Kädenpuristus pimeässä

Moi ja hyvää elokuun viimeistä päivää 💙 Pian on syyskuu, yksi lempikuukausistani! En nyt oikein keksi mitään sanottavaa tästä tekstistä, joten no, lue itse, jos haluat tietää :) Idean tämän tekstin nimeen sain ihanan Olivian tarinablogin inspiraatiopostauksesta, linkin tuonne blogiin löydät sivupalkistani. Toivottavasti pidät! 💜 

Ps. Jos kiinnostaa käydä vilkaisemassa, Instagram-tilini löydät hakemalla IG:stä @annintarinablogi :)

Jos olisit astunut sillä hetkellä huoneeseeni, olisit varmaankin ensimmäiseksi huomannut, että siellä oli pimeää. Verhot oli vedetty ikkunoiden eteen ja valot sammutettu. Huoneen ilma myös haisi todella tunkkaiselta, koska sitä ei oltu tuuletettu moniin kuukausiin. Sitten olisit todennäköisesti huomannut, että lattialla ei ollut yhtään tavaroita, vaatekasoja tai mitään muuta sinne kuulumatonta, koska sotkuisuus ja epäjärjestys ahdisti minua silloin paljon. Sen jälkeen olisit ehkäpä höristänyt korviasi ja tajunnut, että huoneen perältä kuului satunnaisia nyyhkäyksiä. Vain satunnaisia siksi, että olin jo turtunut tälle pahalle ololle enkä sen vuoksi enää itkenyt kunnolla – mutta joitakin ajatuksia ei vain voi käydä läpi nyyhkäisemättä. Se on totta. Sitten olisit ehkäpä astunut peremmälle ja kun silmäsi olisivat tottuneet pimeyteen, olisit huomannut huoneen takaseinällä olevalla sängyllä mustan kasan, joka lähemmällä tarkastelulla olisi osoittautunut minuksi.

Mutta et sinä tietenkään tullut huoneeseeni, et koskaan. Kukaan ei tullut. Kukaan ei joko välittänyt, tiennyt tai tajunnut, riippuen ihmisestä. Minä vain makasin siellä sänkyni päällä yksin ja nyyhkin ja yritin olla ajattelematta. Mutta en onnistunut.

Se koko asia tuntui vähän siltä, ikään kuin joku olisi tunkenut aivoihini ajatuksia tarkistamatta ollenkaan, liittyvätkö ne millään tavalla minuun tai olisinko tarvinnut niitä. Että se vain olisi ajatellut ”no niin, nyt meni huoli nimeltään tuleeko tänne sota. Nyt meni olenko lihava. Nyt olenkohan liian laiha. Seuraavaksi laitetaan voi, kuinka ruma olenkaan. Sitten voisi olla vaikkapa tuo ilmastonmuutos on varmasti vain minun vikani. Ja sen jälkeen sattuukohan naapurimme koiraan, kun se ulisee nytkin”. Osassa niistä ajatuksista ei ollut mitään oikeaa huolta, ne olivat aivan turhia, minulle kuulumattomia, mutten silloin käsittänyt sitä. Silloin minä vain otin ajatukset vastaan mukisematta enempää ja vähitellen murruin kaiken sen paineen alla, en enää kestänyt. Koko maailman paineet pinottiin harteilleni omasta toimestani.

Jossakin vaiheessa joku saattoi huutaa, että tule syömään, mutta minua ei kiinnostanut. Joskus sen vuoksi, että aivoissani pyöri ajatus siitä, kuinka lihava olin, vaikka oikeasti olin alipainoinen, joskus sen vuoksi, etten todella vain jaksanut nousta sängyltä ja raahautua huoneeni ovelle. Se tuntui ylitsepääsemättömältä haasteelta, sellaiselta, josta hädin tuskin voisi selvitä elossa.

Siellä minä makasin. Pienenä, tuskin huomattavana myttynä.

Äkkiä aloin itkeä, en muista, mitä ajattelin; itkin vain. Halasin itseäni tiukasti saadakseni minut rauhoittumaan edes hetkeksi ja puristin käsiäni toisiinsa kiinni.

Paitsi että silloin tajusin, että toinen käteni oli selkäni alla, eikä voinut mitenkään puristaa toista kättä. Jokin piti silti kiinni vapaana olevasta kädestäni. Melkein huudahdin pelosta, ”eihän se ole mahdollista”, mutta sitten minut valtasi rauha. Yhtäkkinen ja selittämätön rauha ja tyyneys. Aivan kuin olisin ollut tavallinen ihminen, sellainen, joka on juuri nukahtamassa illalla vailla huolia. Olin varma, että se johtui siitä, jonka otteessa käteni lepäsi. Se jokin piti kättäni lämmössään vielä monta minuuttia, sai tunnon palaamaan siihen, ilon palaamaan minuun. Sitten se katosi.