Pieni, sininen muistikirja

Moi! Onpas ihanaa, että tulit lukemaan tämän postauksen. Tämän päivän tarinan kirjoitin melkein putkeen, se vei heti mennessään! Mahtavan nimen tälle tarinalle, ja oikeastaan nimen mukana koko perusidean, löysin Biancan blogin ihanasta Inspiraatiota kirjoittamiseen -postauksesta. Kuvaa taas en olisi koskaan löytänyt itse, mutta tämän ihanan vapaan lisenssin kuvan etsimisestä vastasi Wattpadin Taikapapu24, tuttavallisemmin Taco. Käykää tsekkaamassa hänen inspiraatiokirjansa, josta tämänkin kuvan bongasin! Toivottavasti tykkäät <3

Olipa kerran pieni, sininen muistikirja. Muistikirja makasi pölyyntymässä kaikkien muiden tyhjien muistikirjojen kanssa omistajansa kaapin perällä, sen kaapin, jota kukaan ei ollut avannut vuosiin. Muistikirja lepäsi siellä, omassa sopessaan, odotellen täyttäjäänsä. Sillä ei ollut kiirettä mihinkään, se vain odotti. Odotti tarinaa, odotti elämää.

Eräänä aamuna pienen, sinisen muistikirjan omistaja, nuori tyttö, heräili sängystään tavalliseen tapaansa. Hän nousi ylös, puki vaatteet päälleen – mitä nyt normaalina aamuna tehdäänkään. Äkkiä, kesken hampaiden pesun, tytölle tuli äkillinen tarve juosta takaisin huoneeseensa. Tyttö keskeytti hammasharjan liikkeen, sylkäisi hammastahnat suustaan ja kipitti nopeasti huoneeseen. Siellä hän seisoi keskellä mattoa ihmettelemässä, mitä hän edes tuli sinne tekemään. Sitten, kuin taikaiskusta, tyttö nappasi kiinni erään kaapin kahvasta ja vetäisi sen auki.

Kaapissa oli vanhoja leluja, piirustuksia, korulipas ja kasa käyttämättömiä muistikirjoja. Tyttö otti niistä yhden, joka sattui olemaan pieni, sininen muistikirjamme. Tyttö selaili vihkon läpi, mietiskeli mitä voisi kirjoittaa sinne, tunnusteli valkoisia, sileitä sivuja käsissään. Ne tuntuivat liian tyhjille, aivan sille, että ne piti täyttää. Täyttää tarinoilla.

Ja vaikka tyttö tiesi, että hänen piti lähteä kouluun, muistikirja oli liian houkutteleva. Siihen oli pakko kirjoittaa. Niinpä tyttö nappasi koulupöydän laatikosta kuulakärkikynän ja piirsi sillä ensimmäisen kirjaimen, ensimmäisen sanan muistikirjaansa. Olipa kerran. Sitten hän kirjoitti toisen sanan, kolmannen, neljännenkin. Pian pienen, sinisen muistikirjan koko ensimmäinen sivu oli täynnä kirjoitusta, täynnä elämää!

Tytön äiti tuli pian ilmoittamaan, että kouluun oli lähdettävä heti paikalla, tai muuten hän myöhästyisi tunnilta. Tyttö huokaisi, nousi ylös ja lähti huoneestaan, mutta peruutti heti takaisin ja nappasi sinisen muistikirjan mukaansa. Koulussakin ehtisi kyllä kirjoittaa.

Ja niin tyttösemme kirjoitti kaiken liikenevän vapaa-ajan koulussa: välitunnit, ruokailun, tunnin alun odottamisen, tunnit sen jälkeen, kun hän oli tehnyt tehtävät. Kukaan ei ihmetellyt mitään, olihan tyttö muutenkin usein yksikseen. Nyt yksinolo oli kuitenkin erilaista: tyttö ei voinut päästää irti pienestä, sinisestä muistikirjastaan. Se tarvitsi täyttämistä, se tarvitsi tekstiä – muuten se olisi jäänyt orvoksi, eikä tyttö halunnut tehdä sitä muistikirjalle, uudelle parhaalle kaverilleen.

Muistikirja alkoi täyttymään päivä päivältä, sivu sivulta. Ei kulunut aikaakaan, kun se oli melkein puolessa välissä. Pieni, sininen muistikirja ei ollut enää tyhjä, ei laisinkaan. Se kertoi tarinaa, omaa maailmaansa. Tyttö oli auttanut sitä, tehnyt siitä kirjan. Muistikirja oli onnellinen, sillä se oli vihdoinkin saanut ystävän. Tyttö kirjoitti ja kirjoitti, välittämättä edes kipeytyneestä kädestään. Öisin hän näki unta kirjoittamastaan tarinasta, oppitunneilla hän mietiskeli uutta juonenkäännettä tai henkilöhahmoa.

Jonkin ajan päästä pieni, sininen muistikirja alkoi olla lopuillaan. Tyttö kirjoitti viimeiselle sivulle tutut sanat: Ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Sitten tyttö sulki muistikirjan, asetti sen takaisin kaappiin ja oli tyytyväinen. Hän oli kirjoittanut kirjan, aivan ikioman kirjan. Hän oli täyttänyt pienen, sinisen muistikirjan.

Kului kuukausia, vuosia, jopa vuosikymmeniä, ja tyttömme eli iloista elämää omassa kodissaan. Hänellä oli puoliso, hänellä oli lapsi, hänellä oli työ. Mutta hänellä oli myös haave: oma kirja. Hän ei kuitenkaan saanut päähänsä minkäänlaista ideaa siitä, millaisen kirjan kirjoittaisi. Eikä hän ollut edes kovin hyvä kirjoittamana, eli tuskin mikään kustannusyhtiö kustantaisi hänen kirjaansa. Tyttö, tätä nykyä jo nainen, mietti asiaa pitkään. Eräänä päivänä hänelle tuli suuri tarve avata eräs pitkään kiinni ollut laatikko. Ja laatikosta löytyi mikäpä muukaan kuin pieni, sininen muistikirja.

Niin nainen oikoluki muistikirjan tarinan tietokoneelleen ja lähetti sen kustantamolle. Hänen suureksi yllätyksekseen satu hyväksyttiin! Nainen hihkui iloissaan, juhli omaa kirjaansa, ja halasi pientä, sinistä muistikirjaa. Se oli toteuttanut hänen suurimman haaveensa.