Metsäni

 

Moi! Tervetuloa lukemaan vähän lyhyempää tarinaa, joka kertoo metsästä. Metsästä, joka on turvapaikka. Toivon kovasti, että pidät, sinä ihana ihminen joka tähän postaukseen tulit <3 Seuraavalla viikolla tulee vähän vähemmän postauksia, sillä olen hiihtolomalla ulkomailla enkä välttämättä ehdi kirjoittaa niin paljoa :) Pari postausta on silti jo valmiina, niitä sitten julkaisen! 

Tutustuin siihen ihmeelliseen metsään ensimmäistä kertaa vuosi sitten. Käveleskelin sinä kesäisenä päivänä paljain jaloin ympäri kotimme lähistöä. Päädyin niitylle, josta on suora näkymä metsään. Katselin hetken paikkaa kiinnostuneena, ennen kuin vaistoni ottivat vallan; minun oli pakko päästä sinne. Pakko. 

Niinpä lähdin kävelemään ja saavuin metsän reunaan. Astuin sinne, vihertävien puiden ja hyvinvoivan ruohon valtakuntaan, kuin omaan kotiini. Metsä tuntui luonnolliselta, sinne oli hyvä mennä. Metsästä tuli heti minun oma paikkani. 

Metsässä pystyin olemaan täysin oma itseni. Pystyin vain olemaan, tekemättä yhtään mitään. Siellä ei ollut paineita, siellä ei tarvinnut miettiä, mitä muut minusta sattuivat ajattelemaan. Metsässä oli juuri sopivan valoisaa, mutta silti tarpeeksi suojaista. Kukaan ei koskaan käynyt metsässä. Olin siellä aina yksin. Vain minä. Se tuntui aivan äärettömän hyvältä. Minulla ei ollut ennen omaa huonetta, omaa rauhallista paikkaa, mutta nyt olin löytänyt sen. 

Aina, kun minun oli paha olla, aina, kun minulla oli huolia tai murheita, palasin metsään. Kävelin kotipihani reunaa pitkin, kunnes pääsin niitylle asti. Kun niityn käveli päästä päähän, saapui metsäni reunalle. Aistin paikan rauhan jo siinä. 

Astuessani metsään minusta tuntui, kuin kaikki ongelmani olisivat kadonneet jäljettömiin. Siellä seistessäni ja ihaillessani vihreitä puita, pensaita ja auringon paistetta, ajattelin vain hyviä asioita. Mikään ei ollut koskaan siellä huonosti. Siellä oli mahdotonta saada päähänsä huonoja ajatuksia. Se rauhoitti minua. 

Istuin suuren, harmaan kiven päällä aukiolla, kiipeilin kaikista paksuimman puun sokkeloisessa oksistossa. Hyppelin ja tein kärrynpyöriä puolukanvarpujen keskellä ilman vaaraa keskeytyksestä. Heittelin maassa olevia lehtiä ilmaan ja hihkuin. Mutustin mustikoita eikä minun tarvinnut nolostella mustikoista sinertäviä huuliani. Minua ei nähnyt kukaan. Sain olla minä, vain ja ainoastaan minä.

Kerran siskoni ehdotti koko perheellemme retkeä metsään. Hän tahtoi pakata mukaan viltin ja voileipiä ja pitää mukavan eväsretken. Idea oli vanhempieni mielestä mainio, äiti oli heti valmiina tekemään makoisat leivät syötäväksi. Olin sinä päivänä aivan äärettömän hermostunut. Kuinka koskaan voisin päästää perheeni metsään? Vaikka perheeni on minulle läheinen, en tahtonut heitä metsään. Minun metsääni. Minun paikkaani.

Niinpä päätin valehdella perheelleni, että olin käynyt kerran metsässä. Kerroin, että siellä oli paljon paarmoja ja kärpäsiä ja että nuorisojengit olivat jättäneet koko paikan täyteen tupakantumppeja ja kaljatölkkejä. Väitin, että maassa oli teräviä lasinsiruja ja puut olivat puolikuolleita. Tuntui pahalta valehdella metsästä, mutta se auttoi. Vanhempani uskoivat kaiken kertomani heti ja päättivät jättää koko ajatuksen. Eväsretki pidettiin omalla takapihallamme ja metsäni sai pitää rauhansa.

Vietin metsässä kerran yönkin, ja voin täysin kaunistelematta sanoa, että se yö oli elämäni paras. 

Kerroin vanhemmilleni meneväni yöksi parhaalle ystävälleni. Hyppelehdin iloisena koko matkan metsään, kävelin siellä kaikkein suurimmalle löytämälleni aukiolle ja levitin peittoni pehmeälle maalle. 

Sain valvoa kuinka pitkään tahdoin, kukaan ei määrännyt minua. Leikin, juoksin ja nauroin metsässä tunteja, ennen kuin kävin vihdoin nukkumaan. Vaihdoin yövaatteet päälleni ja asetuin makuulleni peitolleni. Hengittelin rauhassa metsän raikasta, ihanan viileää ilmaa. 

Katselin puiden korkeita, vihreitä latvuksia kauan aikaa, hyräilin itsekseni iloisena ja lopulta nukahdin metsän sopusointuiseen huminaan.

Näin metsän viimeisen kerran puoli vuotta sitten. Sinne alkoi äkkiä tulvia muita ihmisiä, siitä tuli suosittu paikka. Olin murheen murtama. Toinen kotini, paras paikka maailmassa - se oli poissa. Olihan metsä vieläkin paikallaan, aivan ennallaan, mutta se ei ollut enää minun. Se oli muiden. En voinut enää olla siellä oma itseni. Minun täytyi varoa, etten häirinnyt muita retkeilijöitä. Se oli kamalaa, kamalinta, mitä olin voinut kuvitella. 

Muut ihmiset pilasivat metsäni. He sotkivat, tallasivat maata ja käänsivät joka ikisen kiven. Lopulta, raskain mielin, jouduin päättämään, ettei metsä ollut enää turvapaikkani. Minun oli löydettävä paikka jostakin muualta. 

Kävelin sitä samaa polkua pitkin, jota olin aikoinani tullutkin, pois metsästä viimeisen kerran ja kuiskasin: -Hyvästi. Vilkaisin niin kaunista, niin ihanaa metsääni vielä kerran ja käännyin pois.

En koskaan löytänyt turvapaikkaa. Haikailin aina metsän suuntaan, ja jokin aika sitten huomasin, ettei siellä käy enää kukaan. Metsä on taas autio. En siltikään uskaltanut mennä sinne, pelkäsin niin kovasti.

Mutta tänään teen sen. Menen metsään ja teen siitä taas minun oman metsäni.