Tonttuoven takana




Moi, ja hyvää joulukuuta kaikille! Nyt on luvassa pieni joulutarina, joka kertoo tonttuovista. Enpäs paljasta enempää! Tämän tarinan idea on saada sinulle pieni joulutunnelma päälle, toivottavasti onnistun! Tonttuoven takana on kirjoitettu hän-kertojalla vaihtelun vuoksi, kun yleensä tarinani ovat minä-kertojalla. Kommentoi, pidätkö enemmän minä- vai hän-kertojasta! 



-Hyvää huomenta! toivotti iloinen Ira siskolleen Elinalle.
-Mikä ’hyvää huomenta’? Nyt on joulu! 25. päivä, tajuatko? Elina kirkaisi niin kovaa, että korvat melkein särkyivät.
-Tajuan, tajuan, Ira naurahti ja kömpi ylös sängystään huoneen toiselta puolelta. Heillä oli yksi huone ja kaksi puolta; toinen Iran ja toinen Elinan.

Ira vaihtoi pikaisesti yövaatteet päivävaatteisiin. Eihän toki mihinkään tavallisiin, arjenomaisiin vaatteisiin, vaan jouluisiin. Miten muutenkaan?

Ira veti päälleen mustat, ohuet sukkahousut, punaisen hameen sekä harmaan, porokuvioisen paidan. Voi, melkein kaikki joulun värit! Valkoinen ja vihreä puuttuivat vielä. No, se ongelma hoitui vetämällä päähän vihreä-valkoinen hiuspanta.

Elina oli jo rynnännyt ulos huoneesta, kun Ira vasta tarttui ovenkahvaan. Käytävässä sieraimiin lehahti huumaava tuoksu; piparkakut. Iran oli hieman vaikea uskoa, että kauan odotettu joulu, jota odotellessa avattiin jopa kalenteria, oli nyt täällä. Tunne oli yhtä aikaa maailman ihaninta ja ehkä vähän haikeaakin, kun joulu olisi huomenna jo ohitse.

-Huomenta, Ira! Kuinka nukuit? äitini kysyi joka ainoana aamuna toistuvan kysymyksensä.
-Äiti, nyt on joulu! Et voi kysellä tuollaisia! Elina huudahti punaisen sohvan nurkasta. Kyllä, sohva oli punainen; heidän kodissaan oli jo valmiiksi paljon punaista, joten jouluisin piti vain lisätä pari tonttukoristetta sekä kuusi. Joulu oli heidän koko perheensä suosikkijuhla! Se tunnelma… parasta!

Ira jäi hetkiseksi ihastelemaan olohuoneen näkymää. Se oli varmasti jouluisin huone koko Suomen maassa. Kuusi keskellä harmaata mattoa, sen korkeimmassa latvassa perinteinen joulutähti ja oksilla kaikki äidin perintöjoulukoristeet, sekä pari uutta tuttavuutta. Olkipukki seisomassa nurkassa, Joulupuu on rakennettu- laulua soittava radio sohvapöydällä ja lattialla kuusen alla jo pari pakettia luomassa tunnelmaa. Loput haettaisiin sitten illemmalla. Ja löytyihän huoneesta toki pikkuruinen jouluovi! Se oli jalkalistan päällä keittiön lähellä. Tonttuovi oli perheen yhdessä askartelema; äiti oli leikannut pienen oven muotoisen palan punaisesta kartongista, isä lisännyt siihen kuumaliimalla napin ovenkahvaksi, Elina koristellut joulun värisillä glitterliimoilla ja Ira loppusilaukseksi piirtänyt ovikyltin, jossa luki ”Tonttuovi”. Tonttuovi oli kyllä hauska idea! 

Mutta mitäs nyt… oho! Näkikö Ira harhoja, vai oliko se tosiaan…? Oliko tonttuovi tosiaan raottunut ihan pienesti ja Iran vilkaistessa sitä kohti läimähtänyt kiinni? Hassua.

Ira päätti olla välittämättä raottuvista tonttuovista ja siirtyi sen sijaan keittiöön. Hänen isänsä oli jo keittämässä riisipuuroa aamiaiseksi; se oli heidän joka vuonna toistuva perinteensä. Riisipuuroa kanelisokerilla aamupalaksi, se on ainoa oikea tapa aloittaa joulu, äiti aina sanoi. No, kyllä koko perhe oli samaa mieltä!

Isä lisäsi näköjään aika reilusti kanelia puuroon ja… ei kai hän vain? Voi ei. Kyllä, hän teki sen. Hän pudotti suuren mantelin puuron sekaan.

-Tuota, isä, minä olen allerginen mantelille, jollet satu muistamaan, Ira sanoi vähän vaivautuneena. -Ei kai taas! isä huokaisi traagisesti ja yhtäkkiä kaatoi koko kattilallisen puuroa roskikseen.
-Tapio, sen olisi voinut käyttää vielä! Emme me ole Elinan kanssa allergisia, äidin ääni voivotteli perheen isän, Tapion, sekä Iran takaa. Tapio-isä huokaisi uudelleen ja alkoi tehdä uutta puuroa. No, hän oli vähän tuollainen, lievästi sanottuna höpsähtänyt.

Ira pelmahti olohuoneeseen odottelemaan puuron toista valmistumista. Hänen siskonsa istui edelleen sohvalla, mutta nyt enemmän järkyttyneen kuin innostuneen näköisenä. Ira katsoi tätä ymmällään. Mitä ihmettä Elina oli mahtanut nähdä? Ira yritti seurata pikkusiskonsa katsetta ja huomasi tonttuoven. Ei ole todellista! Nyt hän ei varmastikaan nähnyt harhoja. Tonttuovi oli kunnolla raollaan, ja mikä oudointa: raosta näkyi pienenpieni pää, jota peitti tonttulakki!
-Ira, näetkö sinäkin sen? Elina kuiskasi. Ira nyökkäsi hitaasti.

-Älkääpä nyt lapsoset puhuko kuin en olisi paikalla! Minulla on kuulkaapas aivan toimivat korvat, vaikka olenkin näin pieni!

Pikkuruinen jupina kuului mistäpä muustakaan kuin tonttuoven takaa. Yhtäkkiä koko ovi lennähti selälleen. Sen edessä seisoi pieni, punaisiin pukeutunut hahmo.
-Ovat nämä käteviä nämä tonttuovet! Ja ihan nättejäkin. Se on aina mielenkiintoista kävellä tonttuoven etsijään ja testata, onko talossa tonttuovi. Jos ei ole, joutuu tyhjiöön ja joutuu palaamaan takaisin. Hui, se on pelottavaa! Olettekos te ne lapset, Ari ja Anile? Ei kun siis… Ira ja Elina? Kyllä, niinhän se oli.

Ira katsoi siskoaan kauhuissaan. Mikä oli tämä pikkuruinen olento?

-Voi ohhoh! Joulupukki lähetti juuri viestiä… en olisi saanut paljastaa olemassaoloani teille. Olkaa kilttejä älkääkä kertoko vanhemmillenne minusta, sopisiko? Jos hankkisin teille ensi jouluna jonkin extralahjan? tonttuoven suulla seisova pieni hahmo sanoi väläyttäen anteeksipyytävän hymyn. Sitten se vastausta odottamatta pamautti oven kiinni.

Ira ja Elina vilkaisivat toisiinsa liian häkeltyneinä sanomaan sanaakaan.
-Mitä tuo oli? Ira sai sanotuksi parin minuutin kuluttua.
-Ira, eihän tonttuja ole olemassa, eihän? Elina kysyi ääni väristen.
-Ei, Ira vastasi uskomatta itsekään, mitä sanoi.

 

Samoihin aikoihin toisaalla

Pieni tonttu, nimi taitaa olla Pippuri, oli juuri paukauttanut tonttuoven kiinni. Hän näytti kauhistuneelle; yhtä kauhistuneelle, kuin tonttuoven toisella puolella talossa istuvat lapset, Ira ja Elina.
-Voi ei, kuinka minä noin menin tekemään… voi, voi, voi… ottaakohan pukki minua enää ollenkaan töihin? Pippuri-tonttu voivotteli ja kaiveli taskunsa pohjalta radiopuhelimen. Kyllä, pienen, vihreän radiopuhelimen, jossa on myös paikannus sekä viestien lähettämisen ominaisuus. Etkö tiennyt? Joulutontut käyttävät sellaisia!

Radiopuhelimessa on niin pikkiriikkinen näyttö, että vain kaikkein pienin joulutonttu näkee sen. Sellainen Pippuri on, Korvatunturin hölmöin ja pienin tonttu. Hän on melko kokenut, mutta vieläkin vähän tohelo. Nyt puhelimen näytöstä näkyi jotain; jotain valkoista… oho, sehän olikin Joulupukin parta!

-Tonttuovitonttu Pippuri, mitä ihmettä sinä sekoilet? Paljastit itsesi lapsille! Voihan punainen nenä, Puuro-poron juuri syntyneet vasatkin ovat viisaampia kuin sinä!

Pippuri katseli punaisten kenkiensä päitä nolona. Miten hän oli mennytkään töppäämään niin pahasti? Paljastaa itsensä vakoiltaville, tästä puhuttaisiin Korvatunturilla vielä pitkään… Pippuri oli vain joutunut pakokauhun valtaan. Hän oli varma, että joku oli nähnyt hänen tonttulakkinsa pään ja päätti tarkistaa tilanteen kurkkaamalla takaisin sisään. Sohvalla istuikin joku, ja sitten siihen tuli toinenkin, ja sitten, sitten ne tuijottivat häntä! Pippuri ei hyväksy tuijottamista, sormella osoittamista eikä mitään muutakaan kiusaamisen tapaista, joten hän päätti läksyttää lapsia, mutta alkoikin lisäksi selittää tonttuovista jotain. Voi, puheliaisuus koituu joskus harmiksi.

Meni jonkin aikaa, ennen kuin Pippuri uskalsi astua sisään tyhjyyteen. Tyhjyyteen astutaan kävelemällä vain kymmenen askelta suoraan ovelta taaksepäin. Siten päätyy Korvatunturille. Siellä on usein kokonainen joukkio muita tonttuja odottamassa, etenkin aivan joulun alla. On kiinnostavaa tietää, millaista joulua ihmisten kodeissa vietetään. Onhan siellä melko samanlaista kuin Korvatunturilla, mutta ei yhtä tunnelmallista. Tai no, vähän vaikea ollakin, kun Korvatunturilla on sentään oikea Joulupukki!

-Tervetuloa takaisin, tonttu Pippuri Tinttinen. Toivotamme sinulle hyvää joulukuun 25. päivää.

Tuo oli automaattiääni, joka kuului joka kerta palatessa tonttuoviretkeltä. Tällä kertaa tonttuoven etsijän vieressä ei ollut muita kuin Pippurin hyvä ystävä Lahja.
-Kaikki ovat kauhuissaan, Lahja kuiskasi toverilleen.
-Lapset tietävät nyt tonttuovien salaisuuden, tämä jatkoi.

Pippuri löi käden kasvoihinsa.
-Miksi minä menin tekemään niin, hän voivotteli suoristellen hermostuneena tonttulakkiaan.
-Älä hätäile, homma on hoidossa, Lahja sanoi hymyillen ja kaivoi äkkiä radiopuhelimensa nuttunsa taskusta. Hän avasi sen, ja näytti Pippurille näyttöä. Ohhoh, siellähän näkyi tonttu Milli!
-Paketti on nyt siellä, ja sen päällä lukee molemmille lapsille, Milli kuiskasi. Pippuri kääntyi katsomaan Lahjaa.
-Et ikinä arvaa, mitä teimme! Heti kun kuulimme Joulupukin kuulutuksen töppäyksestäsi, pyysimme mestaritonttua tekemään vähän unohdusjauhetta. Kastoimme hiusnauhoja jauheeseen, ja Milli vei lahjan sen perheen lahjojen joukkoon. Pian Iralla ja Elinalla ei ole enää hajuakaan sinusta, Lahja supatti tyytyväisenä itseensä pelastettuaan ystävänsä. -Kiitos, Lahja ja Milli! Pippuri kiljaisi ja halasi ystäväänsä.
-Tonttuovien salaisuus on turvattu! Milli sanoi puhelimen välityksellä ja sammutti puhelun.

-Ja hei, haluatko kuulla toisenkin jutun? Saimme näkymättömyysjauhetta, Lahja sanoi vielä hiljaa. Pippuri taputti käsiään innoissaan yhteen. Mahtavaa! Joka vuosi kaksi tonttua saivat näkymättömyysjauhetta ja pääsivät sen turvin ihmisten koteihin.

Tonttutoverukset ripottelivat jauhetta päällensä ja hyppäsivät tonttuoven etsijään. Nyt nämä kaksi iloista tonttua pääsivät katselemaan ihmisten joulua!

Hyvää joulunodotusta kaikille lukijoille!

Kommentit

  1. Ihana <3333333 Olen tällä hetkellä niin mykistynyt siitä, miten kiva tämä oli, että en ihan pysty kirjoittamaan tätä kommenttia... Mutta niin, tooooooooodella hyvä! ❤️🤯

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos niiiiin paljon <3 <3 <3 Ihanaa että tykkäsit, ja toivottavasti sait joulutunnelman päälle :)

      Poista
    2. Sitähän mulla on omasta takaa! Mutta tosiaan, niin ihana! Luin tän just toisen kerran, TYKKÄÄN ❤️

      Poista

Lähetä kommentti

Ihanaa, jos kommentoit, mä arvostan sitä tosi paljon 💙