Toivo


kuva: mä

 Pitkästä aikaa pidempää tarinaa! Mä en oikeasti pidä tästä yhtään, jotenkin kaikki vaan tuntuu tökkivän tässä ja ideakin on käytetty, mutta... julkaisenpa nyt kuitenkin. Toivottavasti sulla on kiva päivä 🖤


Kävelen hiljaa kori kädessäni pitkin maantien reunaa 

ja yritän olla sotkimatta kenkiäni saveen. Äiti suuttuisi,

enkä tahdo, että äiti suuttuu. Se kiva nainen, joka tuli

juttelemaan minulle, kun olin yksin kotona, käski 

ottaa korin ja kävellä niin kauan, että näen tien 

reunassa puun, johon on sidottu sininen nauha. 

Silloin pitää pysähtyä ja odottaa. Mutta minua 

pelottaa, koska se nainen ei kertonut, mitä minun 

pitää tehdä, jos joku pysäyttää minut. En ole hyvä 

valehtelemaan. En saisi valehdella.


Ohi kävelee kaksi isoa miestä, jotka nauravat suureen 

ääneen. Olen nähnyt heidät joskus kylällä. Vaikka 

rukoilen mielessäni, että he eivät välittäisi minusta, 

miehet pysähtyvät ja vilkaisevat minua epäilevästi.
“Mitäs se tyttö täällä yksin kävelee?” toinen kysyy.
“Menen poimimaan marjoja äitille”, sanon hiljaa ja 

tuijotan maata. He saattaisivat nähdä katseestani, 

etten puhu totta. Ja vaikka en ole varma, minulla on 

tunne, että jos joku saa tietää tästä, minulle ei käy 

hyvin.
“Oletko varma? Jossain täällä päin liikkuu huhu jostain

salakoulusta, eikä olisi hyvä homma, jos tuollainen 

pikkutyttö olisi sotkeentunut sellaiseen laittomaan 

touhuun”, toinen sanoo ja katsoo minua liian tiukasti.
“Olen. Aivan varma. En minä mistään salakouluista 

ole kuullut.”
Miehet katsovat toisiaan ja kohauttavat sitten 

olkapäitään.
“Mene. Mutta poimi marjat nopeasti ja palaa suoraan 

äidin luokse.”
Nyökkään ja lähden kävelemään eteenpäin. Miehet 

ovat onneksi nopeampia kuin minä pienillä jaloillani ja 

katoavat mutkan taakse pian.


Vielä melkein viiden pitkän minuutin kävelyn jälkeen 

minä huomaan yhdessä paksussa puussa sinisen 

nauhan. Se on kiedottu oksan ympärille. Henkäisen 

ja vilkuilen ympärilleni.


Parin minuutin päästä sama nainen, joka tuli 

hakemaan minut silloin, kävelee tien reunaa luokseni. 

“Hei, pieni, Iidako se sinun nimesi oli. Tähän tulee 

ihan juuri yksi mies, joka on hyvä ystäväni. Hän 

kävelee kanssasi matkan loppuun asti, eikö niin? 

Mutta koska sinä et tunnista miestä, sinun täytyy 

sanoa hänelle ‘kaunis päivä tänään’, ja jos hän 

vastaa ‘kyllä, pidän sinisestä taivaasta’, voit lähteä 

hänen mukaansa. Ymmärsitkö?”
Nyökkään. Minua alkaa jännittää. Onkohan tämä

oikeasti jokin salaliitto? Kuulostaa siltä. Onko se 

jotain vaarallista? Nainen sanoi minulle kotona, että 

pääsisin kouluun. Siellä opeteltaisiin lukemaan ja 

kirjoittamaan ja laskemaan ja piirtämään. Tiedän, että

koulu on kiellettyä tytöiltä, mutta miksi nainen sitten 

yrittää saada minut kouluun?


Nyt nainen hymyilee minulle pienesti ja vilahtaa sitten kummallisen nopeasti puiden taakse. Minuutin päästä parrakas, nuorehko mies kävelee ympärilleen vilkuillen sieltä, mistä nainen tuli, ja hidastaa kohdallani.
“Kaunis päivä tänään”, melkein kuiskaan. Mies hymyilee ja nyökkää.
“Kyllä, pidän sinisestä taivaasta.”
“Voin tulla mukaasi”, sanon, koska en keksi muutakaan.
“Hyvä. Mira sanoi, että vaikutat oikein reippaalta nuorelta. Tule, lähdetään.”
Mies ottaa minua kädestä kiinni ja me kävelemme vähän matkaa hiljaisuudessa pitkin tienreunaa. Sitten käännymme pienemmälle tielle.


Kohta yksi mies kävelee meitä vastaan säkki olallaan ja pysähtyy.
“Mitä tuo tyttö tekee täällä päin?” hän kysyy ja minä puristan vieressäni olevan hyvän miehen kättä. Mitä jos säkkimies vie meidät pois? Vankilaan? Tajuan vasta nyt, että minähän olen osallisena rikoksessa. En minä saa mennä kouluun. Voin oikeasti joutua vankilaan.
“Hän on tyttäreni. Olen viemässä häntä kotiin. Hän oli kantoapuna, kun veimme puita kylälle. No, hyvä kun tarkistat. Sellaista salaliittoa ei todellakaan saisi olla, mistä kylällä nyt huhutaan.” Vastaus tulee vieressäni olevan miehen suusta nopeasti. Hän oli varmasti suunnitellut sen etukäteen, ajattelen. Suoristan toisella kädelläni hameeni helmaa, ettei paha mies ajattelisi minun olevan koditon. Nyt minä olen vain hyvän miehen tytär.
“Kyllä”, säkkimies sanoo ja nyökkää.


Pian olemme pienen talon luona. Mies kaivaa avaimen taskustaan ja avaa talon oven minulle. Sisällä odottaa se sama kiltti nainen. “Iida! Olet turvallisesti perillä”, hän hihkaisee ja kumartuu halaamaan minua. Samalla hän nyökkää miehelle, ja heidän katseessaan on jotain outoa. Kaikki tämä tuntuu… salamyhkäiseltä.
“Tule”, nainen sanoo sitten ja lähtee kävelemään kohti pienen talon takaosaa. Talo vaikuttaa aivan tavalliselta asunnolta. “Oliko hän tämän päivän viimeinen uusi? Loput sinä voit hakea, jos heitä on?” hän huikkaa vielä miehelle. Mies nyökkää.

Talon takaosassa on iso lipasto. Nainen työntää sen kauemmas. Se on varmasti painava. Lipaston alla oleva lattia näyttää aivan tavalliselta, mutta sitten nainen kumartuu ja nostaa piilossa olleen luukun kannen auki. Silmäni suurenevat. Huomaan luukun ääriviivat vasta nyt. Nainen laittaa jalkansa reiästä ja hyppää alas. Minua pelottaa.
“Tule vaan. Täällä on tuoli sinulle.”
Asetun varovasti istumaan luukun reunalle ja tunnen varpaideni päässä jotain tasaista. Pudottaudun hitaasti alaspäin ja jalkapohjani osuvat tuolin pintaan. Seisahdan sille kokonaan. Nainen hymyilee rohkaisevasti.


Äkkiä kuulen askelia.
“Mira! Joku tulee! Pidä lapset hiljaa”, mies sihahtaa juosten luukun luokse. Sitten hän pamauttaa sen kiinni ja työntää lipaston nopeasti päälle. Kuulen taas askelia, oven avautumisen kauempana ja muminaa.

“Iida. Nyt on tosi tärkeää, että sinä pysyt hiljaa ja toimit niin kuin minä käsken. Ei ole mitään hätää, mutta emme halua, että hätää myöskään tulee. Et saa missään tapauksessa huutaa. Ja nyt me riisutaan kengät ja hiivitään varovasti tuonne päin.”
Riisun saappaani ja asettelen ne tuolille. Laskeudun sitten alas.
“Ja jos tänne tulee joku, sinä olet hiljaa, jos hän ei kysy sinulta mitään. Vaikka minä joutuisin lähtemään, et huuda perääni, vaan pysyt rauhallisena. Ja jos sinulta kysytään, minä ja se ystäväni houkuttelimme sinut tänne näin, etkä tiennyt ollenkaan siitä, mitä täällä tapahtuu.”
Nyökkään, mutta minua alkaa pikkuhiljaa pelottaa. En halua, että nainen lähtee. Koska sitten en tunne ketään eikä kukaan varmaan edes tiedä, missä asun. Joudunko jäämään tänne pitkäksi aikaa?


Nainen kuljettaa minut kädestä pitäen luukusta avautuvan alueen reunaan. Siellä istuu pienen pöydän ympärillä juttelemassa viisi eri ikäistä tyttöä. Olen nähnyt heistä pari joskus. Tytöt nostavat katseensa edessään olevista papereista ja katsovat minua silmät suurina.
“Joku vieras on tullut sisälle, Markus yrittää hoitaa hänet. Tiedätte, mitä tehdä, jos se joku pääsee tänne”, nainen sanoo ja vilkaisee erityisesti tytöistä vanhinta, minua ehkä viisi vuotta vanhempaa tyttöä. Hän nyökkää ja asettaa kätensä suojelevasti vieressä istuvan tytön harteille.

“Mutta nyt me voimme jatkaa, kuiskien tosin, normaaleja juttuja. Tässä on uusi oppilas, Iida, ja Iida, minä olen Mira. Nämä tytöt tässä ovat Saara”, nainen osoittaa ensin vanhinta tyttöä, “Silja, Roosa, Marja ja Anniina. Anniina on uusi, kuten sinä, mutta muut ovat käyneet koulua jo pidempään.” Minä katson tyttöjä hiljaa ja hipelöin hermostuneena ohuita hiuksiani.


Nainen, joka sanoi nimekseen Mira, ottaa pimeästä nurkasta minulle tuolin ja asettelee sen pöydän ääreen. Sitten minäkin saan sileän, valkoisen paperin, ja lyijykynän.

“Osaatko kirjoittaa mitään?” Mira kysyy hiljaa ja istuu tyhjälle tuolille. Pudistan päätäni vähän nolona. Kaikki muut paitsi minä ja Anniina taitavat jo osata kirjoittaa.
“Okei. Tämä on minun nimeni.” Mira kirjoittaa paperille neljä merkkiä. Tunnistan ne isän posteista, joita olen joskus nähnyt. Sitten hän kirjoittaa toiset neljä merkkiä. “Ja tämä sinun.”
Nyökkään. Yritän olla reipas ja kopioin kirjaimet paperilleni. Mira hymyilee.


Kohta Saara, se vanhin tyttö, jota vähän pelkään, alkaa auttaa minua, koska Mira nousee ylös. Hän kävelee luukun kohdalle ja yrittää selvästi kuulostella jotain. Silloin juuri meidän yläpuoleltamme kuuluu askelia. Anniina alkaa itkeä hiljaa ja laittaa sitten käden suunsa eteen. Tuijotamme kaikki kattoa, paitsi Saara, joka tuijottaa Miraa. Minusta tuntuu, että hän tietää enemmän kuin me muut. Ehkä se johtuu siitä, että hän on vanhempi. Vähän ajan päästä askeleet lähtevät poispäin, kuulen taas lyhyttä puhetta ja sitten ovi pamahtaa. Olen helpottunut. Minua pelotti äsken tosi paljon.


“Ne on tajunneet, eikö niin? Kuulin, että joku isän ystävä puhui siitä”, Saara sanoo hiljaa. Mira vilkaisee meitä muita tyttöjä ja nyökkää sitten.

“Kyllä. Mutta me jatketaan. Me ei lopeteta tätä. Näytäpäs, Iida, mitä olet saanut aikaiseksi!”


Monen viikon ajan kävelen talolle aina, kun äiti ja isä ovat pois kotoa. Opin kirjoittamaan lisää, ja koska opettelen salaa kotonakin, osaan pian jo lukea monta lausetta. Me myös lasketaan koulussa yhteen ja vähennetään, ja välillä piirretään. Tuntien aikana on taukoja, ja silloin minä ja muut tytöt jutellaan. Pidän koulusta. Pidän siitä tosi paljon. Saara ja Mira alkavat näyttää huolestuneemmilta, mutta en huomaa sitä, koska olen niin innostunut koulusta.


Kunnes yhtenä päivänä talon ovi on lukossa eikä kukaan tule avaamaan. Parin päivän päästä Saara tulee äitinsä kanssa tuomaan leivoksia minun äidilleni, ja Saara kuiskaa korvaani: “Koulu on lopetettu. Mira ja Markus vietiin. Mutta me jatketaan, usko pois. Toivo elää, Iida.”


Kommentit

  1. Okei... plussat aiheesta, vaikka ehkä tää olisi vielä jotain ihan pientä kaivannut - mä en vaan tiedä, mitä. Miten mä kuulostan nyt näin negatiiviselle? 😭 Tässä oli joka tapauksessa loistava juoni ja päähenkilön ajatukset on kuvattu niin hyvin, että mä pystyn jotenkin huomaamattani kuvitella koko tarinan päässäni. 😅✨️ Peru heti sun alkuhöpötyksissä olevat sanat, kehtaatkin! >:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, jotain tää olisi kaivannut - mutta mäkään en tiedä, mitä. :D Kiitos 💙 Enkä peru, mä en edelleenkään pidä tästä :))

      Poista
  2. Jatkatko tota? Se ois I. H. A. N. A. A. I love you huurresiipi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ainakaan lupaa mitään, mutta mulla olis kyllä mielessä jatkoa... ehkä vielä joskus :)) Kiitos kommentista 💙

      Poista
  3. Uu, tykkään! Tästä tuli heti sellainen historiallinen tunnelma, eikä mikään tuntunut tässä musta epäluontevalta. Jotkut kohdat meni ehkä liian nopeasti ja tökkivästi ohi kuten mun mielestä toi loppu. Mutta ei tää huono ole, ihan totta 💙

    Ps. Toi teksti menee välillä tonne tän valkoisen postauksen taustan ulkopuolelle, tonne siniseen. En tiiä onko sama tietokoneella, mutta toi juttu häiritsi hieman lukemista, kun joutui koko ajan selaamaan sivulle - ja siinä teksti usein karkas silmistä. 🎼💙

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Perho 💙💙 Ja joo, mä tiedän, että se menee sinne sivuun - mä yritin äsken sekä yksin että mun isän kanssa yli puoli tuntia saada sitä toimimaan, mutta mä en vaan saa sitä oikein 😭

      Poista
  4. Hyvä tarina, oon oottanut että sun blogiin tulee näitä! Oli vähän "Kettumainen tarina" mutta se on vaan hyvä koska kettu on mun lempi jatkotarina sun blogista ;D mutta kiitos paljon päiväni piristyksestä, tykkäsin! 💙

    VastaaPoista
  5. MÄ TAHDON TÄLLE JATKOA MÄ TAHDON TÄLLE TAUSTATARINAN MÄ TAHDON TÄN MUIDEN HAHMOJEN NÄKÖKULMASTA. MÄ TAHDON LISÄÄ TÄTÄ TARINAA, KOSKA TÄÄ ON OIKEASTI NIIN KOUKUTTAVA IDEA, JA MÄ TAHDON NÄHDÄ MITÄ MUUTA SÄ SUUNNITTELIT TÄTÄ VARTEN. Pliis sano että sä aiot kirjoittaa lisää tätä :)

    VastaaPoista
  6. Kiva saada välillä myös tarinoita:) Itellä oli toi sama ongelma kun Perholla puhelimella, mut pädillä ei( kaverin pädillä…) Tykkäsin❤️❤️❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kiva kirjoittaa välillä myös tarinoita <3

      Poista

Lähetä kommentti

Ihanaa, jos kommentoit, mä arvostan sitä tosi paljon 💙