Kettu #1

Kuva: minä

Moi! Nyt tulee yllätys - nimittäin jatkotarina. 🎉 Kettu (nimi saattaa vielä muuttua, varautukaa) kertoo Sinistä, joka kidnapataan. Muuta en kerro, koska a. en osaa oikein kertoa mitään ja b. haluan, että luet tämän itse ;) Kerro ihmeessä kommenteissa, mitä pidät, jatkoa ilmestyy jossakin vaiheessa 💙 Sanon muuten heti tähän alkuun, että tässä tarinassa tulee esiintymään todennäköisesti jonkin verran epäloogisuuksia ja asioita, joita ei oikeasti voisi tapahtua, vaikka tämä periaatteessa onkin realistinen teksti. En vain saanut juonta toimimaan täysin realistisena, ehkä ymmärrätte :)

Saavuin parkkipaikalle tasan 19.00, niin kuin Alex viestissään pyysi. Siellä ei ollut ketään muuta kuin mustan auton vieressä seisoskeleva, pitkään sadetakkiin pukeutunut hahmo. Vilkaisin tätä kerran, mutta tajusin heti, ettei hän ollut Alex. 

Odotin kymmenen minuuttia. Kukaan ei tullut paikalle. Mutta se mustaan sadetakkiin pukeutunut hahmo oli lähtenyt kävelemään minua kohti. Tuijottelin kenkiäni, joille ripotteli sadepisaroita taivaalta, ikään kuin en olisi huomannut koko tyyppiä. En tykännyt puhua tuntemattomille.

Tyyppi oli kohta jo edessäni. Nostin katseeni tähän. En nähnyt hänen kasvojaan hupun varjon alta, mutta hän oli melko lyhyt ja laiha. Musta sadetakki näytti uudelta, vaikka olikin hieman likainen.

”Kuka sä olet?” kysyin. Lihakseni jännittyivät.
”Se ei liity tähän”, ääni sanoi mustan hupun alta. Se kuulosti nuoren ihmisen, ehkä naisen ääneltä, mutten ollut varma. Saattoi se olla korkea miehenkin ääni.
”Homman nimi on se, että sä kävelet nyt edelläni tuon auton sisään sanomatta sanaakaan”, tämä jatkoi ja osoitti parkkipaikan reunalla olevaa mustaa, hieman kolhiintunutta autoa, jonka vieressä hän oli äsken seisonut.
”En todellakaan kävele!” sanoin lujasti ja astuin askeleen taaksepäin. Hahmo astui perässä. Mikä lie hullu…
”Sanoin, että sanomatta sanaakaan. Tuossa tuli jo kolme sanaa.”

Kenkäni osui johonkin, varmaan hylättyyn tölkkiin. Säikähdin ja horjahdin. Tyyppi ojensi kättään kohti rannettani.

”Anna mun olla!” huudahdin. ”Jos sä et nyt lähde, mä alan kirkumaan. Joku kuulee ja tulee häätämään sut pois!” Äiti oli joskus lapsena sanonut, että jos joku aikuinen yrittäisi koskea minuun, piti alkaa huutaa niin kovaa kuin pystyi. Joku kiltti aikuinen tulisi auttamaan.
”Älä puhu”, huppupää sihahti ja vilautti takkinsa alta pientä pistoolia. Silmäni suurentuivat. En ollut edes kuvitellut…
”Et ole tosissasi”, sanoin hiljaa. Ääneni tärisi. Yritin vilkuilla sivuilleni, mutta se oli mahdotonta, koska en halunnut päästä katsettani irti asetyypistä.
”Olen, mä olen enemmän tosissani kuin koko sun elämä ja sä kävelet nyt tuonne autolle. Ja puhelin sekä kaikki muut hallussasi olevat tavarat vaatteita lukuunottamatta tänne.”

Kaivoin farkkujeni takataskusta puhelimen ja ojensin sen käsi täristen hahmolle edessäni. Tämä nykäisi sen itselleen, sammutti huolellisesti sivupainikkeesta ja tunki takkinsa taskuun. ”Sulla on vielä jotain tuolla”, hän sanoi sitten ja osoitti takkini pullistelevaa taskua. Kaivoin sieltä lompakkoni, jossa oli avain ja viisi euroa rahaa ja ojensin sen tälle hitaasti.
”Pysy paikallasi”, sadetakkityyppi sanoi ja kaivoi toisesta taskustaan mustan, korvat peittävää kangaspantaa muistuttavan leveän siteen. Sitten hän sitoi sen silmilleni niin, etten nähnyt yhtään mitään. Pysyin hiljaa. Siinä vaiheessa, kun tunsin käsiäni sidottavan, aloin melkein huutaa, mutta muistin aseen ja pidin suuni kiinni.

Hahmo tarttui minua olkapäästä tiukasti ja ohjasi autolle. Sen ovi avattiin ja minut tönäistiin sisälle istumaan. Yritin hapuilla viereistä penkkiä käsilläni, mutta se oli tyhjä.

Ehkä 20-30 minuutin ajomatka tuntui kestävän vuosia. Minä tai autoa kuljettava tyyppi emme sanoneet sen aikana sanaakaan. Sitten auto pysähtyi, sadetakkia pitävä hahmo nousi ulos autosta ja avasi takapenkin oven. ”Tule.”

Minut ohjattiin kävelemään pari metriä eteenpäin. Pian melkein kompastuin pieniin kiviportaisiin. Jähmetyin paikalleni. Tämä oli selvästikin talo. Mitä sisällä olisi? Lisää aseita omistavia ihmisiä?

Tyyppi takanani tönäisi minua liikkumaan. Huppupää ilmeisesti ojensi kätensä ohitseni ja tarttui ovenkahvaan. Ovi avautui hieman natisten. Astuin sisään.

Heti, kun ovi takanamme pamahti kiinni, tyyppi takanani avasi käsiäni sitovan narun ja otti siteen pois silmiltäni.

Talossa oli pimeää, mutta sadetakkia yllään pitävä hahmo hapuili seinästä valokatkaisinta. Sain melkein sydänkohtauksen, kun huomasin himmeän lampun valossa, että huoneen toisella laidalla seisoi myös ihminen. Hän oli aika pitkä, mutta laihahko mies.
”Sun ei tarvitse tietää meidän oikeita nimiä, mutta mä olen tästä lähtien sulle Kettu ja tuo on Tiikeri”, tyyppi takanani sanoi osoittaen miestä ja sulki oven. En nyökännyt, en pudistanut päätäni, seisoin vain paikallani jähmettyneenä.
”Päästäkää mut ulos.” Ne olivat ainoat sanat, jotka sain sanottua. Se mikälie Tiikeri, se mies, naurahti ja loi katseen Kettuunsa.
”Voi kuule, tyttönen. Eipä olla noin kärsimättömiä.”

Minut ohjattiin pienempään huoneeseen ison tilan vieressä. Siellä oli sänky, jonka päällä lepäsi valkoinen tyyny ja ohut peitto. Siellä oli epäilyttävästi keikkuva jakkara huoneen reunalla. Ei siellä muuta ollut.
”Istu”, Kettu sanoi ja osoitti sänkyä. Istuin sen päälle ja tuijotin edelleen Kettua ja sitä toista, jonka nimen olin jo unohtanut. Minua pelotti aivan todella paljon.

”Sulle ei käy mitään, jos olet hiljaa ja poliisi toimii, kuten me halutaan. Mutta ota huomioon, että Ketulla on ase. Ja ota huomioon, että meillä on valta päättää, saako sun pikkuinen nassu ruokaa vaiko ei”, se toinen, oliko se nyt Tiikeri, sanoi. Nyökkäsin. Hitaasti.

”Mun pitää nyt lähteä viemään se lappu, K, mutta hoitele sä toi”, hän sanoi sitten, kääntyi ja käveli pois huoneesta. Kohta kuulin, kun ulko-ovi kävi.

”Lopeta hyperventilointi. Mä en ammu sua, jos sä et yritä mitään pakosuunnitelmaa”, Kettu totesi ja riisui takkinsa. Hänen kasvonsa olivat sirot, hiukset lyhyet ja tummanruskeat, hän oli ehkä noin 20-vuotiaan näköinen, mutta en edelleenkään pystynyt päättelemään hänen sukupuoltaan.

”Mutta… enkö mä… onko mut… miksi?” tapailin sanoja. Enkö saanut lähteä täältä? Mikä poliisi? En ymmärtänyt.
”Mä luulin, että nykynuoret olisi fiksumpia. Sinut on kidnapattu, Sini Kujanpää. Se luki sun lompakossa."
Kettu käveli pois huoneesta ja lukitsi oven perässään.

Makasin sängyllä ja tuijotin kattoa toista tuntia peräkkäin. En voinut tehdä mitään muuta. En halunnut ajatella. Kello oli varmaan kymmenen. Äitini ja isäpuoleni olivat todennäköisesti soittelemassa kavereilleni. He raukat luulivat, että olin jollakulla yökylässä salaa - kotiintuloaikani oli puoli kymmeneltä arkena, eli tänään, enkä ikinä tullut kotiin myöhässä.

Seuraavana aamuna ovi avattiin. En liikkunut.

”Mä toin sulle kynän ja paperin, jos sä haluat kirjoittaa tai piirtää tai tehdä itsellesi sudokun tai jotakin sellaista.”
Se oli se Kettu.
”Miten sä voit?” ähkäisin. ”Ensin sä kidnappaat mut, eletään vuotta 2022, ja sitten tuot mulle hitto paperin ja kynän ihan tosissasi!” Halusin lyödä itseäni, koska puhuin juuri rikolliselle noin, ja samalla halusin lyödä sekä Kettua että sitä Tiikeriä, mutta en uskaltanut, koska Ketulla oli ase.
”Me tarttetaan rahaa. Me kuollaan muuten. Ymmärrätkö?” En ymmärrä. En ymmärrä. En ymmärrä. Menkää vaikka töihin!
”Me ei päästä töihin. T:llä on kontollaan kaksi pahoinpitelyä ja tapon yritys ja mun maine on sama kuin sen maine”, Kettu sanoi lukien ilmeisesti ajatukseni.
”Tää oli T:n idea", hän jatkoi. "Mä en voi muuta.” 

Voi lopeta jo ja lähde pois ja päästä minutkin pois. Hän lopetti ja lähti pois, mutta lukitsi oven perässään.