Kettu #3

Kuva: minä

Moi 🤍 Vihdoinkin uusi osa Kettuun - ainakin Olivia on tätä varmaan odottanut :) Taas varoitus epäloogisuuksista, tämä ei todellakaan ole loogisin tarinani. Yritin kuvata tässä osassa enemmän päähenkilön tunteita, en tiedä, onnistuinko? No joo, lukemaan 💙

Hyräilin itsekseni ja tuijotin valkoista seinää, jonka maalipinta oli lohkeillut ärsyttävästi. Siristin silmiäni itselleni – miksi ajattelin talon maalipintaa, eikö minun olisi pitänyt ajatella vaikka sitä, miten ihmeessä pääsisin pois tästä talosta? En varmaan koskaan.

Vihasin itseäni, sillä yhden pienen hetken ajan tunsin haluavani jäädä tänne.

Istuin risti-istunnassa sängyllä ja mietin. Halusin tietää lisää Ketusta. Syystä, jota en osannut sanoittaa.

Salaperäisyys – jos hiljaisuuden ja mitäänsanomattomuuden siksi haluaa tulkita –, ystävällisyys, samalla vihaisuus aina, kun mainitsin Ketun olevan kamala sanoessaan ’olen pahoillani’. Mitä se merkitsi? Ja seurustelivatko Tiikeri ja Kettu?

Vietin loppupäivän ruokailuja ja vessassa käymistä lukuun ottamatta istuen korva kiinni huoneen ovessa. Kuulin enimmäkseen vain Ketun ja Tiikerin murahduksia toisilleen, ’kato’-huudahduksia, jotakin askelten ääniä, ruokapurkkien availuja. Pari kertaa kuulin pätkän puhetta.

”T, kai sä tiedät, että mä en oo hylkäämässä sua?”
Vastaus oli Tiikerin murahdus. Kurtistin kulmiani. Miksi Kettu olisi hylkäämässä tämän? Tai jos siihen olisi syy, miksi hän niin paljon halusi olla Tiikerin kanssa läheinen?

”Miksi mä hitto tein niin. Miksi.” Se oli Tiikeri ja olisin halunnut rynnätä ovesta läpi kysymään, mitä hän oli tehnyt.
”Mä tiedän ettet sä halunnut niille oikeasti pahaa, T.”
”Halusin. Mutta en mä tätä halunnut. Äiti vihaa mua. Siru vihaa mua. Sä oot ainut, joka ei vihaa mua, ja jos toi skidi paljastaa meidät poliisille, sinne meni mahdollisuudet elämään. Mä en tahdo sua vankilaan.”
”T…”
Miksi Kettu ei vihannut häntä?

Kun Tiikeri tuli avaamaan oven illemmalla, jotta pääsisin vessaan, yritin vilkuilla ympärilleni mahdollisimman huomaamattomasti. Aula oli sotkuinen ja sekaisin. Kaksi isoa, mustaa reppua lepäsi vierekkäin lattialla ja tavaroita lojui ympäriinsä. Pienen jakkaran, samanlaisen kuin toisessa huoneessa, päälle oli kasattu ruokatarvikkeita, kuten kertakäyttöhaarukoita, purkkikeittoja ja suolakeksejä. Musta, likainen sadetakki oli aseteltu lattialle ja sen päälle oli kasattu harmaita tyynyjä. Ikkunat oli peitetty roskapusseilla, mutta välistä kajastui hieman auringonvaloa.

”Mitä sä pentu mulkoilet?” Tiikeri tiuskaisi minulle äkkiä ja tönäisi minua eteenpäin. Ketun silmät välähtivät huoneen toisella puolella hänen kääntyessään meitä kohti. Tiikeri painoi katseensa maahan ja antoi minun kävellä rauhassa loppumatkan.

Aivan illalla, kun olin melkein nukahtamassa, ovi avattiin. Raotin silmiäni ja katselin Kettua. Hän seisoi ovea vasten tiukoissa, likaisissa farkuissa ja mustassa, varmasti monta kokoa liian isossa hupparissa. Syvän ruskeissa silmissä näkyi jotain, mistä en saanut selvää. Toivoa? Haikeutta? Ehkä.

”Mä olen hereillä”, sanoin hiljaa ja nousin hieman ylöspäin tukien käsillä kehoani.
”Ai, mä luulin, että sä nukut… öö, ootko sä kunnossa?” Kettu haparoi sanoissaan. Tuijotin hetken kattoa.
”No, miten sen nyt sanoisi. En?”
”Sä suutut mulle, jos mä sanon ’olen pahoillani’.”
”Tee sitten toinen palvelus.”
”Mm?”
”Kerro, kuka sä olet”, sanoin ja nostin leukaani hieman ylöspäin. Tunsin oloni itsevarmaksi. Vaikka ei olisi varmaan pitänyt tuntea.
”Sä tiedät, etten voi sanoa mun nimeä.” Kettu kuulosti hieman epätoivoiselta. Ehkä hän oikeasti halusi kertoa.
”Kerro jotain muuta. Miksi ihmeessä sä suostuit… tällaiseen? Tajuatko sä, ettei tässä ole mitään järkeä?” kysyin ja nousin kokonaan istumaan peitto ympärilläni.
”Miksikö? Mä en tahdo tuhota T:tä.” Kettu sanoi sen jotenkin haastavasti, kuin pilkaten koko kysymystäni.
”Miksi se, ettet sä tekisi tällaista, tuhoaisi sun Tiikerisi?”
”Mä en saa kertoa sitä.”
”Ei sitten.”
Asetuin takaisin makuuasentoon ja kierähdin toiselle kyljelleni niin, että katsoin valkoista seinää.

”Siksi, että Tiikeri pahoinpiteli vuosi sitten baarissa kolme ihmistä ja yhden niistä niin pahasti, että se lasketaan tapon yritykseksi, koska ne haukkui mua miestä esittäväksi naiseksi ja niin edespäin. Sillä oli siihen aikaan aika paljon hoitamattomia mielenterveysongelmia, eikä se uskaltanut mennä minnekään psykiatrille, koska yhteiskunta on aika kauhea muka heikoille miehille.”
Kuulin taas oven kolauksen, kun Kettu astui pois huoneesta.

Seuraavana aamuna heräsin myöhään. Räpyttelin rähmää silmistäni ja tajusin vasta sekunteja heräämiseni jälkeen, missä olin.

Tiikeri oli pahoinpidellyt ihmisiä Ketun takia. Pitäisikö siitä tehdä johtopäätös Kettu + Tiikeri = pariskunta vai Kettu + Tiikeri = sisaruksia? En tiennyt. Enkä myöskään tiennyt, miksi ihmeessä se kiinnosti minua. Tai ehkä ihan vähän tiesin.

Otin taas huoneen nurkasta sinne heittämäni paperin. Siinä oli vielä tilaa jäljellä. Repäisin ensimmäisen tekstin pois, taittelin sen tyynyni alle ja aloin kirjoittamaan.

mun ei pitäisi ajatella näin

Sen enempään en pystynyt. Heitin paperin lattialle ja käperryin peittooni odottamaan ruokaa, vessakäyntiä, Ketun olen-pahoillani-käyntiä tai ihan mitä vain, mikä saisi minut uskomaan, että tämä on oikeaa elämää eikä jotain unta.