Uusi alku

 Moi! Kirjoitin tämän tarinan jokin aika sitten Ophelian tarinataivaan uusi alku- aiheiseen tarinakilpailuun. Kuten me kaikki tiedämme, Ophelia lopetti bloginsa pitämisen vähän sen jälkeen, eikä tarinakilpailun lopputuloksia koskaan julkaistu. Olkoon tämä teksti siis aivan ihanan Ophelian tarinataivaan muistoksi! 💙 Toivottavasti pidät omasta tulkinnastani aiheesta uusi alku :)

Klikkaan hitaasti järjestyksessä auki jokaisen tekstitiedoston, joka tietokoneeltani löytyy. Osassa niistä on jopa useita sivuja tekstiä, osassa on vain pari lausetta. Toiset ovat useita vuosia vanhoja, toisissa viimeisen muokkaus on tehty vasta pari päivää sitten.

Jokaista tiedostoa yhdistää silti yksi asia; yksikään ei ole koskaan tullut päätökseensä. Olen aina avannut uuden, tyhjän tiedoston, alkanut kirjoittamaan innosta puhkuen, mutta koskaan mikään tarinani ei ole saanut loppua. Suurin osa tarinoistani ei ole saanut edes huippukohtaa. Jotkut eivät ole saaneet kunnollista alkua. Se ei ole kiinni siitä, ettenkö osaisi kirjoittaa, tai ettenkö pitäisi kirjoittamisesta. Ei, ei suinkaan – rakastan kirjoittamista yli kaiken. Kirjoittaminen on minulle niin tärkeää, etten voi sitä edes sanoin kuvailla. Ja olen mielestäni melko hyväkin siinä.

Syy tähän jatkamattomien tarinoiden äärettömiin jatkuvaan joukkoon on se, etten koskaan vain saa kirjoitettua. En keksi jatkoa, olen liian epävarma – tuntuu, että jos koskisin tekstiini, se menisi pilalle. Pian teksti alkaa näyttää hölmölle, niin lapselliselle ja typerälle, etten koe järkeväksi jatkaa sitä. Miksi täytyisi jatkaa, jos jo alku on huono?

Suljen tietokoneeni kannen ja huokaisen syvään. Katselen valkoista työpöytääni. Sen päällä lojuu vihkoja, jotka ovat täynnä suunnitelmia tarinoihin, hahmojen nimiä, tarinoiden nimiä. Ideoita. Toteuttamattomia sellaisia. Olen hyvä suunnittelemaan, keksimään tarinaa – mutta sitä tarinaa ei koskaan tule. En kirjoita sitä. En vain onnistu.

Joku voisi luulla, ettei tämä nyt ole niin suuri ongelma. Ei ehkä jollekulle olekaan, mutta minulle on. Minulle tämä on kidutusta. Minulla on tarina kerrottavana, useitakin tarinoita, mutten voi jakaa niitä kenellekään. Tai tehdä sitä, mitä haluaisin eniten maailmankaikkeudessa. Haluaisin vain kirjoittaa. Antaa tekstin viedä. Minulle ei koskaan käy niin.

Pienen pieni kyynel valuu silmästäni poskelle. Pyyhin sen hihaani ja avaan tietokoneeni kannen uudestaan. Tämä asia ei koskaan ratkea kyynelehtimällä. Se ratkeaa vain ja ainoastaan kirjoittamalla.

Siirrän tietokoneen kursorin Uusi- tekstin alapuolelle ja olen juuri klikkaamassa uutta asiakirjaa, kun epäilys hiipii mieleeni. Eikö nyt kannattaisi kuitenkin jatkaa jotain vähän pidemmälle edennyttä tarinaa? Sillä olisi paremmat mahdollisuudet muotoutua oikeaksi tekstiksi kuin täysin uudella tarinalla.

Ajatus vanhan, jo tylsäksi käyneen tekstini jatkamisesta ei kuitenkaan tunnu houkuttelevalta. Päätän yrittää kirjoittaa uutta.

Valkoinen, tyhjä sivu aukeaa eteeni kuin taikaiskusta. Se on täynnä mahdollisuuksia, voin aloittaa kirjoittamaan mistä vain tahdon, mitä mielikuvitukseni keksiikään.

Ehkä minun kannattaisi avata jokin lukuisista vihkoistani ja alkaa lukemaan suunnitelmaani. Tai sitten ei. Olen tehnyt niin aina ennen, alkanut kirjoittamaan jo valmiiksi keksittyä tarinaa, eikä se ole koskaan onnistunut. Ehkäpä ongelma on juuri se? Ehkä minun pitäisi vain kirjoittaa, suunnittelematta?

Olen juuri painamassa sormeni A- kirjaimen päälle, kun alakerrasta kuuluu äidin huuto.

-Syömään!

Huokaisen syvään. En tiedä, kertooko huokaus enemmän ärsyyntymisestä, kun en ehtinyt edes aloittaa, vai helpotuksesta, kun sain hyvän syyn olla kirjoittamatta. Lyön vähän tavallista kovempaa tietokoneeni kannen kiinni ja nousen ylös. Ruuan jälkeen sitten. Ehkä. Jos ehdin tai jaksan. Tai uskallan.

Syön ruuan hieman tavallista hitaammin, viivytellen, ja nousen sitten pöydästä. Laahustan takaisin huoneeseeni yläkertaan. Avaan huoneeni oven, mulkaisen tietokonettani vihaisesti ja istahdan sänkyni päälle. Alan lukemaan kirjaa, yritän pitää ajatukset poissa tarinasta. Se ei onnistu. Minun on pakko aloittaa se. Edes aloittaa.

Nousen ylös ja avaan taas tietokoneen kannen. Katselen hetken aikaa tietokoneen näyttöä ja sitten, hengitystäni pidättäen, kirjoitan ensimmäisen sanan. Heti perään toisen. Ja pian eteeni ilmestyy ensimmäinen kokonainen lause.

Alan taas varovasti hengittämään. Se sujui hyvin. Ehkä tämä tarina on se, mikä tulee onnistumaan – tai sitten se tarina on vielä aloittamatta. En tiedä vielä. Mutta sen tiedän, että vanhojen tarinoiden ikuinen murehtiminen ja jatkaminen ei ole oikea ratkaisu.

Oikea ratkaisu on uusi alku.