Yksi tähdistä

Kuva: Pixabay

Heippa 💙 Ihanaa olla taas täällä pienen tauon jälkeen! Sellaista ilmoitusasiaa muuten, että AT:n julkaisuvälit nyt todennäköisesti pitenevät - ei vain ole oikein aikaa. 

Olin kirjoittamassa yhtenä viikonloppuna jotain ihan muuta, kun sain tämän idean. Alkusanat vain lensivät päähäni, ja pian koko tarina hahmottui. Toivottavasti pidät 🖤 

En voi muuten uskoa, että on jo joulukuu. Olen odottanut joulua marraskuun alusta, ja nyt... vau. Ulkona on niin kaunista, lumi tekee kaikesta kuin satua. Glögi- ja piparikausi on myös jo avattu :) Ja ylihuomenna on toinen adventtikin, ihanaa! 🤍🎄

Makaan ensilumen peitolla 
ulkona 
ja katselen taivasta - 
mustaa, sinne tänne ripoteltuja tähtiä. 
Hyräilen jotain 
laulua, jonka kuulin joskus radiosta 
ja muistelen syksyä 
sinua. 

Kello on varmaan jo paljon 
liian paljon 
mutta aika 
on ihmisen keksimä käsite, eikä 
sitä välttämättä ole edes olemassa. 
Sinä kerroit sen minulle 
samoin kuin kerroit sen, että universumi 
on antanut jokaiselle meistä lahjaksi 
rakkauden, 
mutta meidän täytyy itse 
löytää se.

Nauroin, 
sinä sanoit nauruni antavan voimaa, 
ja pitelin kiinni heikosta kädestäsi. 
Heikkoudellasi ei ollut minulle väliä 
koska sisältä olit 
vahvempi kuin kukaan. 

Kerroit 
että sitten, kun muiden mukaan sinua 
ei enää ole, 
oikeasti olet aina yhtenä noista tähdistä. 
Sanoin sinulle
että lupaan tulla aina katsomaan 
sinua ja tähtiystäviäsi, 
ja sinä kiitit 
ja aloit piirtää tähtiä paperille 
tärisevällä kynällä. 

En ole varma 
uskonko sinun olevan oikeasti tähti 
mutta et sinä ole poissa 
niin kuin lääkärit väittävät. 
Ja lähellä tähtiä 
tunnen olevani eniten 
lähellä sinua 
- sinä rakastit tähtiä. 

On pakko nousta 
lumi on liian kylmää 
ja äiti huhuilee kohta sisään;
hän uskoo aikaan. 
Äiti ei tuntenutkaan 
sinua. 

Yöpöydälläni on valokuva 
sinusta, 
se, jossa luet lempikirjaani sängyssäsi 
ja tuhahtelet saaden minut kurtistamaan kulmani. 
Kirja oli liian kevyt 
syvälliselle sinulle, 
sille, jota rakastin, 
rakastan. 

Kääriydyn peittooni 
ja hymyilen kaihoisasti 
muistoille 
toivoen, etteivät ne olisi 
vain muistoja.