Muutoksen kasvot


Kuva: minä

Heiii ja hyvää torstaita! 💙 Kirjoitin maanantaina tällaisen tarinan, joka onnistui ihan hyvin, ehkä, joten ajattelin julkaista sen nyt täällä :) Olen muuten aika epävarma tuosta lopusta, pitäisikö se poistaa kokonaan? 😅 Sitten itse tekstiin! 


Katselen kasvojani peilistä tarkemmin kuin koskaan. Silmäni ovat vihreät, iho kalpea, huulet kapeat, kulmakarvat todella vaaleat. Se olen minä.

Tämä on viimeinen kerta, kun koskaan näen kasvoni. Kohta ne muuttuvat. Joksikin muuksi – jonkun toisen ihmisen kasvoiksi, joka tällä hetkellä istuu omassa kodissaan, ehkä itsekin katselemassa kasvojaan viimeistä kertaa. Pelottaakohan häntä? Haluaisiko hän perua tämän? Tekeekö hän tämän omasta halustaan vai saiko hänkin kirjeen?

Alan vasta nyt arvostaa piirteitäni – aina liian ohuita, talvella inhottavasti kuivuvia huulia, joihin mikään suurentava huulikiilto ei toiminut, tylsän vaaleita kasvojani, pisamattomia poskiani, tavallisen värisiä silmiäni. Huomaan juuri nyt ensimmäistä kertaa huulieni itse asiassa siron muodon, sen, kuinka kasvoiltani muistutan hieman keijukaista, iiriksissäni olevan uniikin kuvion. Aivan pian joku muu saa nämä kasvot itselleen. Toivottavasti hän on niitä kohtaan arvostavampi, ystävällisempi, toivottavasti hän huomaa kaiken tämän hyvän ennen kuin kuolee tai joutuu – pääsee, muistutan itseäni – taas Muutokseen.

Hymyilen peilille, nauran vielä kerran kuullakseni oman ääneni. Se kuulostaa tyhjältä, kolkolta, ei ollenkaan siltä iloiselta, positiiviselta tytöltä, joka todella olen.

Minua pelottaa., siitä se johtuu. Kun kirje Muutoksesta putosi postilaatikkooni, olin ensin iloinen – joka paikassa kerrotaan, että Muutos on hieno asia ja antaa ihmisen elää elämänsä paljon rikkaampana ja enemmän kokeneena. Kukaan Muutoksen toimistoa lukuun ottamatta ei tarkalleen tiedä, miten ja miksi Muutoksia tehdään, mutta se on silti hyvä asia. En ole koskaan ennen kyseenalaistanut sitä. Kolme luokkalaistammekin on kokenut Muutoksen ja he eivät koskaan ole puhuneet siitä pahaa.

Nyt minua epäilyttää, vähän ahdistaa, vaikka tiedän, ettei niin saisi olla. Minun pitäisi olla ylpeä, niin kuin vanhempani omien sanojensa mukaan ovat. He odottavat olohuoneessa, ovat odottaneet siellä jo useamman tunnin polttaen vanhoja kuva-albumeja minusta ja poistaen puhelimiltaan samaisia valokuvia. Se kuuluu Muutokseen. Minulla ei saa olla jäljellä kuin muisto vanhoista kasvoistani.

Äkkiä rutistan silmäni kiinni kivusta. Jokin polttaa sisälläni. Jokin tulikuuma, kuin palava liekki. En ole varma, onko se oikeaa kipua vai vain tunne, mutta se sattuu. Tekee mieli kiljua, mutta pysyn sen sijaan hiljaa. Jotakin tapahtuu – tämä liittyy Muutokseen, olen varma siitä.

Ensimmäinen asia tapahtuu ihossani. Sen vaalea väri alkaa pikkuhiljaa tummentua, kunnes on sellainen tavallinen vaalea, eikä samanlainen kalpea ja vaalea kuin minulla ennen. Ihonvärin muuttuessa myös muun kehon ihonväri muuttuu, vaikka vartalo pysyykin muuten samana, niin olen kuullut. Tuijotan vielä omia silmiäni peilistä, lausun niille hiljaa mielessäni hyvästit, kunnes ne muuttuvat ruskeiksi ja ripset paljon tummemmiksi, mustiksi – en ole varma, onko niissä nyt meikkiä. Iiristen sävy on oikeastaan aika kaunis, sellainen syvä, mutta itken silti mielessäni. En tahdo tätä, en tahdo. Voi, miten olen voinut joskus kokea ulkonäköpaineita?

Seuraavaksi muuttuvat huuleni – ne eivät ole enää kapeat, vaan paksut ja vaaleanpunaisen sävyiset. Puren hammasta. Tällaisethan olet aina halunnut, vai mitä, sätin itseäni vihaisena, olet oikein yrittänyt jollakin huulipunalla saada. Ole nyt tyytyväinen.

Korviini ilmestyvät mustat, isot ja roikkuvat korvakorut. Onneksi otin omat, ihanat korvakoruni pois jo aamulla. En ollut varma, vaihtuvatko korvakorut kasvojen mukana, mutta ilmeisesti kyllä. Nenäni kaventuu, kulmakarvani muuttuvat samalla tummemmiksi, ruskeiksi. Kuiskin ääneen hyvästejä. En olisi koskaan kuvitellut olevani kiintynyt kulmakarvoihini, mutta… kenelläkään toisella ei ole niin vaaleita. Nyt se joku, jota en tunne enkä Muutoksen sääntöjen mukaan saa koskaan tunteakaan, omaa sellaiset.

Hengitän syvään, koska olen kuullut, että kasvojen muoto muuttuu viimeisenä. Leukani suurenee hieman – pelkäsin, että se sattuu, muttei satukaan – ja otsastani tulee matalampi. Kasvot muuttuvat muutenkin, monilla tavoin, aivan erilaisiksi kuin ennen. Sisälläni oleva polte palaa hetkeksi, mutta hiipuu sitten pois.

Se taisi loppua. Nostan käteni kasvoilleni, silitän uutta nenääni, otsaani, kulmakarvojani, katselen silmiäni tarkemmin. Tämä olen uusi minä, elämäni loppuun asti, jos Muutoksen toimisto ei laita uutta kirjettä. Näytän merkittävästi niiltä tytöiltä, joilta olen aina toivonut näyttäväni. Mutta erona on se, että nyt, kun todella näytän heiltä, en tahdokaan näyttää.

Astun huoneestani ulos ja kävelen olohuoneeseen, niin kuin lupasin. Isäni henkäisee ja nousee ylös nojatuolista, äitini silmät kostuvat, mutta hänkin nousee halaamaan minua peittääkseen sen.
”Sini, sä olet… sä olet kaunis, edelleen”, hän sanoo ääneen ja loihtii kasvoilleen hymyn. Yritän itsekin, mutta huuleni tuntuvat liian jäykiltä. Isä nyökkää ja taputtaa minua selkään.

He molemmat vaikuttavat ulospäin iloisilta, onnellisilta, mutta tiedän, että heistäkin tuntuu pahalta. Heidän ainut lapsi ei olekaan enää sama kuin eilen – koska vaikka sisin on tärkein ja sitä rataa, et voi väittää, etteivät kasvot ole tärkeät. Mutta Muutos on positiivinen asia, se on valtion yleinen mielipide eikä sitä saa rikkoa. Ei koskaan. Ei edes perheen sisällä.

Seuraavana aamuna herään aikaisin painajaisiin. Vilkaisen itseäni peilistä ja ensin säikähdän, olen yön aikana unohtanut kaiken eilisestä, mutta nyt se kaikki muistuu taas mieleeni.

En ole enää minä. Tai olen, mutta en enää se sama.

Tartun roikkuviin korvakoruihini ja irrotan ne varovasti. Ei olisi pitänyt nukahtaa ne korvissa. Korvat tuntuvat hieman aroilta, ei muuta, onneksi. Vaihdan tilalle omat, ihanat, siniset koruni. Ne eivät sovi enää minulle yhtä hyvin, mutta en aio vaihtaa niitä mihinkään.

Olen asettamassa uusia korvakoruja pöydälleni – päätettyäni, ettei niiden heittäminen takkaan ole hyvä idea, vaikka tahtoisinkin tehdä niin –, kun huomaan jotakin hieman omituista. Korvakoruissa on kolme mustaa, ympyränmuotoista puunpalaa, jotka heiluvat hopeisten ketjujen päässä. Toisen korun yhden ympyrän toiselle puolelle on teipattu pienenpieni paperinpala.

Nykäisen pikkiriikkisen palan läpinäkyvää teippiä kynnelläni irti ja avaan rullalle väännetyn paperinpalan. Siihen on kirjoitettu puhelinnumero.

Näpyttelen numeron nopeasti puhelimeeni ja painan vihreää painiketta sen enempiä miettimättä. Puhelin tuuttaa kolme kertaa, ennen kuin joku vastaa.

”Moi?” kuiskaan hiljaa.
”Oletko sä se… se? Löysitkö sä mun lapun? Oletko sä kunnossa?”

7 kuukauden kuluttua

Minä ja Adele, se sen tytön nimi on, joka sai kasvoni, olemme parhaita ystäviä. Parhaita ystäviä taistelemassa Muutoksen toimistoa vastaan. Uskotko? En usko sitä itsekään.

Adelen yksinhuoltajaisä lopetti Adelelle puhumisen tämän mielipiteen tultua esiin ja Adele muutti tädilleen, mutta minun äitini ja isäni ovat tukeneet minua ja auttoivat jopa perustamaan meille Instagram-tilin auttamaan asian levittämisessä, vaikka se estettiinkiin pian Instagramin toimesta ’väärän tiedon levittämisen’ vuoksi. Meitä ei periaatteessa voi pidättää sananvapauden suojan vuoksi, mutta siitäkin on puhuttu, että Muutoksen julkinen vastustaminen kirjattaisiin lakiin rangaistavaksi teoksi. Koulussa meitä mulkoillaan, meidän takanamme kuiskitaan, jotkut harvat saattavat sanoa olevansa samaa mieltä – mutta lisäävät perään, ettemme saa kertoa kenellekään.

Muutos on väärin ja me tiedämme nyt, että Muutoksen toimistolla on mahdollisuus palauttaa kasvot takaisin. Ja jos se on minusta ja Adelesta kiinni, he tulevat palauttamaan ne jokaiselle sitä tahtovalle. Me keräämme ihmisiä ja vielä joskus minä olen taas se keijukaistyttö, jonka huulet ovat liian kapeat ja kulmakarvat liian vaaleat.

Kommentit

  1. Pakko myöntää, olin vähän ennakkoluuloinen jostain syystä... Mutta tämä oli oikeasti SUPERHYVÄ! En keksi sanoja, jotka kuvailisi tämä tarpeeksi hyvin, mutta. Se. Vain. On. Liian. Hyvä!

    VastaaPoista
  2. Joo, wau, Anni! 💙 Siis aivan uskomattoman hyvä idea - ja tietenkin taidokkaasti kirjoitettu! Mun mielestä tuo loppukin sopi tähän hyvin - ilman sitä tarina olisi jäänyt ehkä vähän liiankin avoimeksi? Nyt se on juuri sopivan avoin :) Ei kai tässä mitään kritisoitavaakaan ole, joten sanotaan nyt vielä, että ihana! 💙✨

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fic, säkin olet tosi hyvä kommentoimaan :) Kiitos paljon, ihanaa, että pidit 💙

      Poista
  3. Tästä ei vaan voi keksiä kritiikkiä… Kivaa kun tuli taas tarina :)
    ❤️❤️❤️

    VastaaPoista
  4. Hieno tarina! ❤️👍👍👍😊

    VastaaPoista
  5. Yhdyn tähän yleiseen mielipiteeseen – tosi hyvä tarina! Tarinablogeissa harvemmin julkaistaan nykyään enää tällaisia ihan tavallisia lyhyttarinoita, ja sellainen luo sitten sellaista kivaa vaihtelua vähän kaikkeen muuhun :) Tämä idea on tosi luova ja jotenkin muistutti sun vanhoja tekstejä, ja se on omasta mielestäni hyvä asia, koska... En tiedä miksi :D Mun mielestä tuo loppu ei oikein sopinut tähän – en kyllä tiedä miten muutenkaan tätä olisi saanut avattua, koska muuten tämä alkaisi tuntua vähän liian keskenjääneeltä ja avoimelta. Mutta tuntuu jotenkin oudolta, että ainoastaan nuo kaksi ovat alkaneet kapinoida tätä Muutosta vastaan, koska maailmassa on muutenkin niin paljon ihmisiä... Okei, nyt menee liian kriittiseksi, koska mä oikeasti tykkäsin tästä tekstistä tosi paljon! Tähän on luotu sellainen tunnelma, joka saa lukijan lukemaan tekstin loppuun saakka, ja niin kuin jo mainitsin, tämän idea on tosi luova, ja luovuus onkin aina tosi hyvä juttu teksteissä! :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista, sellaiset ovat ihania 💙 Mä en itse huomaa, että tämä muistuttaisi mun vanhoja tekstejä, mutta kaikilla mielipiteensä 😂 Kiitos, että kerroit sun ajatukset myös tuosta lopusta :) Tosiaan, yritin saada sitä tekstin 'avaamista' johonkin muuhun, mutten oikein keksinyt muuta kuin tuollaisen epilogijutun. Ihanaa kuulla, että tää oli sun mielestä luova idea 💙💙

      Poista
  6. Aivan mahtava, uskotkos? Todella, todella hyvä idea ja toteutus. Vanhempien reaktio ja se oman peilikuvan muuttuminen silmien edessä... *kumarrus*
    Saat vain iihan pikkuisen kritiikkiä, koska mä tykkään kritiikistä. :)
    Ensinnäkin, muutokselle olisi ehkä voinut keksiä jonkin syyn - kuinka hämärän tahansa, ja oikeastaan vielä parempi, jos se olisi hämärä tai jopa valheelta vaikuttava. Jotenkin se, että kaikki suostuisivat tuollaiseen TÄYSIN ilman mitään syytä, on outoa. Ihmiset haluavat tulla huijatuiksi, eli jos heille kerrottaisiin jokin erikoiselta vaikuttava tekosyy, kaikki todennäköisesti uskoisivat sen.
    Sitten se loppu. Mä olen ehkä sitä mieltä, että se ei tuollaisenaan toimi. Sitä ei kannata poistaa, mutta jos sen tyyliä voisi vähän muuttaa? Vähän enemmän vihaa, koska kyse on oikeastaan ihmisoikeudesta; seuraamuksia, koska mä olen aika varma, että sellaisia olisi tullut; toiminta osittain salaista ja osittain näkyvää... Mutta jos sä et saa kiinni siitä, mitä mä tarkoitan, se on hyvä noinkin ja tarina toimii paremmin, kun se on mukana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ää, Olivia, kiitos paljon 💙 Totta kai mä saan myös kritiikkiä, koska sä selkeästikin pidät kritiikistä :) Mä muuten syön hattuni (en kirjaimellisesti), jos susta ei tule aikuisena jotain kirja-/elokuva-/näytelmä-/ihanmitävainkriitikkoa. Sä olisit mahtava siinä. Sä olet hyödyllisin ihminen, jonka mä olen koskaan tavannut. Mä sanoin sen sulle jo, mutta silti.
      Sain ehkä vähän kiinni noista molemmista kritiikkiasioista - ekalle en oikein osaa tehdä mitään, mutta yritän korjailla tuota loppua vähäsen :)

      Poista

Lähetä kommentti

Aivan ihanaa, jos aiot kommentoida! Jokainen kommentti on minulle todella tärkeä, oli se sitten minkälainen tahansa 💙 Kommentoi rohkeasti sekä positiivista että kriittistä palautetta, koska molemmat auttavat minua paljon :)