Pakopaikka 2

Moi! Nyt saatat miettiä, kuinka tämän postauksen nimi on Pakopaikka 2, kun 1. osaa ei näy missään... Ei hätää, et ole skipannut postauksia eikä laitteesi ole rikki, vaan tänään on luvassa hieman spesiaalimpi tarina. Olen kirjoittanut tämän tarinan yhdessä Olipa kerran - Esterin tarinoiden ihanan Esterin kanssa. Hän kirjoitti ensimmäisen osan ja minä toisen. Olen niin innoissani! Ja arvaa miksi teemme tämän juuri tänään, 11. helmikuuta 2022? 

Julkaisemme nämä postaukset sen kunniaksi, että olemme tunteneet 100 päivää. Oikeasti, miettikää! Sata päivää! Vau! Ester on minulle tosi tärkeä, ja meillä on omia juttuja, samat kiinnostuksen kohteet ja mikä parasta, meillä on EJAIT 🦌 💕 Kiitos Ester, kiitos kaikesta ❤️ Onneksi me tutustuttiin, elämäni parantui 110 % Esterin myötä 🦌❤️

Tarina kertoo samalla luokalla olevista Samista ja Aubreysta. Sam kiusaa Aubreyta tämän kirjoittamisharrastuksesta - ja enempää en kerrokaan, etten vahingossa spoilaa mitään! :) 

Alapuolelta löytyvä tarina on Aubreyn näkökulmasta ja Esterin kirjoittama on Samin näkökulmasta. Sam-tarina on aikajärjestyksessä ensimmäisenä, joten käy ensin lukemassa se ihana tarina Esterin blogista tästä linkistä!

Toivottavasti pidät! <3 

Käännän katseeni hätäisesti pois Samista ja yritän kohdistaa sen jonnekin muualle. Katselen vaivaantuneena koulun käytävän likaista lattiaa sinisillä silmilläni ja ajattelen. 

Mitä ihmettä hän teki? Tai siis – eikö Sam pidä kirjoittamista inhottavana? 

Kävelen varovaisesti vähän kauemmas naulakkoni luokse ja alan nopeasti pukemaan takkiani päälle. Ulkona on kylmä, enkä haluaisi mennä sinne, mutta pakko mikä pakko. En halua myöskään jäädä Samin kanssa käytävälle yksin – en halua jäädä kenenkään kanssa yksin yhtään mihinkään, mutta Sam on hirvein. 

Oppilaat alkavat rynnätä ulos välitunnille. Yritän siirtyä siinä samassa joukossa ovelle asti, mutten voi vastustaa kiusausta vilkaista nopeasti takkien takana istuvaa Samiin päin.

Tämä on jo noussut ylös lattialta ja sukii nopeasti tummanruskeita hiuksiaan kämmenellään parempaan asentoon. Hän tekee sitä usein, mutta nyt hän vaikuttaa hieman omituiselta. Aivan kuin hermostuneelta. Ajatus tuntuu todella oudolta; minä olen usein hermostunut, mutta Sam vaikuttaa sellaiselta, joka ei ole. Hän on aina niin itsevarma ja vahvan oloinen. 

Pian Samin porukka astelee toiselta käytävältä minun ja Samin luokse. He ovat kävelemässä ohitsemme, mutta jäävät seisoskelemaan Samin luokse tämän viittoessa heille. 

Viime aikoina Samin joukkoon on liittynyt myös yksi tyttö, luokkalaisemme Lisbeth. Vihaan Lisbethia melkein yhtä paljon kuin Samia. Lisbeth on sellainen inhottava tyyppi, joka polttaa tupakkaa ja haistattelee opettajille. En voi ymmärtää, miten hän voi hengata Samin ja Samin kavereiden kanssa - tai kuinka ylipäätään kukaan.

Vilkaisen nopeasti ympärilleni pelastuksen toivossa. Sitä ei löydy. Kaikki muut ovat jo ulkona. Olen yksin. Yksin. 

-Mitäs runotyttö, onks sulla meille uusia teoksia luettavaksi? Mä voisin ehdottaa sulle kirjotettavaks sellasta eeposta kuin ’Minkälaista on olla ujo kuin pikku hiiri?’. Sähän oot sen homman asiantuntija, Sam sanoo aimo annos ivaa äänessään ja nauraa ilkeästi päälle. Katselen kenkiäni ja yritän ajatella jotakin aivan muuta. Kotona minua odottaa ihana, puoliksi kirjoitettu runo, jota voin sitten jatkaa… 

Näen silmissäni, kuinka Sam iskee silmää kavereilleen ja nauraa räkäisesti. En näe heitä oikeasti, mutta sama tilanne toistuu päivittäin. 

Ja vaikka näin käy joka ikinen päivä, se sattuu silti. Tunnen, kuinka itsetuntoni murentuu. En vain kestä. 

Kyynelkarpalo vierähtää varoittamatta poskelleni. Pyyhkäisen sen heti pois. En tahdo, että Sam huomaa. Hän varmasti ehdottaisi minun kirjoittavan Itkupillin käsikirjan.

Tunnen, kuinka toinen kyynel on tulossa. Ehkäpä minun kannattaisikin kirjoittaa.

-Hiljaisuus on myöntymisen merkki. Hei, taiteilijanimihän vois olla Itkevä hiiri!  Nostan katseeni maasta. Sam nauraa kuin olisi juuri keksinyt mahtavankin vitsin. Sitä se hänen mielestään olikin.

Samin katseessa on kuitenkin muutakin kuin ivaa. Epävarmuutta. Miksi hän olisi epävarma? 

Avaan ulko-oven ja astun ulos, karkuun kiusaajia. Hengittelen syvään, mutta se ei tunnu auttavan. Olen ujo, liian ujo… 

 

Nypin violetista puserostani olemattomia pölyhiukkasia. Yritän olla mahdollisimman huomaamaton, mahdollisimman normaali. Silloin kukaan ei katsele minua. 

Meillä on lukutunti. Lukutunnit ovat mukavia, sillä kaikki, opettaja myös, keskittyvät vain omaan tekemiseensä – eiväthän kaikki suinkaan lue. En minäkään. Kaivan violetin reppuni pohjalta kauniin muistivihkoni ja lyijykynän. Olen saanut ihanan idean uuteen runoon. 

Runon nimeksi tulee Perhosen siipi. Runot ovat parhaita, sillä niiden ei tarvitse kertoa oikein mistään, kuten tarinoiden. Voin vain kirjoittaa, mitä tunnen ja ajattelen. Kaiken, mikä mielessä pyörii. Kivun, iloiset asiat, kaipauksen, surun, innostuksen. Kaiken. 

Kirjoitettuani hetken nostan katseeni muistivihostani ja vilkaisen ympärilleni luokassa. Säpsähdän pelästyksestä kääntäessäni katseeni seinän vieressä oleviin pulpetteihin – Sam tuijottaa minua suoraan silmiin. Hänen ilmeessään ei ole ivaa, kuten yleensä, vaan jotakin muuta. Hänen ilmeensä on melkein kuin kiinnostunut. 

Lasken katseeni takaisin runoon, mutta minua hermostuttaa silti. Tiedän, että joku katselee minua. Ja se ei ole mukava tunne.

Nousen ylös paikaltani ja käyn hakemassa kumin opettajan pöydältä, omani on kotona. Kävellessäni takaisin pulpetilleni huomaan Samin raapustavan jotakin paperille. Yritän vaivihkaa vilkaista, mitä tämä tekee, mutta Sam suojaa tekstin kädellään ja mulkaisee minua vihaisesti. 

 

Olen kävelemässä koulun loputtua koulun pihan halki tielle, kun huomaan hiekkaisella asfaltilla vihon. Nostan sen varovasti käteeni ja avaan vihon tarkistaakseni, kenen se on. 

Mä en voi sietää niitä pissistyttöjä, joiden isoin ongelma on se, et ripsari on kallista. Mun elämä on todella syvältä, joten tuollaiset kikattelijat tympii. 

En ehdi lukea enempää, kun mustakantinen, hiukan rikki oleva vihko repäistään kädestäni. Nostan katseeni ja huomaan Samin seisovan edessäni lippis väärin päin päässä.

-Mitä sä teet, hullu? Kuinka paljon sä ehit lukea? Sam tiuskaisee vihaisesti. Peräännyn pari askelta peloissani. -Se… se oli maassa, en mä voinut…

Melkein purskahdan itkuun. Koulu on jo loppunut, ketään ei ole mailla halmeilla. Olen täysin Samin armoilla. 

-Sunko elämä sit on täydellistä, vai?

Sam katsoo minua omituisella ilmeellä ja lähtee sitten painelemaan musta vihko kädessään. 

Jään seisomaan hämmästyneenä paikalleni. Oliko vihko päiväkirja? Kirjoittaako Sam päiväkirjaa? Olen melkein vihainen. Sam haukkuu minua, koska kirjoittaminen on intohimoni - ja sitten kirjoittaa itse. En kyllä itsekään pidä niistä tytöistä, joita Sam tarkoitti. Tytöt kikattavat keskenään ja pitävät minua outona. Mutta he eivät sentään kiusaa. Tai yritä puhua minulle. Tai edes vilkaise minuun päinkään. 

Katselen vielä hetken aikaa parkkipaikalle päin, minne Sam lähti, ja lähden sitten itsekin kävelemään kotiin. 

Onneksi asun koulun lähellä, jotta pääsen pian sisälle lämmittelemään. Hengitykseni huuruaa kylmässä ilmassa kääntäessäni avainta ovessa. 

Äiti on jo kotona siskoni kanssa. 

-Hei kulta, kuinka koulussa meni?  -Hyvin, mutisen hiljaa. En koskaan sano mitään muuta kuin ‘hyvin’. En halua selittää mitään kiusaamisesta tai siitä, ettei minulla ole ystäviä. Kuinka olisikaan, kun en koskaan sano kenellekään mitään? Omapa on vikani. 

Äiti vilkaisee minuun nopeasti, mutta kääntää päänsä pian takaisin pikkusiskooni Ashleyhyn, joka tapansa mukaan hyppii ja pomppii ympäri taloa. Pieni hymy nousee huulilleni. Ashley on niin suloinen, niin huoleton. Hänellä ei ole murheita eikä ongelmia. 

Seuraavana päivänä ensimmäinen tunti on tarinan kirjoittamista. Ne ovat parhaita tunteja koulussa: saan kirjoittaa pulpetin ääressä luvan kanssa, eikä minun tarvitse esittää tekeväni tehtäviä, kun oikeasti kirjoitan. 

Heti, kun saan opettajalta paperin eteeni, alan kirjoittamaan. 

Tarina kertoo nuoresta, ujosta tytöstä, joka ei uskalla puhua melkein kenellekään. Tyttö puhuu vain kasveille, ja pian hän huomaa kasvien puhuvan hänelle. Rakastan kirjoittaa tarinoita, joihin voin samaistua. Osatapa puhua kasveille. Voi, se olisi ihanaa...

Nostan katseeni paperista ja tuijotan luokan seinää keksiäkseni nimen päähenkilön siskolle. Silmäni osuvat Samiin. 

Hämmästyksekseni Sam ei kaiverra seinään kuvioita linkkuveitsellään tai yritä polttaa tupakkaa opettajan huomaamatta. Niin hän tekee yleensä tunneilla, etenkin kirjoitustunneilla. 

Sen sijaan tummahiuksinen, tupakan hajuinen Sam kirjoittaa. Yleensä Sam jengeineen ei kirjoita edes ensimmäistä virkettä näillä tunneilla, sehän on aivan liian lapsellista ja tylsää heille. Nyt Samin kynä liikkuu rivakasti paperilla ja pysähtyy välillä kuin miettimään jotakin. 

Samkin nostaa katseensa paperista ja katsoo suoraan minuun. Poskeni punehtuvat ja painan katseeni takaisin alas. En pidä ollenkaan siitä, kun joku tuijottaa minua. Saatika sitten Sam. Se tuntuu painostavalta, kuin siltä, että minua arvioidaan jatkuvasti. 

Hetken päästä katselen taas ympärilleni ja onnekseni huomaan Samin lopettaneen tuijottamiseni. 

Tunti loppuu juuri sopivasti, jotta saan tarinan valmiiksi, ja välitunti alkaa.

Istun koulun penkillä katselemassa jonnekin kaukaisuuteen. Ajatukset pyörteilevät mielessäni, mutten saa oikein tartuttua niistä mihinkään. Se ei haittaa - rakastan vain olla, haaveilla. 

Ilmeisesti näytän hirveän typerältä ajatellessani, sillä eteeni ilmestyy jokin, joka peittää auringonvalon. Nostan katseeni ja huomaan penkin edessä seisovan Samin porukkoineen. Haukkaan happea ja yritän pysyä rauhallisena. 

-Mitäs mietit, urpo? kysyy ivallisesti yksi Samin kavereista, Jason. Olen kuullut hänen nimensä joskus. Tunnen, kuinka poskeni punehtuvat. En tahdo olla mikään urpo, en tahdo… 

Jason tönäisee minua kovakouraisesti. Se sattuu, ja parkaisen pienesti. Jason ja joku muu poika naurahtavat ilkeästi. Katselen heitä peloissani. En uskalla tehdä mitään. Sam seisoo Jasonin ja muiden vieressä. Hän ei sano tai tee mitään, vain seisoo paikallaan. 

 -Me tullaan istumaan siihen. Lähe vetään, kolmas pojista murahtaa ja tönäisee minut penkiltä alas maahan. 

Nousen ylös pudistellen housuistani lunta ja juoksen pois kyynelten polttaessa ikävän tuntuisina silmäluomien takana. 

 

Kirjoitan tiuhaa tahtia tekstiä hennon vaaleanpunaiseen vihkooni. Se on melkein täynnä ja sivut ovat hieman ryttääntyneet niistä monista, monista kerroista kun Sam jengeineen on repäissyt sen minulta pois, mutta rakastan silti vihkoani. Olen kirjoittanut siihen jo yli puoli vuotta, sen jokaisella sivulla on ajatuksiani ja haaveitani. 

Melkein loppuun kulunut kuulakärkikynäni kuin lentää vihon tyhjillä riveillä. En voi sanoin selittää sitä tunnetta, kun kirjoittamisen huuma oikeasti iskee. On vain pakko kirjoittaa. Se tuntuu siltä, kuin olisin purkautuva ilmapallo. Täytyy kirjoittaa teksti paperille, kaikki se, mitä ajatuksissa pyörii. Muuten voi räjähtää. 

Istun kivellä koulun viereisessä metsässä. Siellä on rauhallista, en kuule yhtään ylimääräistä ääntä. Vain lintujen ihanaa laulua. Se rentouttaa ja saa minulle levollisen olon. Olen yksin, turvassa, metsän keskellä. Voin vain olla. Ja kirjoittaa. 

Puran vielä hetken ajatuksiani vihkoseen ja nousen sitten seisomaan. Hengitän pari kertaa syvään raikasta ilmaa ja lähden kävelemään kohti koulua. 

Metsältä kestää vain minuutti koululle. Ei sillä, että myöhästyisin - ensimmäinen tunti alkaa vasta puolen tunnin päästä. Halusin lähteä kotoa aikaisin, sillä yksin kävely on mukavaa. Eikä aamuisin ole vielä sitä hirveää ihmismassaa, joka myöhemmin lähtiessä tulee kävelytiellä vastaan. 

Pihalla huomaan Samin. Peräännyn vähän kauemmaksi, mutta tajuan sitten, ettei lähellä ole ketään muuta. Samilla ei ole mukanaan sitä hänelle ominaista, tupakan hajuista porukkaansa, joka pukeutuu mustaan ja haukkuu minua. Hän on yksin. Se on erikoista. 

En vilkaisekaan Samiin päin, vaan astelen nopeasti koulun oville odottamaan tuntia. En tahdo katsekontaktilla osoittaa Samille, että olen hermostunut. Ehkä yritän valehdella itsellenikin, etten olisi. 

Olen juuri kaivamassa taas esiin vaaleanpunaista vihkoani, kun huomaan Samin heittävän jotain jalkoihini. Vilkaisen maahan ja huomaan rytätyn ruutupaperimöykyn. Olen juuri vaistomaisesti kumartumassa ottamaan sitä, mutta huomaan sitten Samin kävelevän minua kohti. Suoristan selkäni ja katson Samiin suurilla, sinisillä silmilläni. 

Hän ei sanokaan mitään. Luulin, että hän olisi huutanut minulle. 

Katselemme toisiamme hetken aikaa. 

-Mä kirjotin ton eilen illalla loppuun, kuulen vihdoin Samin mutisevan.  -Sä voit lukee sen, jos sä siis haluut… Samin ääni katoaa jonnekin. 

Pieni hymynkare nousee huulilleni. Kumarrun uudelleen ja nostan lapun maasta. Suoristan sen parhaani mukaan. 

Alan lukemaan suttuisella käsialalla kirjoitettua tekstiä kiinnostuneena. Se on itse asiassa melko hyvä.