Yötaivas - tarina

 Moi! Vihdoin ja viimein sain kirjoitettua Yötaivas- postaustrilogian kolmannen osan, tarinan. Jos et tiedä, mistä ihmeen trilogiasta puhun, käy tsekkaamassa tämän postauksen alkutekstit. 

Tarina kertoo pojasta, jolla on aistiyliherkkyyksiä. Hän ei saa mitään aikaiseksi kotonaan, jossa on jatkuvasti ääniä, tuoksuja ja kaikkea muutakin. Poika kuitenkin löytää yötaivaasta ystävän, jonka kanssa hän voi rauhoittua. Toivon kovasti, että pidät! Ja hei, hyvää Runebergin päivää kaikille <3

Suljen silmäni ja yritän saada ajatukseni jonnekin muualle.

Se ei auta. Kun silmät sulkee, kaikki muut aistit terävöityvät, niin eräässä koulukirjassani luki. Se on niin totta kuin olla voi.

Kuulen pikkusiskoni ja pikkuveljeni huutamisen ja ryminän ja äkillisen itkun, kun jommankumman pää osuu pöydän kulmaan. Kuulen äitini syvän huokauksen ja tietokoneen näpytyksen, kun hän hoitaa työasioitaan. Kuulen isäni lohduttavan äänen. Kuulen ilmastointilaitteen vaimean, mutta silti niin kovan hurinan. Haistan makaronilaatikon juustoisen hajun, haistan oman hengitykseni joka tuoksuu hammastahnalta. Haistan shampoon mustikkaisen tuoksun, joka leijuu kylpyhuoneesta tänne asti. Tunnen tuolin inhottavan kovan selkänojan, joka osuu selkääni väärässä asennossa.

Ja kun avaan silmäni, näen koulutehtäväni, jotka pitäisi tehdä. Näen myös olohuoneemme, ja keittiömme. Joka puolella on sotkua, epäjärjestystä, ääntä, hajuja, tuoksuja, makuja, kaikkea. Tuntuu, että räjähdän kaikesta siitä tiedosta, jota jatkuvasti tajuntaani iskeytyy. Ylikuormitun. En kestä tätä. En vain kestä.

Nousen ylös keittiön pöydän tuolilta, yritän sulkea korvani ympäristöltäni ja juoksen eteiseen laittamaan ulkovaatteet päälleni. Sitten avaan oven ja astun ulos.

Vedän raikasta ilmaa keuhkoihini. Se on ihanan rentouttavaa. Ilmassa ei ole yhtään ylimääräistä tuoksua, on vain puhdas, viileä ilma. Se täyttää keuhkoni, se rentouttaa koko kehoni.

Vilkuilen ympärilleni pihallamme. Tuntuu, että tarvitsen rauhaa. Rauhaa, jossa voisin ajatella yksin, ilman ainuttakaan häiriötä. Mistä löydän sellaisen rauhan?

Aivan kaupungin laidalla on eräs kukkula. Sen päällä on vihreää nurmikkoa, eikä kukaan koskaan käy siellä. Sinne ei tule ketään. Siellä saan olla rauhassa.

Lähden kävelemään nopeasti ja pian olen jo mäen juurella.

Kiipeän varovasti kukkulan jyrkkää reunaa pitkin ylös ja asetun makuulleni mäen korkeimpaan kohtaan. Ihana nurmikko tuntuu juuri sopivan viileältä. Koko kehoni painautuu nurmeen, se muotoutuu juuri minulle sopivaksi paikaksi levätä. En näe muuta kuin sinisen, jo hieman hämärtävän taivaan.

Suljen silmäni.

 

Missä olen? Mitä on tapahtunut? Onko jo yö?

Hätääntyneet ajatukseni keskeytyvät äkisti.

Näen yläpuolellani jotain upeaa.

Se – se on yötaivas.

Näen tähdet, näen kuun. Näen hohtavan, hopeisen valon, joka laskeutuu kasvoilleni. Näen tähtien loisteen, leikin, iloittelun. Näen kuun, kauneimman puolikuun, minkä olen eläissäni nähnyt.

Koko ajatustenvirtani, kaikki huoleni, murheeni, pelkoni, kaikki katoaa siinä hetkessä.

Mielessäni on vain taivas. En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista, niin upeaa, niin ihanaa – en koskaan, en milloinkaan. En edes usko, että olisin voinut nähdä – maailmassa ei ole mitään yhtä kaunista.

Taivas tähtien takana on musta, sininen, violetti, sitten taas musta. Värit sekoittuvat yhtään, luovat tunnelman, jota ei voi sanoin kuvailla. Se tunnelma on jotain upeaa.

Tähdet näyttävät sille, kuin niistä tippuisi pientä, hopeista jauhetta maahan, kasvoilleni, päälleni. Tähtipöly rauhoittaa minua, se laskeutuu päälleni kuin peitto nukkuvan päälle.

Tähtiä on satoja. Jokainen niistä loistaa, erotan joka ikisen.

Tunne on uskomaton. En kuule mitään muuta kuin tuulen rentouttavan huminan. Ympärilläni ei ole häiriöitä, missään ei ole ketään. Olen aivan yksin. Minä ja nuo sadat, ehkä jopa tuhannet upeat tähdet.

Nousen istumaan vihreällä ruohikolla ja katselen mäen päältä kaupunkiin. Näen ne kymmenet katulamput, kerrostalojen vielä valoa hohtavat ikkunat, autojen ajovalot. Mutta mikään niistä ei vedä vertoja sille hopeiselle valolle, jolla yötaivas valaisee koko maailman. Jokaisen maan, jokaisen kaupungin, jokaisen talon ja kodin. Se valaisee myös minut, nuoren pojan joka makaa korkean kukkulan päällä ihaillen sen upeutta. Se valaisee kaiken. Se tuo elämäämme iloa, toivoa ja unelmia.

Istun vielä hetken katselemassa taivaalle. Vihdoin onnistun kääntämään katseeni tähdistä ja vilkaisemaan kohti kotiani.

Valot siellä ovat jo sammuneet. Tiedän, että kotona on nyt rauha – äiti ja isä luulevat varmaankin minun olevan mummollani yötä ja nukkuvat omassa sängyssään sikeästi. Siskoni ja veljeni makaavat myös omissa pedeissään, ehkä kieriskelevät unissaan. Äänet ovat rauhoittuneet, sisällä on hiljaista. Voisin mennä kotiin loppuyöksi, voisin painautua oman sänkyni pehmeää patjaa vasten ja nukahtaa.

Mutten tahdo jättää yötaivasta. En vain voi. Se palaa ensi yönä luoksemme, tiedän sen, mutta haluan vielä maata mäen päällä jonkin aikaa. Näen sieltä koko taivaankannen, kaikki ne hohtavat pisteet ja kuun.

Asetun takaisin makuulleni ja katselen taivasta niin kauan, että nukahdan.