Valo varjoissa

 


Moi! 

Heti alkuun ilouutisia; Annin tarinablogilla on uusi linkinvaihtolainen! Jipii! Tämän uuden tulokkaan nimi on Tarina-akatemia, ja se on blogimaailmassakin uusi. Jonkin verran postauksia on Tarina-akatemiassa jo, käy katsomassa! Tarina-akatemiaa pitää Minttulampi, ja löydät tähän blogiin linkin sivupalkista! 

Sitten päästäänkin itse tarinaan. En oikeastaan tiedä, mistä se kertoo - mutta älä nyt jää ihmettelemään, miten tarinan kirjoittaja ei tiedä mistä hänen kirjoittamansa tarina kertoo, vaan ala lukemaan! 




Musta vilahdus. En ehdi nähdä tarkemmin. 


Mikä se oli? 


Henkäisen. 


Taas. 


Minua alkaa pelottaa. Jos se on jotain vaarallista, en ehdi välttämättä juosta karkuun, eikä kukaan kuule huutoani näin kaukaa. 


Säpsähdän. Minä kuulen sen. Kuulen sen askeleet, se laskee jalkansa toinen toisensa perään maahan. Aion perääntyä, mutta sitten ymmärrän, etten tiedä missä se on. Jos vaikka vahingossa kaatuisin sen päälle... en halua ajatella. 


Käännyn ympäri ja yritän etsiä sitä katseellani. On hämärää, lumikinokset saartavat maan. Vilkuilen varuillani lähiympäristöä. Katson ensin oikealle, sitten vasemmalle, ja sitten taas oikealle. En näe mitään. Paitsi loputtomalta tuntuvat lumikinokset ja jossain kaukana niiden takana siintävän metsän rajan. 


Hengittelen syvään. Kaiken järjen mukaan jokaisen ohi vilahtavan eläimen tassunjälkien olisi pitänyt painautua lumen pintaan, muttei missään näy jälkiä. Eli missään ei voi olla... 


Juuri, kun menin ajattelemaan jotain tuollaista. 


Se vilahti taas. Mikä ihme se on? 


Ehdin nyt nähdä tarkemmin. 


Se ei ole ihminen. Se on matalampi kuin minä. 


Rauhoittelen itseäni. Jos se hyökkää kimppuuni, voin taistella vastaan. Se on pienempi kuin minä. 


Se ei auta. Ajatus siitä, että jokin, josta en tiedä mitään, voisi hyökätä kimppuuni, on kamala. Hämärä alkaa olla jo enemmänkin pimeyttä. Pian ei näe enää eteensä. Pakokauhu yrittää vallata mieleni, mutta onnistun rauhoittelemaan itseäni, kunnes ymmärrän jotain. 


Pimeys on mustaa. Se jokin on musta. En voi erottaa sitä jotain synkästä, mustasta pimeydestä. Se voi hyökätä kimppuuni takaani, tai vaikka edestäni. Se voi raadella minut. En näe sitä, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia sitä vastaan. 


Voi ei. 


Mistä tuo kuuluu? Aivan kuin se olisi ihan vierelläni. Tai vähän kauempana. Jossain aivan lähellä. Ei kai... ei se voi olla. 


Suden ulvonta. En ole koskaan kuullut suden ulvovan, mutta tiedän, että tämä on sitä. Olen varma. Ja olen myös varma, että olen pian mennyttä. 


-Auta, kuiskaan hennosti kirpeään pakkasilmaan. Se jokin, ehkä susi, ei se auta minua. Joku voi silti auttaa. Vaikka en uskokaan siihen, että joku minut täältä kuulisi. Olen ypöyksin pimeydessä, seuranani jokin musta, jokin, josta en tiedä mitään. 


En tiedä, miksi teen niin. Teen niin, koska haluan. Istun maahan, vaikkei minulla ole edes ulkohousuja. Osun kylmään lumeen. Yritän painautua sitä vasten, kuin lämmittäen itseäni. Farkkuni kastuvat heti, alan täristä kylmästä. Ajatukseni vilisevät. Eikö se ollutkin niin, että hypotermia suojaa ihmistä? Miltä se suojaa? Suojaako se sudelta? Entä kuolemalta, yksinäisyydeltä, pimeydeltä? En tiedä. 


Kylmyys leviää ytimiini. Kylmä. On kylmä. En tiedä mitään muuta, en jaksa ajatella mitään muuta. En murehdi sutta enkä pimeyttä. Minulla on kylmä. Suljen silmäni. Ei siinä ole mitään eroa oikean elämän kanssa. Ympärilläni on pelkkää pimeää, lunta, metsää. Ja se, musta vilahdus. Yhtäkkiä se jokin tuntuu hyvälle, ei pelottavalle. Se tuntuu hyvälle, kosken nyt ole yksin. Minulla on seuranani jokin, jokin muu kuin pimeys. Tulisipa se tänne. Tulisipa se viereeni, pelastaisi minut, auttaisi... kylmä... en pysy hereillä... 











Tunnen lämmön virtaavan kehooni, se on ihana tunne. Hetken luulen kuolleeni, mutta tajuan pian olevani hengissä. Olen elossa. Kuinka kauan olen ollut täällä? Missä olen? 


Avaan silmäni. -Vau, henkäisen. Kuulen oman ääneni; se on hento ja pieni, kylmyys on vienyt pirteän ja iloisen ääneni jonnekin kauas. Se, mitä näen, on tosiaan kaunista. Tähtitaivas levittäytyy yläpuolellani. Valkoisia, hohtavia täpliä mustalla taustalla, niin olen ennen nähnyt tähtitaivaan. Ymmärrän nyt, että se on jotain muutakin. Se on toivoa, elämää ja rauhaa. 


Henkäisen uudelleen. Nyt en ihastuksesta, vaan pelosta. Tunnen edelleen pehmoisen lämmön. Miten se on mahdollista? Makaan selälläni lumessa päälläni ohut kevyttoppatakki ja farkut. Olen saattanut olla siinä jo tunteja. Tuleeko hypotermiassa lämmin olo? Miten ajattelen näin selkeästi, jos olen kylmettynyt? 


Yritän nousta, mutta se on vaikeaa. Kevyen, hennon vartaloni voimat ovat menneet lämmittämiseeni. Onnistun pääsemään istuma-asentoon. 


Se tuli, se tuli auttamaan, se kuuli minua. Nyt se on siinä. 


Olenko unessa? 


En. 


Nostan vapisevan käteni viereltäni ja lasken sen syliini. Uskallanko yrittää seisomaan? 


Musta vilahdus. Se ei ollut susi. On se oikeastaan susi, mutta erikoinen sellainen. Se on musta, pitkäkarvainen ja pörröinen. 


Ja se makaa vasten reittäni ja kylkeäni. Pääni lyö tyhjää. Aivoni käsittävät vain yhden virkkeen, ja sen lausun ääneen. 


-Sinä pelastit minut. 


Saan vastauksekseni vain tasaista hengitystä. Se on rauhoittavan kuuloista. En ole varma, nukkuuko susi, vai lepääkö se vain.
-Oletko hereillä? kuiskaan. Susi avaa silmänsä ja katsoo minua omiini. Sitten se kääntää katseensa tähtitaivaaseen ja seuraa tummilla silmillään tähtien muodostamia kuvioita. Vilkaisen itsekin tähtiin. Hetken mielijohteesta asetun takaisin makuulle ja alan lepuuttaa silmiäni kaukaisissa, kauniissa tähdissä. Ne ovat taianomaisia. 





En tiedä, kauanko makaamme paikallamme lumessa. En oikeastaan edes välitä. 


Äkkiä huomaan tähtien likkuvan. Oikeasti liikkuvan. Ne vaihtavat paikkoja, järjestäytyvät takaisin ja liikahtavat sittenkin muualle. Seuraan tähtien eloa hurmioituneena. Minulla ei ole tietoakaan, mitä ne tekevät, mutta jotain ne tekevät. Olen oikeassa. 


Tähdet alkavat toistaa omituista kuviota, kuin yrittäisivät hypätä taivaalta pois. En ole varma, miten se on mahdollista. Tiedän kuitenkin, että ne yrittävät. Ja pian onnistuvatkin. Ne laskeutuvat hitaasti alas.


En voi uskoa sitä, vaikka näen sen ympärilläni. Tähdet ovat valkoisella lumella. Ne loistavat suden ja minun ympärillä kirkkaina, kuin lyhdyt. Ne ovat kaunein asia, minkä olen lyhyen elämäni aikana nähnyt. Ne valaisevat tiemme. Tähdet ovat valon pilkahdus pimeän keskellä. 





Muista sinäkin, että elämässä on aina valonpilkahduksia, vaikka kaikki menisi huonosti ✨


Ps. Kommentoi nimiehdotuksia tälle tarinalle 🙃 Edit. Nimi on nyt päätetty, ja sen näkee otsikosta! 



Kommentit

  1. Tuolle on vaikea keksiä nimeä, mutta se on ainakin tosi hyvä, sitä ei ole vaikea keksiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sille on kyllä todella vaikeaa nimen keksiminen! Kiitos, ihanaa että tykkäsit <3

      Poista

Lähetä kommentti

Ihanaa, jos kommentoit, mä arvostan sitä tosi paljon 💙