Hyvää yötä


Kuva: minä

Moi ❄️ Juuri äsken mä valitin postauksen alussa, etten enää osaa kirjoittaa muuta kuin runoja, ja nyt olen julkaisemassa kahden sivun tarinaa. Hienoa, Anni. Osasyyllinen on kyllä Esterin aivanihananihana inspispostaus - jotenkin kaikki ne kuvat ja postauksen yleinen fiilis inspiroi tähän tarinaan 😅 Hmm... tässä (kuten aika monissa muissakin mun tarinoissa) ei kerrota päähenkilöstä oikein mitään muuten kuin hänen tunteitaan, ja olisi kiva kuulla, että millainen mielikuva teille tulee tästä minä-kertojasta. Miltä hän näyttää, mikä hänen sukupuolensa on, mitä hänen elämässään tapahtuu, ihan mitä vain. Mulla on itselläni aika tarkka mielikuva tästä hahmosta, mutten kerrokaan sitä teille, ettei teidän omat mielikuvat mene pilalle 😂💙 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~ 

Hyvää yötä. Tosi monet - ei mulla mitään tilastotietoa ole tarjota, mutta varmasti tosi monet - eri ihmiset sanovat sen päivän aikana tosi monta kertaa. Sen sanovat vanhemmat jotka toivovat että lapset nukkuvat yön hiljaa ja ilman painajaisia, sen sanovat yökylässä olevat kikattavat nuoret kaverit jotka aikovat kahden aikoihin niinku oikeesti alkaa nukkumaan, sen sanovat alkuillasta kotiin jostain kokouksesta lähtevät puolitutut aikuiset toisilleen koska se vaan kuuluu asiaan. He kaikki sanovat ne sanat tarkoittaen sitä, että toivotuksen vastaanottaja menee pian sänkyynsä, vetää peiton päänsä päälle ja nukahtaa. Tai vaikka kaivautuu roskiksen taakse, jos hän on koditon. Joka tapauksessa. Sulkee silmänsä, taju pois, näkee ehkä jonkin omituisen unen. 


Ei kukaan sano ‘hyvää yötä’ silleen samalla tavalla kuin vaikka hyvää päivää, hyvää lomaa, hyvää joulua, hyvää ihan-mitä-vaan-muuta-kuin-yötä. Kukaan ei tarkoita sitä silleen, että toivottavasti sulla on mukava yö, toivottavasti saat tehtyä kivoja juttuja, toivottavasti saat luettua sen kirjan, toivottavasti sulle ei tapahdu mitään kurjia juttuja jii än ee. Ei, yöllä nukutaan, vai mitä? Päivällä tehdään noi muut jutut. Mutta kun mä en nuku. 


Päivän aikana mä olen puolinukuksissa. Sen takia mä valvon yöllä. Mä nukun pari tuntia aamusta, herään parikymmentä minuuttia ennen koulun alkua ja myöhästyn silleen aina vähän. Ope mulkaisee, mutta ne on laiskoja eikä jaksa laittaa tuntimerkintää kymmenen minuutin takia. Ja kun mä joskus kerran parissa viikossa tuun ajoissa, ne ei voi sanoa, että lintsaisin aina tunnin alun. Sitten mä yritän vain selvitä hengissä koulupäivästä, unohtaa että oon friikki, tuijottaa opea sen näköisenä että kiinnostaisi (se ei taida onnistua) ja kävellä sitten takaisin kotiin. Siellä mä itken ja teen vähän läksyjä, syön pakollisen päivällisaterian ja itken vähän vielä ja katson Netflixiä. 


Ja sitten kaikki menee nukkumaan. Mä kaivaudun ulos peiton alta, istun hetken hiljaa mun huoneessa. Kirjoitan surkean runon johonkin paperinkulmaan (niitä paperinkulmia on muuten kertynyt) ja luen yhtä kirjaa. Se kirja on aika hyvä, ja mä oikeasti muistan, mitä siinä tapahtuu, vaikka oon lukenut sitä jo pari kuukautta. No, ei se nyt ole ihme, jos se kirja on paksu, sulla on lukihäiriö ja ainoat hetket, kun sä voit lukea sitä, on joku puoli tuntia yön alusta. Yöllä mä en yleensä katso Netflixiä. Silloin mä elän enkä tuijota muiden fiktiivistä elämää puhelimen ylipieneltä ruudulta. 


Yöllä mä en myöskään itke. Tai niin, itken mä sillä tavalla, että silmistä valuu vettä (kyyneliä) poskille ja vaatteille ja lattialle ja ripset kastuu. Mutta en sillä tavalla kuin päivällä, mä vaan jatkan tekemistä enkä tee pesää peiton alle ja valita siellä hiljaa itselleni elämän kurjuutta. Onhan se nyt muutenkin aika kiittämätöntä, mulla on ihan hyvä elämä. On sisko ja on veli ja ne ei kiusaa mua, ja on äiti ja sen naisystävä ja ne on ihan kivoja tyyppejä. Vaikka ei ne taida edes muistaa, että mä olen olemassa. Ei kun hei, taitaa ne muistaa, koska päivällä mä juttelen niille jotain päivällisellä ettei tule valitusseremoniaa. Niin. Ettei mun pitäisi itkeä. Itkenpä silti. 


Tänä yönä mä raapustan matikan vihkon marginaaliin kyynelten virta / josta mä en välitä / saa muut katsomaan. Revin sen kulman irti mahdollisimman siististi, ettei matikan maikka suutu, ja työnnän sen sänkyni patjan alle piiloon. Runot on salaisuus. Pieni salaisuus, josta kukaan ei saa ikinä tietää mitään. 


Tänä yönä otan kirjan käteeni, tuijotan sen kantta ja lasken sen takaisin lattialle. Nyt ei vaan jaksa. Sen sijaan mä ootan hetken, kuuntelen talon hiljaisuutta, vilkaisen kelloa (23.45) ja päätän lähteä ulos. Hiipparoin (hiipparoin, aika hauska ja tilanteeseen sopimaton sana, melkein naurattaa) minieteiseemme ja puen takin päälle. Otan varmuuden vuoksi hanskat ja työnnän ne takin taskuun. Sitten näppäilen varashälyttimen koodin niin, että se menee pois päältä. Mua vähän pelottaa, että äiti tai Sofi herää yöllä ja laittaa hälyttimen takaisin. Mä vaan tulen kotiin ja yhtäkkiä se laukeaa ja kuuluu kauhea piippaus ja hätäkeskuksesta vai mistä lie soitetaan ja äiti vaan mutisee “joo, vanhin lapseni tuli vain sisälle eikä tiennyt, että hälytys on päällä”. Siitä varmaan tulee iso laskukin. 


Astun ulos asunnosta ja laitan oven hiljaa kiinni. Kävelen kerrostalon ulko-ovelle ja työnnän sen auki. Onneksi asutaan ykköskerroksessa. 


Sitten mä vaan seison siinä ja hengitän yöilmaa. Se on jotenkin erilaista kuin päiväilma. Vähän enemmän raikasta ja tunnelmallista ja kyynelistä tehtyä. Tai sitten se vain johtuu musta itsestäni. Mä pidän enemmän hengittämisestä katulamppujen valaisemalla tiellä parin auton ajaessa ohi ja sateen kastellessa hiukset kuin hengittämisestä tunkkaisessa päivänvalossa kaikkien tuijottaessa. 


Mä kävelen vähän matkaa eteenpäin ja tuijotan asfaltin pintaa. Siihen tippuu koko ajan vesipisaroita, tip tip tip, tai saattaa ne osa olla mun kyyneleitäkin. Toivottavasti asfalttia ei haittaa. Kohta mä pysähdyn ja istun puupenkille, joka seisoo yksinäisenä tien sivussa.


Kaupungissa on yölläkin melkein joka paikassa valot, sellasen huomion mä olen tehnyt. Kauppojen mainoskyltit huutaa valoillaan, vaikka suurin osa kaupoista ei edes ole auki. Katulamput hohtaa, paitsi yksi rikkinäinen, juuri meidän talon kohdalla. Kun odotan hetken, näen ainakin yhdet auton valot jossakin vähän kauempana. Taivaalla saattaisi olla kuu, mutta valosaasteet. Mä opin sen sanan kerran jossain biologian tunnilla. Ihmisiä ei mun lisäksi näy. Osassa kerrostalon ikkunoissa on valot, mutta vain joissakin. Ihmiset on menneet perjantaina aikaisin nukkumaan, yllättävää. 


Suljen silmäni ja mietin, että jos istuisin tässä kauan, voisinko nukahtaa tähän. Sitten varmaan joku ohikulkija soittaisi poliisille ja se tekisi lasun, vaikka eihän se nyt äidin ja Sofin tai ainakaan toisella puolella Suomea asuvan isin vika ole, jos mä päätän nukkua keskellä märkää, pimeää kaupunkia. 


Avaan taas silmäni ja nousen ylös. En ajatellut mennä vielä takaisin sisälle, mutta mun jalat puutuu. Pakko liikkua vähän. Kävelen takaisin meidän kerrostaloa kohti, mutta ohitan sen ja päädyn jonnekin Alepan ja parin muun, yhtä harmaan kerrostalon väliin. 


Nojaan seinään ja tuijotan ylös taivaalle. Löytyisiköhän sieltä edes yks tähti, vai onko valosaasteet tainnuttaneet ne kokonaan? 


“Tähtiäkö etit? Toi tossa on Jupiter, näetkö, kirkkaampi kuin mikään tähti.” 

"Meinaatko tota valotolppaa tossa? Sen kirkkaampaa valoa ei näy, eikä kyllä yhtään tähteäkään”, tuhahdan.
“Tyhmä. Katso ylös.”
Mä katson.
“Sä näet kolme valopistettä, vai mitä?”
Mä yritän nähdä kolme valopistettä, siristän silmiäni ja tuijotan. Ensin löydän yhden, se on aika kirkas, sitten toisen vähän haaleamman ja sitten kolmannen, niin haalean, että pidän ihmeenä sitä, että näen sen.
“Joo”, sanon.
“Hyvä. Niistä kirkkain, toi reunimmainen, on Jupiter”, poika kertoo auliisti ja katselee ilmettäni niin, että melkein ärsyttää.
“Aijaa.” 


Hiljaisuus.
“Mitä sä teet litimärkänä puoli yhdeltä yöllä Alepan edessä?” se tyyppi kysyy, niin kuin se sille kuuluisi.
“Ja miksi sä itket?”
Kiva. Tämän yön haikuni sopikin oikeasti tähän yöhön.
“Haluatko sä olla yksin?”
Hiljaisuus part kaksi.
“No, okei. En painosta.”
Erittäin syvä hiljaisuus.
“Hyvää yötä.”
Ja se kääntyy ja kävelee varjoihin.

Kommentit

  1. Oot hyvä kirjoittamaan tarinoita ! Nää on parhaita 😄

    VastaaPoista
  2. Mä olin kirjoittamassa erittäin pitkää romaanikommenttia, mutta sitten mä tajusin ettet sä ymmärrä siitä yhtään mitään. Sitten mä päätin että teen sen silti :)
    Anni. Mä tiedän että tää on sun mielestä huono. Mä tiedän myös, että varmaan muut sanovat (ainakin Olivia), että ei ihan iskenyt. MUTTA mä sanon ihan päinvastoin. Se johtuu osittain siitä, että sä osaat kirjoittaa ajatuksista niin hyvin. Ja mä tunnen sun pään paremmin kuin sä oikeasti osaat arvatakaan. Mulla on oikeesti sellanen taito ymmärtää. Niistä ajatuksista vielä sen verran, että kyllähän ihan kaikki tekstit on omia ajatuksia. Ihan sama onko ne tapahtunut oikeasti vai ei – ne on meidän ajatuksia. Okei mä en tiedä miksi aloin selittämään tollasta, mutta ole hyvä sitten mun omasta hienosta analysoinnista. Lisätietoja mun puhelinnumerosta :)
    Okei sitten postaus. Sä käytät tietyissä kohdissa ihan täydellisiä sanavalintoja ”äiti ja sen naisystävä” (sä tiedät miten paljon toi mulle merkkaa), ”revin sen kulman irti mahdollisimman siististi, ettei matikan maikka suutu” Okei en mä nyt keksinyt muita kohtia – niitä kuitenkin oli. Tää koko idea on ihan superupee 🖤 Onhan sulla vielä vähän kehittämistä näiden tämän tyylisten tekstien kanssa, mutta Anni mun on silti pakko sanoa, että sä olet ihan törkeän lahjakas kirjoittamaan. Ja (okei mä en osaa muotoilla tätä) mä tiedän mitä sä ajattelet elämästä tällä hetkellä (MUUT ÄLKÄÄ HUOLESTUKO KIITOS ANNILLA ON KAIKKI IHAN TÄYDELLISESTI ELÄMÄSSÄÄN PISTE MÄ EN VAAN OSAA MUOTOILLA SITÄ PAREMMIN. Tai no ei kellään ole täydellistä elämää, mutta älkää nyt silti käsittäkö väärin kiitos :)), joten tää teksti kuvaa tosi hyvin sitä. TAI SIIS EI. No ihan sama. Kysy taas lisätietoja mun puhelinnumerosta :)
    TÄÄ LOPETUS ON MUUTEN MAHTAVA. TAI SIIS TOI ETTÄ SE POIKA SANOO LOPPUUN ETTÄ HYVÄÄ YÖTÄ ON TOSI KIVA JUTTU :) MÄ SHIPPAAN TOTA PÄÄHENKILÖÖ JA SITÄ POIKAA ❤️❤️❤️ (mähän sanoin että tää olis sekava kommentti :)€

    VastaaPoista
  3. Linin kommentti nyt vähän tyhjensi mun aivot, mutta tää oli ihana 💙 Mitä muuta tästä voi sanoa? Kaunis, viileä, raikas. Öinen. Sä sait sen yön tunnelman välitettyä tähän niin vahvasti, että huh-huh. Ihan alusta alkaen silkkaa taidetta, mutta loppu oli vielä niin ihana ja suloinen ja mystinen ja äääää - OKEI, MUTTA MULLA ON KYSYMYS. Miten ihminen, joka for real NUKKUU JOKA IKISEN YÖN LÄPI voi kirjoittaa näin kauniisti yöstä? Kai sä Anni alat jo tajuamaan, minkä takia yöllä haluaa joskus ihan vaan valvoa :))

    VastaaPoista
  4. Tää on upea. 💙 Ööh... mitä piti sanoa... kaikki tarvittava sanottiin jo noissa edellisissä kommenteissa. 😂🤷‍♀️ No... Tästä tekstistä välittyi tosi hyvin ajatuksia ja tunnelmaa. En varmaan ihmettelis, jos tän huoneen (missä oon) kattoon alkais tulla tähtiä. Tää ilma tuntuu jo viileemmältä! 💙

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Aivan ihanaa, jos aiot kommentoida! Jokainen kommentti on minulle todella tärkeä, oli se sitten minkälainen tahansa 💙 Kommentoi rohkeasti sekä positiivista että kriittistä palautetta, koska molemmat auttavat minua paljon :)