Verhon takainen maailma #2

 Moi! Tämä on varmasti ennätys, neljä päivää putkeen joka päivä postaus... Tämä postaus on toinen osa jatkotarinaan Verhon takainen maailma. Ensimmäisen osan voit lukea tästä. Verhon takainen maailma kertoo Helinästä, jonka tärkein paikka on hänen viihtyisäksi sisustama ikkunalauta. Helinä viettää ikkunalaudalla melkein koko vapaa-aikansa, lukee, kirjoittaa ja katselee ikkunasta ulos. Toivon todella paljon, että pidät <3 Yritän julkaista seuraavan osan mahdollisimman pian! :)

Avaan silmäni hitaasti ja räpyttelen ripsiäni hetken aikaa kiinni ja auki. Paljonko kello on? Kuinkakohan kauan olen nukkunut?

Ulkona ei ole enää valoisaa, muttei pimeääkään. Hämärä tarkoittaa, että on ilta. En varmaankaan nukahda kovin helposti tänä yönä, kun olen jo nukkunut näin pitkään.

Venyttelen jalkojani ja käsiäni varoen pudottamasta mitään alas ikkunalaudalta. Minulla on oikeastaan melko virkeä olo. Hyppään alas lattialle työntäen verhon pois edestäni. Huoneessa on valot päällä, eli kukaan ei ole käynyt etsimässä minua. Se tarkoittaa, ettei voi olla kovin myöhä.

Avaan huoneeni oven ja astun aulaan. Tismalleen samaan aikaan viereisestä ovesta astuu ulos kaksi vuotta nuorempi pikkusiskoni Ilona.

-Helinä, mikset tullut syömään iltapalaa? sisko kysyy kummastuneena ja tuijottaa minua suoraan silmiin. Se tuntuu ahdistavalta, joten käännän katseeni lattiaan. Aivan kuin Ilona lukisi ajatuksiani.

-En ehtinyt, mutisen vastaukseksi ja kävelen keittiöön. Siellä ei ole ketään. Avaan jääkaapin, nappaan sieltä mangon makuisen jogurtin ja tyhjennän purkin parilla lusikallisella suuhuni. Istun hetken ruokapöydän ääressä haaveillen ja tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.

Olen juuri palaamassa huoneeseeni, kun huomaan Ilonan seuraavan minua.

-Mitä sinä teet? tiuskaisen vähän kovempaa, kuin oli tarkoitus. Sisko tuijottaa minua ja kävelee määrätietoisesti edelläni huoneeseen.

-Mene pois, tämä on minun huoneeni! sanon tiukasti. En tahdo palata ikkunalaudalle istumaan Ilonan nähden. Kyllä hän tietenkin tietää ikkunalaudasta, mutta… se on minun paikkani. En tahdo kenenkään muun näkevän sitä, jollei ole pakko. Kyllähän ne harvat ystäväni, jotka kerran parissa kuussa käyvät meillä, ihmettelevät välillä suljettua verhoani, mutta ei se nyt niin paljoa haittaa.

Lopulta kyllästyn paikallaan seisovaan siskooni ja astelen hänestä välittämättä ikkunan luokse. Repäisen verhon vihaisena pois tieltäni ja hyppään istumaan ikkunalaudalle. Ilonan suu loksahtaa auki.

-Siis istutko sinä edelleen jonkun ikkunalaudan päällä koko ajan?
-Istun, onko se sinulle jokin ongelma?

Ilona alkaa nauraa ja kävelee lopulta mahaansa pidellen pois huoneestani. Vedän verhon takaisin ikkunan eteen ja tuijotan myrtyneenä edessäni olevaa seinää.

Joskus ajattelen, että vanhempamme arvasivat nimiä antaessaan, millaisia meistä tulee. Ilona on iloinen ja aina niin energinen, että kaikki pitävät hänestä. Minä taas olen ikkunalaudalla istuva typerä keijukainen.

Ehkäpä siitäkin saisi runon.

Tartun kynääni ja hamuilen tottuneesti kirjoitusvihkoa sen vierestä. Kun vihkoa ei ala löytyä, vilkaisen kohtaa, jossa sen kuuluisi olla. Mutta sepä ei ole siinä.

Paniikki valtaa nopeasti mieleni. Ei ole todellista! Miten maailmassa olen voinut hukata vihkoni, kun kerran kävin vain pyörähtämässä keittiössä? Kuka sen nyt olisi voinut varastaakaan? Talossamme on tällä hetkellä vain äiti, Ilona ja kummitätini Aamu. Äiti pitää kirjoituksiani töherryksinä, hän nyt ei vaivautuisi ottamaan vihkoa vaikka maksettaisiin. Ilona ei edes muistanut koko ikkunalautaa, ei hän olisi tajunnut katsoa verhon taakse. Aamu taas – no, miksi hänkään olisi napannut mukaansa ruman, sinikantisen vihon?

Rauhoitan mieleni hengittelemällä syvään. Löydän vihon varmasti ihan pian. Se ei ole voinut hävitä minnekään, kunhan nyt vain on pudonnut jonnekin lattialle. Hetkinen – pudonnut lattialle?

Kurkkaan ikkunalaudalta alas, mutta rakas kirjoitusvihkoni ei ole siellä. Puisella lattialla on vain ohut kerros pölyä, yksittäinen hiuspompula ja varmaan vuoden vanha kuollut kärpänen. Yäk. Hyppään taas kerran alas ikkunalaudalta varoen tarkoin astumasta kärpäsen ruumiin päälle ja kävelen huoneeni ovesta ulos.

-Aamu, huhuilen ovelta. Kummitätini tuli eilen tänne ja nukkuu meillä jonkin aikaa, koska hänen kodissaan on jokin remontti meneillään. Pidän Aamusta, sillä hän on sopivan rauhallinen eikä koskaan hauku minua, vaikka olenkin huoneessani niin paljon. En tosin ole kovin läheinen hänen kanssaan, koska emme me juttele kunnolla oikeastaan koskaan. Siksi olikin yllätys, kun hän muutti tänne pariksi yöksi.

Kummitätini ilmestyy keittiön ovelle.
-Oletko nähnyt sinistä, nahkakantista vihkoa? Se on kadonnut.
-Aa, joo! Odota pieni hetki, Aamu vastaa ja kävelee takaisin keittiöön. Kohta hän astuu ojentamaan minulle rakkaan, sinisen vihkoni. Tartun siihen sanomatta edes kiitosta. Hänkö otti sen? Täysin ilman minun lupaani?
-Se oli huoneesi lattialla.
En vastaa mitään. Millä ihmeen oikeudella Aamu saa tunkeutua minun huoneeseeni?
-Luin vain pari runoa. Älä nyt näytä noin loukkaantuneelta. Ne runot olivat aivan ihania, Helinä! Käytät sanoja todella kauniisti ja kekseliäästi. Sinusta tulee varmasti vielä jonakin päivänä ihan oikea kirjailija, Aamu sanoo ja hymyilee anteeksipyytävän oloisena. Pieni hymynkare nousee minunkin huulilleni. Pitääkö joku oikeasti runoistani? En voi edes uskoa tätä. Ei kukaan ole koskaan ennen kehunut tekstejäni. En kyllä ole koskaan näyttänytkään niitä kenellekään.

-Kiitos, vastaan pienellä äänellä ja laitan huoneeni oven kiinni.

Minun tekisi mieli hyppelehtiä iloisena ympäri huonetta, mutta nousen silti kirjoitusvihko kädessäni ikkunalaudan päälle. Mietin hetkisen, avaan sitten vihkoni ja luen uudelleen tänään kirjoittamani runon. Se on oikeastaan ihan hyvä.

Hymyni levenee entisestään, kun huomaan sivun alalaitaan lyijykynällä raapustetun tekstin.

Tämä on paras näistä! Helinä, pieni runotyttö.

Äkkiä saan idean. Käyn hakemassa kaapistani Pieni runotyttö -kirjan, vanhan suosikkini, ja alan lukemaan sitä tyytyväisenä. Nyt minä ja kirjan Emilia olemme molemmat runotyttöjä.