Kettu #2

 

Kuva: minä

Tervetuloa taas Ketun pariin! Tämä viikon tauko johtui siitä, että tietokoneeni laturi unohtui kotiin ja akku loppui mummolassa, eikä puhelimella ollut mitään julkaisukelpoisia tekstejä... Toivottavasti pidät Ketun toisesta osasta 🖤

Seuraavan päivän iltapäivällä sain kaksi paahtoleipää, joiden päällä oli vähän margariinia, lasin maitoa sekä yhden Marianne-karkin, jonka Kettu kaivoi jostain.

 Sen päivän iltana sain myös tietää salakuuntelun avulla, että Kettu nukkui tässä talossa ja Tiikeri oli suurimman osan öistä jossakin muualla. Tieto helpotti minua hieman, koska pelkäsin Tiikeriä paljon enemmän kuin Kettua. Hän vaikutti jotenkin liian rikolliselta, liian sellaiselta, että hän voisi milloin vain satuttaa minua. Tappaa minut. Olin varma, että hän pystyisi siihen.

 He hakivat vuorotellen minulle ruokaa jostakin varastostaan ja viettivät suurimman osan ajastaan tässä talossa, jossa ei ollut minun huoneeni lisäksi kuin isompi yleistila, johon ulko-ovi aukesi sekä pienen pieni vessa, jossa sain käydä noin kolmen-neljän tunnin välein.

”K”, Tiikeri sanoi joskus samana iltana, vähän ennen kuin aikoi lähteä yöpaikkaansa. ”Kato.”
”Vau… T, ootko sä varma tästä?” Ketun hieman epäröivä ääni kysyi.
”Olen. Me tarttetaan rahaa, usko jo, me ei voida asua tässä rötiskössä.”
”Mitä siellä lukee?”
”’Poliisi ei tiedota tarkemmin siitä, epäilläänkö katoamiseen liittyvän rikos’. ’Tytön vanhemmat hiljentyneet Facebook-ryhmissä’. ’Yleensä kadonneet nuoret löytyvät pian’.”
”Ne on nähnyt meidän viestin, vai mitä?”

 Minä itkin. Itkin pelosta ja surusta. Yritin tukahduttaa itkuni jonnekin ohuen, valkoisen peiton syövereihin, koska Kettu ja Tiikeri saattaisivat luulla, että yritän saada jonkun kuulemaan minut talon seinien läpi. Ei kukaan edes kuulisi. Varmasti ei. Vaistoni sanoivat, että olimme jossakin korvessa ilman ihmisasutusta lähelläkään. Korkeintaan pari oikeaa kettua jossakin.

Päästäisivätköhän he minua pois koskaan? Mikä viesti? Olinko minä panttivanki tai jotain? Ei kai…

Kuulin, kuinka huoneeni ovi avattiin avaimella. Ehkä minä yrittäisin varastaa sen avaimen Ketulta. Mutta sitten minut ammuttaisiin. Aina voisi silti yrittää. Jos en muutenkaan pääsisi täältä ulos, ampumakuolema olisi vain nopeampi lopetus.

”Sini, oliko se sun nimi?” Ketun ääni kysyi rikkoen hiljaisuuden.
”Mitä väliä?”
”Mä olen pahoillani.”
”Lopeta, lopeta!” kirkaisin ja käänsin kylkeä. Päätin vain luottaa Kettuun. Hänhän oli sanonut, ettei tapa minua, jos en yritä karata. Minähän vain kiljuin enkä karannut.
”Mä en voi tehdä mitään muuta!”
Kettukin huusi. Hän näytti hetken siltä, että alkaisi itkeä, mutta vakavoitui sitten. ”Yritä nukkua, ole kiltti.”
Ovi naksahti taas kiinni ja jätti minut huoneen pimeyteen odottamaan nukahtamista. Uni saapui yllättävän pian.

Aamulla Tiikeri toi minulle ruokaa. Mikrossa lämmitettävää makaronilaatikkoa.
”Sori nyt vaan, se ehti jäähtyä matkalla, täällä ei oo mikroa, kuten ehkä arvaat.” Tiikeri huitoi inhottavan likaisilla, kuivilla käsillään seiniä kohti osoittaakseen, kuinka vanhanaikainen koko mökki oli. Tartuin valkoiseen lautaseen, revin kelmun sen päältä pois ja ojensin käteni, jotta mies voisi antaa minulle haarukan.
”Eihän sulla oo mitään allergioita? Huonompi juttu, jos sä kuolet johonkin keliakiaan.”
Aloin syödä puolikylmää makaronilaatikkoa. Se oli todennäköisesti Saarioisten äidin, tunnistin maun.
”Hei, likka?”
Murahdin jotakin epämääräistä ja pureskelin makaroneja suussani tasaiseksi mössöksi. En halunnut keskustella kidnappaajan ja tappajan kanssa. Ei kun oliko se nyt vain tapon yritys? Joka tapauksessa.
”Okei, sovitaan, että toi tarkottaa ei ole.” Hiljaisuus.

”Ole vaan sormet ristissä, että äitikultas maksaa sut ulos tästä kopista”, Tiikeri jatkoi vähän ajan päästä äänensävyllä, josta oli vaikea päätellä, oliko se ivallinen vai huolestunut.
”Maksaa?” sanoin ja melkein tukehduin pilkkomatta jääneeseen palaan makaronia ja jauhelihaa.
”Kettu väitti, että sä vaikutat fiksulta… Enpä nyt tiedä. 30 000 tonnia kun ilmestyy meille sileinä seteleinä, sä olet vapaa.”

30 000… Se oli paljon. Meillä oli vähän enemmän rahaa kuin monilla kavereillani, mutta emme mekään mitään miljonäärejä olleet. 30 000 – mitä jos äidillä ei olisi varaa maksaa sitä? Jäisinkö tänne loppuelämäkseni?

Teki mieli heittää lautanen seinään, katsoa, kuinka se rikkoutuisi kauniiksi, särkyneiksi sirpaleiksi. Voisin uhata viiltäväni itseäni niillä. En uskaltanut.

Teki mieli potkaista seinää niin kovaa kuin vain pystyisin. Ehkä se olisi niin heikkoa tekoa, että menisi rikki. Voisin vain kävellä täältä ulos ja suunnistaa tieni takaisin kotiin vaikka ajatusten voimalla, jos ei muuten. En uskaltanut.

Teki mieli itkeä. En halunnut tai uskaltanut.

Nousin ylös sängyltä ja kävin hakemassa huoneen nurkkaan työntämäni kynän ja paperin. Otin myös pienen jakkaran ja käytin sitä kirjoitusalustana.

en pääse ulos
olen suljettu
taloon tietämättömään
en pääse ulos
en tästä en elämästä
kaikki on tässä
suru hiipuu viha kasvaa viha hiipuu suru kasvaa
kyyneliä on liikaa
ne on suolaisia
kettu ei halua pahaa, luulen niin, se ei metsästä nyt

”Vaihtoehdot on Marianne ja Dumle, kumpi?” Kettu sanoi seuraavana aamuna herättyäni ja näytti karkkeja käsissään. Minua osittain oksetti ja osittain hymyilytti. Oksetti siksi, että Kettu tarjosi minulle karkkia ja samaan aikaan piti minua vankina, mutta hymyilytti, koska… en osaa selittää.

”Dumle”, sanoin hiljaa. Ketun kasvoilla käväisi hymy, kun hän heitti sängylle sellaisen originaalin, punaisen Dumle-karkin. Sellaisiakin vielä valmistettiin, mietin, tai sitten se oli jokin ikivanha. Päätin säästää Dumlen myöhemmälle – jos sellaista ’myöhempää’ edes tulisi.

”Onko Tiikeri sun miesystävä?” kysyin kohta, koska halusin tietää. Se ei kyllä vaikuttanut ihan siltä. Todennäköisesti he olivat sisaruksia. Tai ystäviä, jotka olivat niin läheisiä, että olivat kuin sisaruksia.
”Mä en saa kertoa, mikä meidän suhde on. T sanoi. Poliisi voi tunnistaa meidät siitä.”
Hiljenin taas ja näpräsin hiuksiani. Minulla oli paha olo. Olisin halunnut takaisin kotiin. Heti.