni tytön hiuksiin, pinttynyt vaatteisiin. Tyttö haistaa lempituoksunsa; metsän. Pihkaiset havunneulaset, raikkaan ilman, sumun. Syksyn, maatuvat lehdet. Susi ulvoo jossain kaukana. Tyttö kääntää katseensa kohti kuuta. Hän tuntee olevansa kuin susi. Ulvoo kuuta, yksin, rauhassa. Ilman muiden seuraa. Tyttö ei kaipaa muita, kuin metsän. 

Tytön vaaleat, pitkät hiukset lepattavat tuulessa. Jokin astelee lähemmäksi. Tyttöä ei pelota, metsän äänet vain rauhoittavat häntä. Sumupisarat leijailevat ilmassa. Susi ulvoo taas. Aivan tytön takaa. 

Tyttö kääntyy. Siinä se on. Susi. Harmaa, ehkä vähän sinertävä, salaperäinen susi. Tyttö katsoo sutta. Susi katsoo häntä suoraan silmiin. Syvemmällekin kuin silmiin. Suoraan sieluun. Susi ymmärtää. Se elää vapaana, ilman kahleita, yksin. Tyttö ymmärtää myös sutta. Suden lauma on hylännyt sen. Sen korvasta on revitty pala. Se on joutunut taistelemaan, saalistamaan oman ruokansa, pärjäämään aivan yksin. Mutta se on rohkea. Se vaelsi pitkän matkan, metsän toisesta päästä tänne asti. Se tuli tänne vain nähdäkseen ympäröivän maailman. Sitä ei pelota. Metsä on sen koti. Metsässä se on elänyt elämänsä. Metsä ymmärtää sitä. Sutta ja tyttöä. 

Tyttö kumartaa sudelle hitaasti. Susi kumartuu takaisin. He kunnioittavat toisiaan. Ei tarvitse puhua eikä ulvoa. Ei tarvitse räpäyttää silmääkään. Metsä hoitaa puhumisen. 

Tyttö istuutuu kostealle sammaleelle. Hänen mekkonsa kastuu, mutta se ei haittaa. Susi istahtaa myös. Se on kävellyt pitkän matkan. Tyttö nostaa kätensä ylös ja silittää hitaasti suden sinertävää, samettista selkää. Susi murahtaa. Tyttö ymmärtää. Se haluaa lepoa. Tyttö kumartuu makuulle ja painaa kylkensä kiinni suteen. Sen hengitys hidastuu. Tytön hengitys hidastuu myös. He ovat molemmat nukahtaneet. Vieri viereen, ymmärtäen. Ymmärtäen metsää, ja toisiaan.