Kirjoittajien Vain elämää -haaste

Kuva: minä

Hejssan! (Alkaa loppua alkutervehdykset...) Tiedätkö, mitä haastetta otsikossa tarkoitetaan? No, jos et ole vielä kuullut siitä, pääset tästä lukemaan Esterin pienen infon haasteesta - hän siis keksi tämän :) Lyhyesti: jokaisen meidän osallistujan täytyy kirjoittaa toisen osallistujan päivänä teksti liittyen johonkin tämän osallistujan omaan tekstiin tai hänen kirjoitustyylillään tms., Vain elämää -sarjan tyyliin. Päivittelen tätä postausta aina sitä mukaa, kun osallistujien päivät ovat! :) 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

NEKUN päivä, 11.11.

NEKKU on sellainen pirteä, hauska, sopivan sarkastinen ja mielipiteitä omaava tyyppi, jolla on hyvä kuvamaku, jonka Hirviöitä-teksti on aivan upea ja joka on hyvä piirtämään. Hän pitää Tarinaplaneettaa yhdessä Tacon kanssa, ja on tehnyt sinne niin paljon hienoja juttuja! En tunne NEKKUA ihan niin hyvin kuin monia muita bloggaajia, mutta hän on tosi ihana ihminen, sen voin kertoa :) 

Selailin Tarinaplaneettaa pitkään, kun mietin, mitä kirjoittaisin tähän haasteeseen. Lyhyttarinoita NEKULLA ei ole kauheasti, tekstinpätkiä on vaikea jatkaa, Projekti 111 on kesken - ja lopulta kuitenkin otin Projekti 111:sen ja kirjoitin siitä 😅 Eli siis, Projekti 111:sessähän on ne älykellot, jotka alkoivat kiinnostaa minua heti. Joten kirjoitin taustatarinan siitä, kun ne keksittiin. Nyt, toivottavasti tykkäätte, etenkin Nekkunen 💙

Tuijotan mustaa, kiiltävää älykelloa makuuhuoneeni pöydällä ja odotan huulta purren, että näytölle ilmestyisi vihreä linkki.

Mitä jos tämä ei toimi… Olen käyttänyt tähän kuukausia, pakko sen vain on toimia. Ja kieltämättä olen aika ylpeä älykellosta. Harva osaa ohjelmoida tuollaisia, tiedän sen. Ohjelmointi on aina ollut erityistaitoni. Paitsi jos tämä ei nyt toimi. Lopetan varmaan ylimääräiset tekniikkaan liittyvät kurssini sillä sekunnilla silkasta häpeästä.

Suljen silmäni hermostuksissani hetkeksi ja kun avaan ne, mustan älykellon näytöllä minua tuijottaa hohtava, kirkkaanvihreä linkki. Melkein huudahdan innostuksesta, ennen kuin lyön käteni suulleni muistaessani, että huonetoverini todennäköisesti nukkuu. Miksei nukkuisi, kun kello on kaksi yöllä?

Tartun älykelloon, sujautan sen ranteeseeni ja painan sormeni linkille.

Tunnen kuin kaatuvani eteenpäin jonkinlaisen näkymättömän seinän läpi ja pian seison vieraassa huoneessa. Vilkaisen ympärilleni, huomaan sen olevan joidenkin toisten opiskelijoiden huone ja irvistän kauhusta. En miettinyt yhtään, mihin huoneeseen linkki veisi, kunhan vain nyt jonnekin. Älkää vain tulko ottamaan yöpalaa… Odotan taas, nyt vähemmän hermostuneena äskeisestä onnistumisestani, ja kellon näytölle ilmestyy uusi linkki. Klikkaan sitä hitaasti ja palaan taas oman makuuhuoneeni työpöydän eteen.

Hymyilen itsetyytyväisenä. Mitäköhän kaikkea muuta tuolla kellolla voisi tehdä? Muistan äkkiä varakelloni – rakensin näitä kaksi samanlaista, jos toiselle tapahtuisi jotakin – ja kaivan sen lukollisesta laatikostani. Kurtistan kulmiani, tuijotan älykelloja ja mietin, voisiko niillä viestitellä.

Puolen tunnin kuluttua olen saanut kellot yhdistettyä toisiinsa niin, että niillä voi lähettää lyhyitä viestejä ja soittaa toiseen kelloon. Olen varma, että jos kelloja olisi useampi, se onnistuisi niidenkin välillä.

Klikkailen oman älykelloni näytöltä näppäimistön esiin ja näpyttelen lyhyen viestin. Onnistuin. Varakellosta kuuluu liiallisenkin äänekäs ’bling’, joka saa minut vilkaisemaan minun ja huonetoverini makuuhuoneiden välistä seinää hermostuneena, ja sitten viesti ilmestyy vihreänä mustalle näytölle. Miksikö musta ja vihreä? Lempivärini, totta kai.

Lopulta rojahdan sänkyyn ja nukahdan kello kädessä.

Aamulla nappaan varakellon taskuuni ja oikean kellon ranteeseeni. Aamupalan syötyäni – syömisen ajan mietin, voisiko ruokaa tilata älykelloilla jossakin utopiassa, jossa koko opistolla olisi tällaiset käytössään – astun käytävälle. Kävelen eteenpäin hajamielisenä, kun melkein törmään varajohtajaamme Jadeen.

”Allie? Mitä sinä täällä hortoilet?” hän kysyy hieman huvittuneella äänellä hymyillen aurinkoista, tunnistettavaa hymyään. Jade on paljon rennompi kuin oikea johtajamme ja on läheinen monien oppilaiden kanssa, minkä vuoksi onkin suurimman osan suosikki.
”Äh, anteeksi.” En keksi muuta sanottavaa, joten seison hiljaa.
”Hei, mikä tuo on?” Jade sanoo hetken kuluttua ja nostaa kättäni hieman nähdäkseen mustan älykellon tarkemmin. Vetäisen käden pois ja puren huultani. ”Ei mikään.” En ole varma, pitävätkö agentit siitä, että agenttiopiskelija rakentelee ilman valvontaa jotakin älylaitetta. Todennäköisesti eivät. Siksi ajattelin pitää tämän ainakin toistaiseksi omana tietonani.
”Älä nyt, Allie. Teitkö sen itse?” Jade tosiaan tuntee minut.

Nyökkään varovasti ja nostan kättäni paljastuneena. Jade tutkii kelloa hetken aikaa hiljaa. ”Mitä sillä voi tehdä?” hän tiedustelee kohta.
”No esimerkiksi näin…” Klikkailen hetken aikaa ja löydän toisen niistä ohjelmoimistani linkeistä. Sen pitäisi viedä takaisin huoneeseeni. Tartun Jaden käteen ja painan linkkiä.

Jade vilkaisee pöllämystyneen näköisenä ympärilleen makuuhuoneessani ja katsoo sitten minua tarkasti. Minusta tuntuu, että hän yrittää päästä sisälle ajatuksiini. Sitten hän virnistää.
”Olen vain varajohtaja, mutta minulla on täällä asioihin paljon valtaa. Kävisikö sinulle, jos esittelisin tämän johtajallemme seuraavassa kokouksessamme?”
Nyökkään hämilläni.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Annin (eli minun) päivä, 18.11.

Kiitos niin paljon kaikki ihanat, Ester, Olivia, NEKKU, Kastehelmi & Oona 💙 Teidän tekstit oli niin ihania! 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Esterin päivä, 25.11. 

Esterin päivä 💜 Ester on ihanaihanaihana tyyppi, luotettava, ymmärtävä, hyvä kuuntelija, fiksu, kaunis, hauska, sopivan höpsö, lempeä, persoonallinen. Ester on sydänemojityyppi, ja uskomattoman hyvä kirjoittamaan - siitä aiheesta voisin puhua vaikka kaksi päivää, mutta olen tainnut sanoa sen aika monta kertaa. Ester on ensimmäinen samanlainen erilainen ja niin niin niin tärkeä minulle 💙 Haluaisin selittää vielä enemmän Esteristä, mutten keksi mitään muuta kuin ihanaihanaihanaihanaihana ja upea tyyppi,  joten pitäydytään siinä ❤️❤️❤️

Me tutustuttiin Esterin kanssa sähköposteja lähetellen, ja jossakin vaiheessa siirryttiin puheluihin ja viesteihin. Me ollaan tunnettu jo yli vuosi, muututtu sinä aikana paljon ja silti ollaan entistä läheisempiä. Vuosi tuntuu samalla jotenkin niin pitkältä ajalta, miten siitä on niin kauan, mutta samalla lyhyeltä, koska tuntuu, että olisin tuntenut Esterin ikuisesti. No, tietenkin olen, Esterhän on salainen kaksoseni 🦌 

Ester on yksi parhaista ystävistäni ja unelmani on tavata hänet joskus 🤍 Kiitos rakas poro kaikesta - mm. niistä porokorviksista ;) 

Itse tekstiin. Selasin OKET:ia monta päivää, ja luin melkein kaikki postaukset (se oli kivaa), mutta silti tuntui, etten jotenkin löydä mitään, mistä kirjoittaa. Ehkä kaikki Essin tekstit ovat niin hyvin kirjoitettuja, ettei niitä vain voi mennä häpäisemään millään jatko-osakyhäelmällä? 😅 Lopulta päädyin Ensi silmäyksellä...? -tekstiin. Se ei ole ihan samantyylistä kuin monet muut Esterin tekstit, mutta silti ihana 🖤 

Sivelen hajamielisenä Felixin vasempaa kämmentä nauttien loppukevään auringon ensimmäisistä säteistä. Felix katselee kasvojani hymyillen ja se saa minut punastumaan. Tiedän, olemme olleet yhdessä joku 8 kuukautta, eikä minun pitäisi enää punastua tuollaisesta. Mutta Felix on niin ihana, etten aina usko hänen olevan todellinen. Normaalia? Ei varmaan. Mutta onko se sitten normaalia, että jotakin näin ihanaa kuin vastarakkauden saaminen on ollut koko ajan olemassa, enkä minä ole tiennyt siitä mitään? Ei. 

"Tessa, muistatko sä, miten me tavattiin?" Felix kysyy yhtäkkiä virnistäen. Purskahdan nauruun täysin luonteeni vastaisesti. Felixillä on sellainen vaikutus. 
"Olen Nellalle kiitoksen velkaa." Ja tuota en edes sano minä, vaan Felix. Hymyni kilpailee auringon loisteen kanssa. 

Juuri sillä hetkellä pikkusiskoni ryntää luoksemme pihakeinuun. "Tessafelixkatsokaatätäonkohieno", Nella henkäisee nopeasti ilman taukoja ja heiluttaa innostuneena ilmassa suttuista Frozenin Elsa -piirustusta. My Little Pony -kausi meni jo. Pahoin pelkään, että tuo on väritetty niillä ohutkärkisillä tusseilla, joissa lukee TESSAN, ÄLÄ KOSKE!!! .

"Sähän olet ihan taiteilijaluokkaa!" Felix sanoo ja väläyttää Nellalle sen saman hymyn, joka sai minut sanattomaksi siellä kaupan lattialla maailman noloimmassa tilanteessa. Okei, suurin asia oli silmät. Mutta silti. Felix on Nellalle kuin isoveli, ja heittämällä parempi sisarus onkin kuin minä. 

"Nellukka, muistatko sä, kun viime vuonna sä ja Tessa tulitte ostamaan limsaa kaupasta?" Felix jatkaa. Siskon silmiin syttyy pilke. 
"Joo! Ja sitten sä ja Tessa rakastuitte ja sä kirjoitit sun numeron kuittiin ja te aloitte olla yhdessä ja pussasitte." Faktat tiedossa. 

Jatkamatta tiivistettyä kertomustaan Nella lähtee taas juoksemaan pihan toiselle puolelle ja jäämme kahden Felixin kanssa. 
"Nella on oikeassa", Felix sanoo kohta vähän tavallista vakavammin ja uppoan taas kerran hänen sinisiin, maailman kauneimpiin silmiinsä. 
"Koska mä oikeesti rakastuin suhun heti, kun näin sut kunnolla", Felix jatkaa. Hänkin hymyilee.
"Ai kaupan likaisella lattialla? Kiva."
"Sä olit aika söpö."

En tiedä, kumman hymy edes aluksi tarttui toiseen, mutta sillä ei ole merkitystä. Sillä on, että Felix halaa minua ja tunnen olevani enemmän turvassa kuin koskaan. 

"Te ootte varmaan niinku toooooosi rakastuneita, kun te halailette koko ajan!" Nellan korkea ääni hihkaisee parin metrin päästä. Irrottaudun Felixistä ja siristän silmiäni pikkusiskolleni. 
"Totta", Felix vastaa puolestani ja Nella säteilee. 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Olivian päivä, 2.12. 

Olivian päivä 🖤 Olivia on todella todella hauska, sarkastinen (se liittyy tuohon hauskuuteen, mutta SE ON PAKKO MAINITA ERIKSEEN), persoonalinen, fiksu, hyödyllinen (se piti kursivoida), hyvä tyyppi syvällisiin keskusteluihin, tosi tosi TOSI hyvä kirjoittamaan, sellainen tyyppi, jolle on helppo puhua ja jonka kanssa voi olla oma itsensä. Ja Oipalla on erinomainen kirjamaku. 

Samalla Olivia on joskus aika ärsyttävä. Ainakin silloin, kun mietin, ketkä tuntemistani ihmisistä ovat eniten samanlaisia kanssano. Olivia tulee ensimmäisten joukossa mieleen, mutta sitten kun alan miettimään oikeasti yhdistäviä asioita, niitä onkin kolme: me tykätään lukea & kirjoittaa, me ollaan blondeja ja meillä on silmälasit 🙂 Ehkä se kertoo tosin siitä, että me tullaan Olivian kanssa tosi hyvin toimeen (ainakin minä ajattelen niin, ei tiedä sitten Oliviasta 🙄🙄) ja voidaan keskustella pitkäänkin, vaikka ollaan joissakin asioissa aika erilaisio ja meidän ikäero on yli kaksi ja puoli vuotta :) 

Tekstiin. Koko tämän ajan päässäni oli aika selkeänä, mistä tekstistä kirjoitan jatkoa/sivutarinan/jotain Olivian päivänä. Se oli totta kai upea taideteos Yhteys poikki. Hmm... nauttikaa 💙

Ps. Jos löydät tuosta alkuhöpötyksestä kolme kirjoitusvirhettä, ne ovat sitten tarkoituksellisia Olivian iloksi, koska hän tykkää nähdä AT:ssa kirjoitusvirheitä :))

Mä tiedän että sun kuolemasta on puol vuotta
enkä mä oo edelleenkään antanut Sakelle ja
Elsalle anteeks

Mä tiedän että sun numero on poistettu käytöstä
ja nää viestit ei mee mihinkään

Mä tiedän että tässä ei oo mitään järkeä

Mut mä rakastan sua, tiedätkö

Sun olis pitänyt päästä sairaalaan ja mun olis
pitänyt kertoa silloin sulle

Tajuatko hei?

 

Sun viimeiset sanat mulle (ja kai kaikille
koska sun vanhemmat kertoi ettet sä
laittanut muille sieltä viestejä) oli
mä haluan herätä

Mä luen sun viestejä uudestaan ja pelkään
ettet sä ollut tosissaan

Olithan sä?

Rakastatko sä mua?

Ai niin sä oot vittu kuollut etkä voi vastata,
melkein unohdin

(en mä yleensä kiroile niinku tiedät, mutta
noi viestit on tarttuvia ja mulla on kamala
olo)

Miksei siellä voinut olla kenttää?

Mikset sä voinut soittaa hätäkeskukseen?

Miksi se ei toiminut

Mä vihaan Sakkea ja Elsaa

Mun pitäis antaa niille anteeksi mutta kun ne
vaan jätti sut

Ne jätti sut sinne lumikasaan kuolemaan ja
lähti

Olishan sitä voinut tarkistaa?

Että jäikö yksi aika tärkeä ihminen sinne
lumeen jäätymään?

Mitä ne ajatteli

Niiden olis pitänyt saada tuomio

Hiton hovioikeus vai mikä onkaan

Mä itken peiton alla

Tai en mä itke, vaan laitan viestejä tärisevin käsin
johonkin puhelinnumeroon, joka EI OLE KÄYTÖSSÄ
KOSKA SEN OMISTAJA ON kuollut

Kuollutkuollutkuollut

Sä et voi olla kuollut

Ymmärrätkö?

 

Mä kelasin just meidän ekoihin viesteihin

Mikset sä voinut sanoa sillon, että rakastat
mua?

Miksi piti odottaa hypotermiaa?

(se oli hypotermia rakas, sä olit oikeassa ilman
ensihoitajan koulutusta)

Sillonkin jotain note to self: poista nämä kolme viestiä
(en kopioinut, mä muistan ne ulkoa), miksi ne olisi
pitänyt poistaa

Olisitkohan sä poistanut

Jos et ois

kuollut

Saken ja Elsan takia, mä vihaan niitä vihaan

Sä sanoit että avain oli joen pohjassa

Oisit hakenut sen, oisit sukeltanut

Sä olisit kyllä kuollut sinnekin

Mutta hukkuminen on kivempaa kuin hypotermia

(ehkä, en oo kokenut kumpaakaan)

Mutta jos sä oisit hukkunut, sä et olis lähettänyt
noita viestejä enkä mä olis saanut tietää mitään

En mä tiedä

Sun on pakko tulla takas

Ikävä

Mä tahdon sut takaisin

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

9.12, Oonan päivä 

Oonasta tulee mieleen paljon asioita - esimerkiksi se kymmenien viestien sähköpostikeskustelu Tarina-akatemian alkuajoilta, muistatko 😅 Luin silloin TA:ta tosi aktiivisesti, nyt en ehdi ihan jokaista postausta lukea, mutta monia (ja monia hyviä) olen lukenut. Oonalla on sellainen omanlainen kirjoitustyyli (kuten vaikkapa Esterillä, Olivialla, Linnealla), ja se on tosi hyvä asia 💙 En (harmi vain) tunne Oonaa kovin hyvin, joten en kauheasti osaa sanoa, mutta tosi kiva, fiksu ja hyvällä tavalla omaperäinen tyyppi hän varmasti on :) 

Selasin Tarina-akatemiaa vähän aikaa etsien sopivaa postausta, josta voisin kirjoittaa, ja päädyin aika nopeasti Kauneuden takana -tekstiin. Se on yksi suosikeistani koko blogissa, ja... joo. Toivottavasti pidät, etenkin päivän kirjoittaja Oona 🖤 

(samanlainen fontti kuin Oonan postauksessa, koska miksipä ei) 

Tuijotan metsää 
huvimajaa sen edessä. 
Aivan kuin koristekani 
tuijottaisi minua, 
Pelkään 
että mitä jos et palaakaan 

sitten muistan, 
ettet palaa. 
Kuolleet eivät palaa. 
Eivät koskaan. 

Tuuli laulaa oopperaa 
aivan kuin huvimaja heiluisi. 
Toivon 
että se kaatuu, siirtyy pois tieltä 
jotta sinä pääset sen alta takaisin 
pitämään minut elossa. 

Muttei niin tapahdu 
koska maailma 
on paha.

Rapinaa takanani 
joku astuu viereeni 
pudistelee hiuksiaan. 
Hetken luulen, 
sinä. 
Sitten käännyn ja näen 
jonkun muun 
jonkun tuntemattoman. 

"Eikö ole kaunis metsä, 
tuollainen satumainen
keijumetsä" sanoo hän. 
Nyökkään. 
Se on 
kaunis. 
Siksi sinut tänne haudattiinkin
turvaan. 

"Ja tuo maja, eikö se olekin 
suloinen, sopii tähän metsään" 

Katselen huvimajaa 
jotakuta vieressäni.
Hänelle se on kaunis maja 
suloinen pieni nähtävyys 
jota voi tulla ihastelemaan. 

Minulle 
se on maja, 
joka rakennettiin 
haudan päälle. 
Ilman lupaa 
ja nyt en voi 
enää laskea kynttilää 
kukkaa, runoa 
hautakivelle 
jota ei ole. 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

16.12, Kastehelmin päivä

Viimeinen päivä - ja se on totta kai upean Kastehelmin päivä 💙 Kiitos tosi hyvän haasteidean keksimisestä Esterille, kiitos oman päiväni ihanista teksteistä kaikille osallistujille ja kiitos siitä, että olen saanut kirjoittaa teidän ihanista teksteistä :) Sitten itse Kastehelmiin. Helmistä tulee mieleen ensimmäisenä ainakin sanat ihana, lämmin, hyvä kirjoittaja, persoonallinen, inspiroiva - ja beige, haha 😅 Beigestä päästäänkin Helmin upean Kissat & kirjat -blogin (jolla on muuten yksi parhaimmista blogien nimistä) ulkoasuun, joka on niin hieno. Ja siitä päästäänkin K&K:n teksteihin, joita rakastan! Helmillä on tunnistettava, kaunis tapa kirjoittaa 💕 Päätin ottaa kaikista niistä teksteistä Lääkeruiskutytön. Se on jotenkin vaikuttava teksti, ja tulee ensimmäisten mukana mieleeni Helmin teksteistä. Mm... toivottavasti pidätte! 

Sattuu. Se on ainut ajatus päässäni. Ehkä. Kihelmöi. Sattuu. Pitäisi sattua. Kai.

Ja sitten yhtäkkiä ei enää satu. Tai edes tunnu siltä. Tulee sellainen omituinen, keveä tunne. Aivan kuin leijuisin, jossakin ihanassa, pehmeässä pumpulisatumaassa. Räpytän silmiäni. Kaikki heiluu. Edessä on pilviä. Pumpulia. Pehmeää, ihanaa pumpulia…

Jossakin pumpulin takana näkyy hahmo. Tumma, pieni hahmo. Ehkä ihminen. Onkohan hän jumissa kaiken pumpulin takana? Pitäisikö häntä auttaa?

Ojennan käteni ja yritän koskettaa hahmoa. Hän liikahtaa, mutta en tiedä minne. Liikaa pumpulia. Mutta pumpuli onkin nyt usvaa. Valkoista usvaa, joka kietoo kaiken peittoonsa. Miksi minä makaan sängyssä?

”Miksi hän teki noin?” joku kuiskaa, ehkä sanoo tai jopa huutaa. Näen uuden hahmon usvan takana. Häntä ei tee mieli auttaa.
”Häntä sattuu. Paljon.” Kurtistan kulmiani. Ei minua satu. Vai sattuuko? Ehkä minua sattuukin…

Usva katoaa. Se ei edes leiju pois sillä tavalla hienosti, vaan katoaa sekunnissa aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Edessäni seisoo tyttö, pukeutuneena hameeseen ja valkoiseen esiliinaan. Hän pitää kädessään lääkeruiskua. Ja katselee minua.

”Miksi minua sattuisi?” sanon ääneen. Kurkkuni tuntuu kuivalta. Ja joka paikkaa särkee. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että vähän aikaa sitten särki vielä enemmän.
”Ei sinua satukaan. Vai mitä? Sattuuko sinua?” lääkeruiskutyttö kysyy. Hänen äänensä on hieman huolestunut. Pudistan päätäni. Pääni on täynnä pumpulia. Usvaa.

Toinen hahmo astuu taas huoneeseen. Alan täristä. Nyt muistan kaiken. Carl.

Tyttö tulee viereeni ja kuiskaa jotain korvaani. ”Tuijota eteesi äläkä liikahdakaan. Älä sano mitään. Tuijota vain eteesi, jos tahdot selvitä hengissä.”

Sitten hän astuu takaisin ja katsoo Carlia. Tottelen, koska en voi muutakaan. Tuijotan tytön kasvojen kuvia seinällä ja olen hiljaa.

”Mikä hänellä nyt on?” Carl kysyy. Halveksivasti. En tahdo uskoa korviani.
”Kipu on tässä vaiheessa liian korkea. Hän on pian unohtanut kaiken. Itsensä. Voitte sen jälkeen tehdä mitä tahdotte”, tyttö vastaa ja katselee kasvojani.
”Tulen pian takaisin.”
Carl lähtee.

”Sinun täytyy lähteä. Sinun täytyy. Carl tulee pian tänne. Voitko kävellä?” lääkeruiskutyttö sanoo.
”Voin.” Olen hiljaa. ”Mutta…”

Tyttö huokaisee ja minulla on tunne, että hän on kertonut tämän toistekin. ”Kaikki luulevat, että tämä neste saa ihmisen kärsimään maailman kovimmista kivuista. Ei. Se vie ihmisen vähän kuin transsiin, sellaiseen tilaan, jossa hän näyttää kärsivältä. Oikeasti hän parantuu. Minä en tuhoa ihmisiä. Minä autan ihmisiä. Ja nyt sinun täytyy lähteä.” Hän sanoo kaiken nopeasti, niin, etten melkein ehdi ymmärtää.

Ymmärrän kuitenkin pääasian: minun on lähdettävä. Pakoon. Carlia. En tahdo uskoa sitä.

Kiipeän ikkunasta tytön avulla ja katoan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~