Kauneus on sen silmissä, joka näkee kauneuden

 Moi! Tämän päivän postauksen aiheena on tarina, jonka päähenkilö on nimeltään Cira. Ciralla on intohimo; kauneus. Hän näkee kauniita asioita ympärillään, eikä ymmärrä niitä, jotka eivät näe. Tarina kertoo enemmänkin Ciran ajatuksista ja mietteistä, eli siinä ei ole mitään huippujännittävää juonta tai vastaavaa. Ciran nimen löysin Tacon, jonka Wattpad-profiili on Taikapapu24, inspiraatiokirjasta Wattpadista! Olen Watissa nimellä @Anni-pisara, käykää seuraamassa ja lukemassa, myös Tacon kirjaa! Ihana <3 

Toivon kovasti, että pidät tarinasta! 

Edit. 20.11.2022: Kirjoitin tämän tarinan nyt vähän kuin uudestaan, eli korjailin joitakin kohtia ja parantelin tekstiä, toivottavasti pidätte edelleen 💙

Pitelin sädetikkua varovasti sormenpäilläni. Se loisti pimeässä ilmassa, rätisi rauhoittavasti ja loi valoa ympärilleen. Olin haltioissani. Se oli upea. Kuin pieni valonpilkahdus kaiken elämän keskellä. 

Äkkiä unohdin koko ympäröivän maailman. Kaikki muu hävisi ajatuksistani. Vain kauneus jäi. 

- Cira! Viisi sekuntia tätä vuotta!
Mitä?
- Viisi, neljä, kolme...
- Kaksi...
- Yksi!
- Hyvää uutta vuotta! hihkuivat kaikki pihalla olijat, paitsi minä, yhteen ääneen. 

Nostin katseeni sädetikusta hitaasti. Ympärillämme oli pimeää, mutta jossakin kauempana välkkyivät värikkäät valot. Minulla kesti hetki ymmärtää, että korvia huumaavat paukahdukset olivat ilotulitusrakettien ääniä. Käänsin silmäni takaisin kohti sädetikkua. Se oli menettänyt kauniin loimunsa. Huokaisin ja heitin sammuneen tikun piharoskikseen. 

- Cira! En ymmärrä, mikä sua vaivaa. Menetit tuon... sädetikun vuoksi. 

Voi ei. Se oli äitini. Hän jupisi aivan turhaan. Joo, menetin hänen näkökulmastaan sen hetken, kun kaikki laskevat aikaa vuoden vaihtumiseen ja huutavat onnentoivotuksia tummalle taivaalle, mutta sain tilalle jotain paljon parempaa. Vähän kauneutta. 

Kauneuden huomaaminen on äidin mukaan heikkouteni. Uppoudun ajatuksiini ja menetän 'todellisen' elämän. Se ei ole totta. En uppoudu ajatuksiini. Uppoudun kauneuteen. Onko se huono asia? 

Ensimmäinen tammikuuta. Taianomainen päivä, vuoden ensimmäinen. Silloin kaikki on mahdollista. 

Kävelin tämä ajatus päässäni pihatietä pitkin kevyttoppatakki päällä. Puuterilumikerros oli muuttanut maan ihanan valkoiseksi. Talvi on yksi suosikkivuodenajoistani - silloin lumikiteet peittävät kaiken, ja rakastan lumihiutaleita. Jokainen hiutale on ainutlaatuinen, mutta silti hiutaleet laskeutuvat taivaasta alas maahan sulassa sovussa ja muodostavat yhdessä valkoisen, kimaltelevan peitteen. Se on ihana ajatus, eikö? 

Minun ei tarvinnut astella kauaa, kun tulin jo tien päässä olevan kuusen luokse. Se on minulle tosi tärkeä. Viimeksi huomasin kuusen kauneuden pari viikkoa sitten. Silloin pienen pieni käpy roikkui eräässä vihreistä oksista. Se näytti upealta. Koko kuusen ainut käpy, selvinnyt joulukuun pakkasista. Jäin ihastelemaan sitä moneksi kymmeneksi minuutiksi, mutta sitten äitini lähti etsimään minua. Hän käveli luokseni ja alkoi torua:
- Cira! Aiheutit meille huolta, ja mitä edes olit tekemässä? Mitäköhän ihmettä sä näet tuossa puussa?

Mikseivät kaikki huomaa niitä kauniita, pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät elämästäni elämisen arvoista? 

Katselin kuusta tarkasti. Halusin löytää siitä jotakin kaunista, vaikka jonkin aivan pienen asian. Kauniita asioita näen todella usein, olen hyvä löytämään niitä, mutta sellaiseen todelliseen kauneuden huumaan en pääse yhtä usein. Viimeksi edellisyönä, sen sädetikun loisteessa. Se oli upea hetki. Luonto on yleensä se, joka kauneuden minulle antaa.

Niin kuin nytkin. Huomasin lumikiteiden peittävän yhden kuusen lukuisista oksista. Ei koko oksaa, vain sen pään. Tummat, ikivihreät neulaset olivat nyt valkoisten, keveiden hiutaleiden alla. Huurteisina ja auringossa kimmeltävinä. Tuollaista näkee usein; lunta mustikanvarpujen päällä, lunta kuusen oksien päällä, lunta pensaan päällä ja niin edespäin. Silti se sykähdyttää aina.

En ehtinyt katsella sitä kauan, kun huomasin jotakin muuta. Yhden kuusenoksan päällä oli niin suuri lumimassa, että oksa oli jo kumartunut melkein maahan asti. Minua alkoi harmittaa. Oksa halusi olla vapaa, nousta yläilmoihin ja olla aina vihreä. Korkeintaan sellaisen pienen, kauniin, ilmavan lumikerroksen kuului peittää se. 

Kurkotin varpailleni, niin pitkäksi kuin pystyin, ja pyyhin varovasti lapasellani lumet alas oksan päältä. Ne tippuivat maahan jättäen siihen pienen kinoksen. Kuusen oksa vapautui heti painostaan ja ponnahti ilmaan, korkealle, sinne, minne se kuului. Hymyilin itsekseni tyytyväisenä. Olin auttanut kuusta, joka oli puolestaan auttanut minua monet kerrat surullisena. 

Äkkiä kuulin takaani askelia. Huokaisin syvään. Niin tyypillistä. Joku tuli häiritsemään minua juuri, kun tahdoin olla rauhassa. 

Käännyin ympäri valmiina hymyilemään ja toivottamaan naapurin vanhalle rouvalle tekopirteänä hyvää päivää, mutta näinkin veljeni. Meinasin hypätä kaksi metriä ilmaan, jonnekin sinne kuusen latvan luokse.

En olisi juuri nyt halunnut nähdä veljeäni, en ollenkaan. Hänen nimensä on Charlie eikä hän ymmärrä mistään mitään. Tai no, kyllä hän ymmärtää, muttei mitään mistään sellaisesta, mikä on minulle tärkeää. Enkä minä ymmärrä asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Siksi emme oikein tule toimeen. ’Oikein’ – emme tule ollenkaan toimeen.

- Mitä sä teet? Äiti käski tulla tarkistamaan, Charlie kysyi leppoisalla, ärsyttävän rennolla äänensävyllään, joka vaikutti siltä, ettei mikään voisi olla koskaan huonosti. 
- En mä mitään tärkeää, vastasin vaisusti. Miksi äidin piti lähettää Charlie, tai ihan kuka vaan, katsomaan, mitä teen? Aivan kuin olisin joskus tehnyt jotain pahaa. En ole. Olen varmasti kylämme kilteimpiä ihmisiä. Ja silti.

- Mitä ei-tärkeää sä sitten teet? Charlie tiedusteli uudestaan. Ihan kuin häntä kiinnostaisi. 
- Katselen tätä kuusta ja puhdistan sen oksia lumesta, koska haluan, vastasin yhtä kylmästi kuin lumi. Charlien päässä silminnähden raksutti. Hän yrittää ymmärtää, muttei ymmärrä, hymähdin mielessäni. Ajatus toi minulle vähän paremman mielen. Olin erityinen. Vain minä näin kauneuden. Charlie tuhahti äänekkäästi ja kääntyi kohti kotia. Pyörittelin itsekseni silmiäni. 

Minulla ei ollut aikomustaankaan lähteä kotiin. Siellä oli tylsää.

Päätin mennä puistoon. Puisto on melko lähellä kotiamme, muttei siellä käy koskaan ketään. Paitsi minä. Se on yksi lempipaikoistani koko maailmassa. Tai no, mitä niitä muita lempipaikkojani nyt onkaan? Suuri kuusi ainakin. Voisi ajatella, että kotini olisi yksi lempipaikoistani, muttei se ole. Kotona on kyllä perheeni ja paljon muistoja, mutta siellä ei ole oikeastaan mitään kaunista.

Onhan kotonamme sisustusesineitä, mutta ne eivät ole oikeasti kauniita. Ne esittävät kauniita. Ne ovat tekokauniita. On tekokasveja ja oikeita kasveja, on tekokauneutta ja oikeaa kauneutta. Oikea kauneus löytyy yleensä luonnosta tai joskus harvoin muista asioista, kuten sädetikusta. Tekokauniit koriste-esineet eivät vain ole oikeasti kauniita.

Puisto oli onneksi melko lähellä, joten sinne ei kestänyt kauaa kävellen. Minua vähän harmitti, kun olin ollut koko matkan ajan ajatuksissani - matkalla oli saattanut olla vaikka mitä upeaa. Kuten auringonpaiste. Sitä ei näy puistoon asti, puisto on liian varjossa.

Aurinko on ihana asia, mutta pidän vielä enemmän tähtitaivaasta. Äiti ihmettelee aina, kuinka olen joskus niin väsynyt aamuisin. Kerron, etten saa unta. Tosiasiassa valvon todella myöhään keskiyöhön, ylikin, vain nähdäkseni tähtitaivaan. Ihastelen sitä niin pitkään, että kadotan ajantajun, ja alan nukkua aivan liian myöhään. Ei ihme, että aamulla sitten väsyttää. Mutta onhan se sen arvoista.

Astuin puiston ruostuneesta portista sisään. Monet sanovat, ettei siitä kannata kulkea, vanhoja nauloja kuulemma. Itse en ole törmännyt vielä yhteenkään naulaan. Naulat ovat vain tekosyy olla tulematta hylättyyn, mutta kauniiseen puistoon.

Ensimmäisenä puiston ihmeenä näin kaikki ne upeat puut, joita puisto on tulvillaan. Niitä ei hoideta ikinä, mikä on todella surullista. Joskus kysyin mummiltani, miksei puista pidetä huolta. Hän kertoi, ettei se ole kannattavaa, kun puistossa ei käy ketään. Se ei ole ollenkaan totta. Minä käyn siellä, käyn siellä lähes päivittäin! Tietenkin ymmärrän, ettei puita voi pitää vain minun takiani kunnossa, mutta miksei edes puiden itsensä vuoksi?

Puistossa on myös joitakin pensaita. Ne ovat edes jossain kunnossa, vaikka ovatkin todella vanhoja. Viikko sitten kunnan puutarhuri kävi leikkelemässä ja kastelemassa niitä. Miksiköhän? Ehkä puutarhurikin näkee kauneuden?

Vaikka olen usein toivonut muidenkin näkevän ne kauniit, pienet hetket ja asiat tässä maailmassa, ajatus saa minut hieman mustasukkaiseksi. On minä ja on kauneus. Olemme ystävät, siskokset. En oikeastaan toivokaan ketään muuta.

Kierreltyäni hetken puistossa päätin lähteä kohti kotia. Nyt aioin kävellä hitaammin ja tarkkailla ympäristöä. Ehkäpä näkisin jotain mielenkiintoista? 

Talvisin lumessa on hienoja kuvioita ja kaikki näyttää kuin suurelta sadulta, talven ihmemaalta. Sitä etenkään Charlie ei ymmärrä. Kerran nuorempana yritin kertoa hänelle jotain talven kauneudesta selittäessäni lempivuodenaikojani. Charlie ei tietenkään tajunnut. Hän näkee talvessa vain mahdollisuuden lumilautailuun.

Puiston vieressä on pelto. Kuinka kaunis se oli! Silmänkantamattomiin asti lunta. Se oli puuterilunta, sillä se pöllysi ilmaan tuulenvireessä. Puuterilumi on kaikkein kauneinta, sellaista kevyttä ja hentoa. Jos lumella olisi luonne, puuterilumi olisi sellainen herkkä ja ujo. Kantohanki olisi rohkea ja itsepäinen, ja sellainen upottava, ärsyttävä lumi olisi vähän ilkeä ja näsäviisas.

Minä olen herkkä, kuin puuterilumi, niin Charlie ja äiti ainakin sanovat. Taidan oikeastikin olla. Reagoin muiden tunteisiin, minulla on hyvä mielikuvitus ja huomaan asiat helposti. Sellainen on herkkä. Jos sitä noin ajattelee, onko herkkyys mikään huono asia? Ei oikeastaan, vai mitä?

Kävelin rauhallisesti tietä pitkin. Linnun laulu keskeytti ajatukseni. Havahduin ja katselin ympärilleni.

Edessäni tiellä oli pikkuruinen lintu! Sinitiainen. Se hyppelehti ympäriinsä ja sirkutti aina välillä. Jäin katselemaan sitä haltioituneena. Linnun pienet pyrähdykset ilmaan ja sitten taas laskeutumiset kertoivat jotain, siltä minusta tuntui. 

Sinitiainen osoitti, että kaikkien elämä on arvokasta. Myös pienenpienen linnun, sen, joka hyppelehti edessäni, tietämättä ympäröivästä maailmasta mitään.

- Cira! Mitä ihmettä sä teet? Auto melkein ajoi päällesi! kuulin kimeän huudon. Käännyin ympäri. Sinitiainen oli lentänyt jo pois. Näin edessäni toisen naapurimme, äidin hyvän ystävän Lauran.
- Cira, lopeta tuollainen käveleminen eteesi katsomatta! Missä Charlie on? Laura puhui nopeasti. Oliko hänen asiansa puuttua kävelemiseeni? Ei. 

- Voit olla varma, että kerron tästä äidillesi, kun seuraavan kerran tapaamme, Laura sanoi aikuiseksi varsin nenäkkäästi ja kääntyi. Savu nousi melkein korvistani.

Käännyin itsekin kohti kotia. Halusin käydä pyörähtämässä pihallamme. Sielläkin on jotain kaunista - siellä on vadelmapensas. Minun aivan itse siemenestä asti kasvattamani vadelmapensas. Se on vihreä ja täynnä vadelmia, mutta talvisin se näyttää kaikkein kauneimmalta. Silloin siihen osuu aurinko ja lumi pensaan päällä kimmeltää kuin timantti. Aina nähdessäni sen olen ylpeä itsestäni - olen luonut jotakin kaunista.