Muutoksen kasvot

Kuva: minä

Heiii ja hyvää torstaita! 💙 Kirjoitin maanantaina tällaisen tarinan, joka onnistui ihan hyvin, ehkä, joten ajattelin julkaista sen nyt täällä :) Olen muuten aika epävarma tuosta lopusta, pitäisikö se poistaa kokonaan? 😅 Sitten itse tekstiin! 

Katselen kasvojani peilistä tarkemmin kuin koskaan. Silmäni ovat vihreät, iho kalpea, huulet kapeat, kulmakarvat todella vaaleat. Se olen minä.

Tämä on viimeinen kerta, kun koskaan näen kasvoni. Kohta ne muuttuvat. Joksikin muuksi – jonkun toisen ihmisen kasvoiksi, joka tällä hetkellä istuu omassa kodissaan, ehkä itsekin katselemassa kasvojaan viimeistä kertaa. Pelottaakohan häntä? Haluaisiko hän perua tämän? Tekeekö hän tämän omasta halustaan vai saiko hänkin kirjeen?

Alan vasta nyt arvostaa piirteitäni – aina liian ohuita, talvella inhottavasti kuivuvia huulia, joihin mikään suurentava huulikiilto ei toiminut, tylsän vaaleita kasvojani, pisamattomia poskiani, tavallisen värisiä silmiäni. Huomaan juuri nyt ensimmäistä kertaa huulieni itse asiassa siron muodon, sen, kuinka kasvoiltani muistutan hieman keijukaista, iiriksissäni olevan uniikin kuvion. Aivan pian joku muu saa nämä kasvot itselleen. Toivottavasti hän on niitä kohtaan arvostavampi, ystävällisempi, toivottavasti hän huomaa kaiken tämän hyvän ennen kuin kuolee tai joutuu – pääsee, muistutan itseäni – taas Muutokseen.

Hymyilen peilille, nauran vielä kerran kuullakseni oman ääneni. Se kuulostaa tyhjältä, kolkolta, ei ollenkaan siltä iloiselta, positiiviselta tytöltä, joka todella olen.

Minua pelottaa., siitä se johtuu. Kun kirje Muutoksesta putosi postilaatikkooni, olin ensin iloinen – joka paikassa kerrotaan, että Muutos on hieno asia ja antaa ihmisen elää elämänsä paljon rikkaampana ja enemmän kokeneena. Kukaan Muutoksen toimistoa lukuun ottamatta ei tarkalleen tiedä, miten ja miksi Muutoksia tehdään, mutta se on silti hyvä asia. En ole koskaan ennen kyseenalaistanut sitä. Kolme luokkalaistammekin on kokenut Muutoksen ja he eivät koskaan ole puhuneet siitä pahaa.

Nyt minua epäilyttää, vähän ahdistaa, vaikka tiedän, ettei niin saisi olla. Minun pitäisi olla ylpeä, niin kuin vanhempani omien sanojensa mukaan ovat. He odottavat olohuoneessa, ovat odottaneet siellä jo useamman tunnin polttaen vanhoja kuva-albumeja minusta ja poistaen puhelimiltaan samaisia valokuvia. Se kuuluu Muutokseen. Minulla ei saa olla jäljellä kuin muisto vanhoista kasvoistani.

Äkkiä rutistan silmäni kiinni kivusta. Jokin polttaa sisälläni. Jokin tulikuuma, kuin palava liekki. En ole varma, onko se oikeaa kipua vai vain tunne, mutta se sattuu. Tekee mieli kiljua, mutta pysyn sen sijaan hiljaa. Jotakin tapahtuu – tämä liittyy Muutokseen, olen varma siitä.

Ensimmäinen asia tapahtuu ihossani. Sen vaalea väri alkaa pikkuhiljaa tummentua, kunnes on sellainen tavallinen vaalea, eikä samanlainen kalpea ja vaalea kuin minulla ennen. Ihonvärin muuttuessa myös muun kehon ihonväri muuttuu, vaikka vartalo pysyykin muuten samana, niin olen kuullut. Tuijotan vielä omia silmiäni peilistä, lausun niille hiljaa mielessäni hyvästit, kunnes ne muuttuvat ruskeiksi ja ripset paljon tummemmiksi, mustiksi – en ole varma, onko niissä nyt meikkiä. Iiristen sävy on oikeastaan aika kaunis, sellainen syvä, mutta itken silti mielessäni. En tahdo tätä, en tahdo. Voi, miten olen voinut joskus kokea ulkonäköpaineita?

Seuraavaksi muuttuvat huuleni – ne eivät ole enää kapeat, vaan paksut ja vaaleanpunaisen sävyiset. Puren hammasta. Tällaisethan olet aina halunnut, vai mitä, sätin itseäni vihaisena, olet oikein yrittänyt jollakin huulipunalla saada. Ole nyt tyytyväinen.

Korviini ilmestyvät mustat, isot ja roikkuvat korvakorut. Onneksi otin omat, ihanat korvakoruni pois jo aamulla. En ollut varma, vaihtuvatko korvakorut kasvojen mukana, mutta ilmeisesti kyllä. Nenäni kaventuu, kulmakarvani muuttuvat samalla tummemmiksi, ruskeiksi. Kuiskin ääneen hyvästejä. En olisi koskaan kuvitellut olevani kiintynyt kulmakarvoihini, mutta… kenelläkään toisella ei ole niin vaaleita. Nyt se joku, jota en tunne enkä Muutoksen sääntöjen mukaan saa koskaan tunteakaan, omaa sellaiset.

Hengitän syvään, koska olen kuullut, että kasvojen muoto muuttuu viimeisenä. Leukani suurenee hieman – pelkäsin, että se sattuu, muttei satukaan – ja otsastani tulee matalampi. Kasvot muuttuvat muutenkin, monilla tavoin, aivan erilaisiksi kuin ennen. Sisälläni oleva polte palaa hetkeksi, mutta hiipuu sitten pois.

Se taisi loppua. Nostan käteni kasvoilleni, silitän uutta nenääni, otsaani, kulmakarvojani, katselen silmiäni tarkemmin. Tämä olen uusi minä, elämäni loppuun asti, jos Muutoksen toimisto ei laita uutta kirjettä. Näytän merkittävästi niiltä tytöiltä, joilta olen aina toivonut näyttäväni. Mutta erona on se, että nyt, kun todella näytän heiltä, en tahdokaan näyttää.

Astun huoneestani ulos ja kävelen olohuoneeseen, niin kuin lupasin. Isäni henkäisee ja nousee ylös nojatuolista, äitini silmät kostuvat, mutta hänkin nousee halaamaan minua peittääkseen sen.
”Sini, sä olet… sä olet kaunis, edelleen”, hän sanoo ääneen ja loihtii kasvoilleen hymyn. Yritän itsekin, mutta huuleni tuntuvat liian jäykiltä. Isä nyökkää ja taputtaa minua selkään.

He molemmat vaikuttavat ulospäin iloisilta, onnellisilta, mutta tiedän, että heistäkin tuntuu pahalta. Heidän ainut lapsi ei olekaan enää sama kuin eilen – koska vaikka sisin on tärkein ja sitä rataa, et voi väittää, etteivät kasvot ole tärkeät. Mutta Muutos on positiivinen asia, se on valtion yleinen mielipide eikä sitä saa rikkoa. Ei koskaan. Ei edes perheen sisällä.

Seuraavana aamuna herään aikaisin painajaisiin. Vilkaisen itseäni peilistä ja ensin säikähdän, olen yön aikana unohtanut kaiken eilisestä, mutta nyt se kaikki muistuu taas mieleeni.

En ole enää minä. Tai olen, mutta en enää se sama.

Tartun roikkuviin korvakoruihini ja irrotan ne varovasti. Ei olisi pitänyt nukahtaa ne korvissa. Korvat tuntuvat hieman aroilta, ei muuta, onneksi. Vaihdan tilalle omat, ihanat, siniset koruni. Ne eivät sovi enää minulle yhtä hyvin, mutta en aio vaihtaa niitä mihinkään.

Olen asettamassa uusia korvakoruja pöydälleni – päätettyäni, ettei niiden heittäminen takkaan ole hyvä idea, vaikka tahtoisinkin tehdä niin –, kun huomaan jotakin hieman omituista. Korvakoruissa on kolme mustaa, ympyränmuotoista puunpalaa, jotka heiluvat hopeisten ketjujen päässä. Toisen korun yhden ympyrän toiselle puolelle on teipattu pienenpieni paperinpala.

Nykäisen pikkiriikkisen palan läpinäkyvää teippiä kynnelläni irti ja avaan rullalle väännetyn paperinpalan. Siihen on kirjoitettu puhelinnumero.

Näpyttelen numeron nopeasti puhelimeeni ja painan vihreää painiketta sen enempiä miettimättä. Puhelin tuuttaa kolme kertaa, ennen kuin joku vastaa.

”Moi?” kuiskaan hiljaa.
”Oletko sä se… se? Löysitkö sä mun lapun? Oletko sä kunnossa?”

7 kuukauden kuluttua

Minä ja Adele, se sen tytön nimi on, joka sai kasvoni, olemme parhaita ystäviä. Parhaita ystäviä taistelemassa Muutoksen toimistoa vastaan. Uskotko? En usko sitä itsekään.

Adelen yksinhuoltajaisä lopetti Adelelle puhumisen tämän mielipiteen tultua esiin ja Adele muutti tädilleen, mutta minun äitini ja isäni ovat tukeneet minua ja auttoivat jopa perustamaan meille Instagram-tilin auttamaan asian levittämisessä, vaikka se estettiinkiin pian Instagramin toimesta ’väärän tiedon levittämisen’ vuoksi. Meitä ei periaatteessa voi pidättää sananvapauden suojan vuoksi, mutta siitäkin on puhuttu, että Muutoksen julkinen vastustaminen kirjattaisiin lakiin rangaistavaksi teoksi. Koulussa meitä mulkoillaan, meidän takanamme kuiskitaan, jotkut harvat saattavat sanoa olevansa samaa mieltä – mutta lisäävät perään, ettemme saa kertoa kenellekään.

Muutos on väärin ja me tiedämme nyt, että Muutoksen toimistolla on mahdollisuus palauttaa kasvot takaisin. Ja jos se on minusta ja Adelesta kiinni, he tulevat palauttamaan ne jokaiselle sitä tahtovalle. Me keräämme ihmisiä ja vielä joskus minä olen taas se keijukaistyttö, jonka huulet ovat liian kapeat ja kulmakarvat liian vaaleat.