Tonttuoven takana
Moi, ja hyvää joulukuuta kaikille! Nyt on luvassa pieni joulutarina, joka kertoo tonttuovista. Enpäs paljasta enempää! Tämän tarinan idea on saada sinulle pieni joulutunnelma päälle, toivottavasti onnistun! Tonttuoven takana on kirjoitettu hän-kertojalla vaihtelun vuoksi, kun yleensä tarinani ovat minä-kertojalla. Kommentoi, pidätkö enemmän minä- vai hän-kertojasta!
-Hyvää huomenta! toivotti iloinen Ira siskolleen Elinalle.
-Mikä ’hyvää huomenta’? Nyt on joulu! 25. päivä, tajuatko? Elina kirkaisi niin
kovaa, että korvat melkein särkyivät.
-Tajuan, tajuan, Ira naurahti ja kömpi
ylös sängystään huoneen toiselta puolelta. Heillä oli yksi huone ja kaksi
puolta; toinen Iran ja toinen Elinan.
Ira vaihtoi pikaisesti yövaatteet päivävaatteisiin. Eihän toki
mihinkään tavallisiin, arjenomaisiin vaatteisiin, vaan jouluisiin. Miten
muutenkaan?
Ira veti päälleen mustat, ohuet sukkahousut, punaisen hameen
sekä harmaan, porokuvioisen paidan. Voi, melkein kaikki joulun värit! Valkoinen
ja vihreä puuttuivat vielä. No, se ongelma hoitui vetämällä päähän vihreä-valkoinen
hiuspanta.
Elina oli jo rynnännyt ulos huoneesta, kun Ira vasta tarttui
ovenkahvaan. Käytävässä sieraimiin lehahti huumaava tuoksu; piparkakut. Iran
oli hieman vaikea uskoa, että kauan odotettu joulu, jota odotellessa avattiin
jopa kalenteria, oli nyt täällä. Tunne oli yhtä aikaa maailman ihaninta ja ehkä
vähän haikeaakin, kun joulu olisi huomenna jo ohitse.
-Huomenta, Ira! Kuinka nukuit? äitini kysyi joka ainoana
aamuna toistuvan kysymyksensä.
-Äiti, nyt on joulu! Et voi kysellä tuollaisia!
Elina huudahti punaisen sohvan nurkasta. Kyllä, sohva oli punainen; heidän
kodissaan oli jo valmiiksi paljon punaista, joten jouluisin piti vain lisätä
pari tonttukoristetta sekä kuusi. Joulu oli heidän koko perheensä
suosikkijuhla! Se tunnelma… parasta!
Ira jäi hetkiseksi ihastelemaan olohuoneen näkymää. Se oli varmasti jouluisin huone koko Suomen maassa. Kuusi keskellä harmaata mattoa, sen korkeimmassa latvassa perinteinen joulutähti ja oksilla kaikki äidin perintöjoulukoristeet, sekä pari uutta tuttavuutta. Olkipukki seisomassa nurkassa, Joulupuu on rakennettu- laulua soittava radio sohvapöydällä ja lattialla kuusen alla jo pari pakettia luomassa tunnelmaa. Loput haettaisiin sitten illemmalla. Ja löytyihän huoneesta toki pikkuruinen jouluovi! Se oli jalkalistan päällä keittiön lähellä. Tonttuovi oli perheen yhdessä askartelema; äiti oli leikannut pienen oven muotoisen palan punaisesta kartongista, isä lisännyt siihen kuumaliimalla napin ovenkahvaksi, Elina koristellut joulun värisillä glitterliimoilla ja Ira loppusilaukseksi piirtänyt ovikyltin, jossa luki ”Tonttuovi”. Tonttuovi oli kyllä hauska idea!
Mutta mitäs nyt… oho! Näkikö
Ira harhoja, vai oliko se tosiaan…? Oliko tonttuovi tosiaan raottunut ihan
pienesti ja Iran vilkaistessa sitä kohti läimähtänyt kiinni? Hassua.
Ira päätti olla välittämättä raottuvista tonttuovista ja
siirtyi sen sijaan keittiöön. Hänen isänsä oli jo keittämässä riisipuuroa
aamiaiseksi; se oli heidän joka vuonna toistuva perinteensä. Riisipuuroa
kanelisokerilla aamupalaksi, se on ainoa oikea tapa aloittaa joulu, äiti aina
sanoi. No, kyllä koko perhe oli samaa mieltä!
Isä lisäsi näköjään aika reilusti kanelia puuroon ja… ei kai
hän vain? Voi ei. Kyllä, hän teki sen. Hän pudotti suuren mantelin puuron
sekaan.
-Tuota, isä, minä olen allerginen mantelille, jollet satu
muistamaan, Ira sanoi vähän vaivautuneena. -Ei kai taas! isä huokaisi
traagisesti ja yhtäkkiä kaatoi koko kattilallisen puuroa roskikseen.
-Tapio,
sen olisi voinut käyttää vielä! Emme me ole Elinan kanssa allergisia, äidin
ääni voivotteli perheen isän, Tapion, sekä Iran takaa. Tapio-isä huokaisi
uudelleen ja alkoi tehdä uutta puuroa. No, hän oli vähän tuollainen, lievästi
sanottuna höpsähtänyt.
Ira pelmahti olohuoneeseen odottelemaan puuron toista
valmistumista. Hänen siskonsa istui edelleen sohvalla, mutta nyt enemmän järkyttyneen
kuin innostuneen näköisenä. Ira katsoi tätä ymmällään. Mitä ihmettä Elina oli
mahtanut nähdä? Ira yritti seurata pikkusiskonsa katsetta ja huomasi
tonttuoven. Ei ole todellista! Nyt hän ei varmastikaan nähnyt harhoja.
Tonttuovi oli kunnolla raollaan, ja mikä oudointa: raosta näkyi pienenpieni
pää, jota peitti tonttulakki!
-Ira, näetkö sinäkin sen? Elina kuiskasi. Ira
nyökkäsi hitaasti.
-Älkääpä nyt lapsoset puhuko kuin en olisi paikalla! Minulla
on kuulkaapas aivan toimivat korvat, vaikka olenkin näin pieni!
Pikkuruinen jupina kuului mistäpä muustakaan kuin tonttuoven
takaa. Yhtäkkiä koko ovi lennähti selälleen. Sen edessä seisoi pieni, punaisiin
pukeutunut hahmo.
-Ovat nämä käteviä nämä tonttuovet! Ja ihan nättejäkin. Se on
aina mielenkiintoista kävellä tonttuoven etsijään ja testata, onko talossa
tonttuovi. Jos ei ole, joutuu tyhjiöön ja joutuu palaamaan takaisin. Hui, se on
pelottavaa! Olettekos te ne lapset, Ari ja Anile? Ei kun siis… Ira ja Elina?
Kyllä, niinhän se oli.
Ira katsoi siskoaan kauhuissaan. Mikä oli tämä pikkuruinen
olento?
-Voi ohhoh! Joulupukki lähetti juuri viestiä… en olisi
saanut paljastaa olemassaoloani teille. Olkaa kilttejä älkääkä kertoko
vanhemmillenne minusta, sopisiko? Jos hankkisin teille ensi jouluna jonkin
extralahjan? tonttuoven suulla seisova pieni hahmo sanoi väläyttäen
anteeksipyytävän hymyn. Sitten se vastausta odottamatta pamautti oven kiinni.
Ira ja Elina vilkaisivat toisiinsa liian häkeltyneinä
sanomaan sanaakaan.
-Mitä tuo oli? Ira sai sanotuksi parin minuutin kuluttua.
-Ira,
eihän tonttuja ole olemassa, eihän? Elina kysyi ääni väristen.
-Ei, Ira vastasi
uskomatta itsekään, mitä sanoi.
Samoihin aikoihin toisaalla
Pieni tonttu, nimi taitaa olla Pippuri, oli juuri
paukauttanut tonttuoven kiinni. Hän näytti kauhistuneelle; yhtä kauhistuneelle,
kuin tonttuoven toisella puolella talossa istuvat lapset, Ira ja Elina.
-Voi
ei, kuinka minä noin menin tekemään… voi, voi, voi… ottaakohan pukki minua enää
ollenkaan töihin? Pippuri-tonttu voivotteli ja kaiveli taskunsa pohjalta
radiopuhelimen. Kyllä, pienen, vihreän radiopuhelimen, jossa on myös paikannus
sekä viestien lähettämisen ominaisuus. Etkö tiennyt? Joulutontut käyttävät
sellaisia!
Radiopuhelimessa on niin pikkiriikkinen näyttö, että vain
kaikkein pienin joulutonttu näkee sen. Sellainen Pippuri on, Korvatunturin
hölmöin ja pienin tonttu. Hän on melko kokenut, mutta vieläkin vähän tohelo.
Nyt puhelimen näytöstä näkyi jotain; jotain valkoista… oho, sehän olikin
Joulupukin parta!
-Tonttuovitonttu Pippuri, mitä ihmettä sinä sekoilet?
Paljastit itsesi lapsille! Voihan punainen nenä, Puuro-poron juuri syntyneet
vasatkin ovat viisaampia kuin sinä!
Pippuri katseli punaisten kenkiensä päitä nolona. Miten hän
oli mennytkään töppäämään niin pahasti? Paljastaa itsensä vakoiltaville, tästä
puhuttaisiin Korvatunturilla vielä pitkään… Pippuri oli vain joutunut
pakokauhun valtaan. Hän oli varma, että joku oli nähnyt hänen tonttulakkinsa
pään ja päätti tarkistaa tilanteen kurkkaamalla takaisin sisään. Sohvalla
istuikin joku, ja sitten siihen tuli toinenkin, ja sitten, sitten ne
tuijottivat häntä! Pippuri ei hyväksy tuijottamista, sormella osoittamista eikä
mitään muutakaan kiusaamisen tapaista, joten hän päätti läksyttää lapsia, mutta
alkoikin lisäksi selittää tonttuovista jotain. Voi, puheliaisuus koituu joskus
harmiksi.
Meni jonkin aikaa, ennen kuin Pippuri uskalsi astua sisään
tyhjyyteen. Tyhjyyteen astutaan kävelemällä vain kymmenen askelta suoraan
ovelta taaksepäin. Siten päätyy Korvatunturille. Siellä on usein kokonainen
joukkio muita tonttuja odottamassa, etenkin aivan joulun alla. On kiinnostavaa
tietää, millaista joulua ihmisten kodeissa vietetään. Onhan siellä melko
samanlaista kuin Korvatunturilla, mutta ei yhtä tunnelmallista. Tai no, vähän
vaikea ollakin, kun Korvatunturilla on sentään oikea Joulupukki!
-Tervetuloa takaisin, tonttu Pippuri Tinttinen. Toivotamme
sinulle hyvää joulukuun 25. päivää.
Tuo oli automaattiääni, joka kuului joka kerta palatessa tonttuoviretkeltä.
Tällä kertaa tonttuoven etsijän vieressä ei ollut muita kuin Pippurin hyvä
ystävä Lahja.
-Kaikki ovat kauhuissaan, Lahja kuiskasi toverilleen.
-Lapset
tietävät nyt tonttuovien salaisuuden, tämä jatkoi.
Pippuri löi käden kasvoihinsa.
-Miksi minä menin tekemään
niin, hän voivotteli suoristellen hermostuneena tonttulakkiaan.
-Älä hätäile,
homma on hoidossa, Lahja sanoi hymyillen ja kaivoi äkkiä radiopuhelimensa nuttunsa
taskusta. Hän avasi sen, ja näytti Pippurille näyttöä. Ohhoh, siellähän näkyi
tonttu Milli!
-Paketti on nyt siellä, ja sen päällä lukee molemmille lapsille,
Milli kuiskasi. Pippuri kääntyi katsomaan Lahjaa.
-Et ikinä arvaa, mitä teimme!
Heti kun kuulimme Joulupukin kuulutuksen töppäyksestäsi, pyysimme
mestaritonttua tekemään vähän unohdusjauhetta. Kastoimme hiusnauhoja jauheeseen,
ja Milli vei lahjan sen perheen lahjojen joukkoon. Pian Iralla ja Elinalla ei
ole enää hajuakaan sinusta, Lahja supatti tyytyväisenä itseensä pelastettuaan
ystävänsä. -Kiitos, Lahja ja Milli! Pippuri kiljaisi ja halasi ystäväänsä.
-Tonttuovien salaisuus on turvattu! Milli sanoi puhelimen välityksellä ja
sammutti puhelun.
-Ja hei, haluatko kuulla toisenkin jutun? Saimme
näkymättömyysjauhetta, Lahja sanoi vielä hiljaa. Pippuri taputti käsiään
innoissaan yhteen. Mahtavaa! Joka vuosi kaksi tonttua saivat näkymättömyysjauhetta
ja pääsivät sen turvin ihmisten koteihin.
Tonttutoverukset ripottelivat jauhetta päällensä ja
hyppäsivät tonttuoven etsijään. Nyt nämä kaksi iloista tonttua pääsivät katselemaan
ihmisten joulua!
Hyvää joulunodotusta kaikille lukijoille!
Ihana <3333333 Olen tällä hetkellä niin mykistynyt siitä, miten kiva tämä oli, että en ihan pysty kirjoittamaan tätä kommenttia... Mutta niin, tooooooooodella hyvä! ❤️🤯
VastaaPoistaKiitos niiiiin paljon <3 <3 <3 Ihanaa että tykkäsit, ja toivottavasti sait joulutunnelman päälle :)
PoistaSitähän mulla on omasta takaa! Mutta tosiaan, niin ihana! Luin tän just toisen kerran, TYKKÄÄN ❤️
Poista