Tiedon koru

 Moi! Vihdoinkin uusi postaus, ja uusi tarina! Ensin esittelen vähän hahmoa, joka tarinassa esiintyy, ja sitten kuulet itse tarinan. Idea on aika omituinen, en edes tiedä, mistä se tuli! Onneksi motivaationi kirjoittamiseen palasi🙃 Toivottavasti tykkäät! 

Aivan normaali 12-vuotias tyttö. Mitäpä muuta hänestä voisimme kertoa? Vaaleat, pitkät, huolellisesti letitetyt hiukset. Pisamia poskilla, ihan vähän teennäisen oloinen hymy kasvoilla jatkuvasti, samat farkut ja valkoinen pitsipaita joka päivä. Puhuu muille ystävällisesti, muttei oikeastaan paljasta itsestään kovinkaan paljoa. Ei ystävysty kenenkään kanssa niin lujasti, että toisi kaverin kotiin asti. Kasvot melko kapeat, todella vaalea iho, kulmakarvat siistit ja yhtä vaaleat kuin hiukset ja iho. Hän katselee kaikkia vähän varautuneesti, muttei sitä kuulu hänen puhetavastaan. Hänen puhetapansa on jotenkin kylmä, tai oikeastaan etäinen. Hän pitää välit kaikkiin kunnossa ja on hyvä ystävä, muttei kuitenkaan kenellekään oikea ystävä. 

Hän on Iida. Vaikka ulkopuolelle hän on normaali tyttö, sisäpuolelta hän on jotain aivan toista. Hän on yksinäinen, mutta pitää siitä. Vapaa-aikansa hän viettää huoneessaan, pimeässä. Vain tietokoneen näyttö loistaa synkkyyden keskeltä. 

Hänellä on intohimo. Hän tutkii asioita. Hän tutkii Internetistä luokkatovereidensa puhelinnumeroita, osoitteita, elämänhistoriaa. Hän seuraa neutraalilla tilillä, "iida_sofia", kaikkia Instagramin omaavia tuntemiaan henkilöitä, ja katselee heidän kuviaan, seurattavia sekä tykkäyksiä. Hän haluaa tietää, hän haluaa tietää kaiken. Iida on ollut syntymästä asti sellainen; kaikki tieto tänne, oli mikä oli. 

Miksi Sara on niin usein yksin kotona? 

Tämän tyyppisiin kysymyksiin Iida etsii vastausta. Se löytyy netistä; Saran isä on kuollut pari vuotta sitten syöpään, ja äiti on yksinhuoltaja, joka tekee pitkää työpäivää. 

Iida hymyilee itsekseen. Nyt hän tietää senkin. 

Iida on syntynyt tasan 12 vuotta sitten, pienenä, tiedonhaluisena lapsena. Hän haaveilee tutkimisesta, tutkijana olemisesta. 

Sitten itse tarinaan! 

-Kiitti, minä sanoin hymyillen. Luokkakaverini oli kehunut kenkiäni kauniiksi, ja vastasin hymyillen, tietenkin. No, hymyillen ja hymyillen, se on teennäistä. Välillä tuntuu, että hymyni ei ole riittävä, mutta hain senkin netistä. Siellä opetettiin, miten hymyillään kauniisti. Kirjasin asian muistiinpanovihkooni. Kirjaan sinne oikeastaan kaiken. Muistivihko on minulle tärkeintä maailmassa. Tai no, tieto on tärkeämpää. 

Rakastan tiedon keräämistä; istun koulun jälkeen kaiken ajan läppärilläni ja haen erilaisia asioita netistä. Löydän mielenkiintoisia salaliittoteorioita suuronnettomuuksista, faktoja poliitikoista ja kaikesta muustakin. Ehkäpä eniten luokkalaisistamme. Numerot kiinnostavat erityisesti minua; puhelinnumerot, talojen osoitteet, vanhempien puhelinnumerot, olenpa saanut vahingossa luokkalaiseni Saran äidin henkilötunnuksenkin selville. Sitä en kirjoittanut ylös, sillä luin netistä, että on paha asia, jos joku ulkopuolinen tietää henkilötunnuksen. En halua olla ilkeä, vaikka internetin tietojen mukaan olenkin kylmä ja etäinen. En osaa ratkaista sitä. 

Joskus vanhempani sanovat, että olen aivan liikaa laitteilla. En yleensä tottele heitä. Kuten en nytkään, kun astuin ovesta sisään kotiimme. Meillä on valkoista ja modernia; en kuitenkaan yleensä huomaa sitä, kun etsin tietoa. En osaa selittää sanoin, miten tärkeää tieto on minulle. Vanhempani eivät ymmärrä, enkä ole yrittänytkään sitä selittää heille. 

Huoneessani suljin valot, verhot ja sälekaihtimet, työnsin tuolin oven eteen, sillä en halua kenenkään tulevan huoneeseeni ilman lupaani, ja kumarruin työpöytäni ääreen. Siinä olivat valmiina tiedonhankintavälineeni; musta läppärini, puhelimeni ja tablettini. Läppärillä yleensä haen asioita internetistä, ja puhelimella katselen tuttavieni Instagram-tilejä. Seuraan heitä neutraalilla tilillä, jonka nimi on iida_sofia. Se ei herätä huomiota, mutta saan tietää yksityisten käyttäjien seuraajamääriä ja tykkäyslukemia. Nekin merkkaan vihkooni. Tablettia taas käytän silloin, kun en saa kantaa läppäriä mukaan matkalle. 

Juuri nyt yritin selvittää, mikä luokkalaiseni Olivian pelinumero on jalkapallossa. Se olisi kiinnostava lisä muistiinpanokirjaani. Olin juuri hakemassa Olivian seuraa, kun siskoni avasi oven työntäen tuolin edestä pois ja astui sisään. 

Löin läppärin näytön kiinni ja suljin muistikirjani. En halunnut kenenkään näkevän muistiinpanojani, kun kukaan ei niitä arvostanut. Paitsi mummi...
-Mitä haluat? töksäytin. Koulussa jaksoin esittää normaalia, sellaista, joka on mukava, mutta kotona olen oma itseni. Kylmä ja etäinen. Niin ainakin serkkuni sanovat.
-Mitä sinä teet? Olet aivan varmasti luulosairas, siskoni sanoi tiukasti.
-En ole, väitin vastaan.
-Mummikin oli tällainen, lisäsin vielä kylmästi.
-Tuollainen omituisuus, siskoni pamautti ja katsoi minua.
-Hän ei ollut omituinen, sanoin hampaideni välistä. 

Kosketin sormessani olevaa sormusta. Siinä oli violetti, sanoinkuvaamattoman kaunis timantti, ja hopeinen rengas. Mummini käytti sitä, silloin kun eli. Mumminikin oli tälläinen; tälläinen omituinen. Ehdin puhua vain harvoin mummin kanssa, mutta se oli mahtavaa; hän ymmärsi. Hän kertoi sellaisia asioita, joista en ollut koskaan kuullutkaan. 

Siskoni lähti ovet paukkuen pois. Suljin oven, huokaisin ja avasin tietokoneen näytön. Aloin näpytellä erilaisia hakusanoja. "Violetti timantti", hain, mutta en löytänyt hyviä tuloksia. Minua ärsytti. Halusin selvittää, mikä timantti sormuksessani on. 

Siinä se oli. Se oli... mitä? Olin päätynyt blogiin, jossa oli vain yksi teksti. Klikkasin sen auki, ja aloin lukemaan silmät kiinni näytössä. 

"Rakas Iida. 

Tiedän, että luet tätä. Kukaan muu ei etsisi Internetistä sormessaan olevan korun timantin lajiketta. Pakkohan sinulle nyt on kertoa. 

Se on Tiedon koru. Se, jolla tuo on sormessa, on ikuisesti tiedonhaluinen. Hän haluaa hakea tietoa, se on pakkomielle. Minä olin sellainen, sain tuon korun äidiltäni. Oma äitisi piti sitä vain hetken, kunnes luovutti sen sinulle. 

Haluatko ottaa sen pois, vai jättää sormeesi? Haluatko elää elämäsi tuollaisena, vai antaa korun pois? Saat päättää sen itse. Olet jo tarpeeksi vanha, Iida. 

Mummi"

Nostin sormuksen varovasti sormestani, ja yhtäkkiä päässäni napsahti jokin. Henkäisin. Olin normaali. Siis... normaali. Se tunne oli ihmeellinen. 

Otin hitaasti muistikirjan pöydältä, avasin työpöydän laatikon ja laskin kirjan sinne. 

Kiitos, mummi, kuiskasin mielessäni. Hymyilin. Siis ihan oikeaa hymyä, ei teennäistä.