Miks me kuullaan ne?

kuva: mä

Moi 🩶 Mun piti kirjoittaa jotain ihan muuta, ehkä kiva satu, ehkä rakkaustarina, ehkä sellaista hauskaa maagista realismia... mutta sitten siitä tuli tämä. Toivottavasti pidät edes vähän, eikä haittaa, vaikket pitäisi <3

Asettelen Kånkenin reppua paremmin selkääni ja mietin, miksi olen koskaan edes hankkinut sellaisen epäkäytännöllisen hirvityksen. Kun olen lokeroiden kohdalla, kumarrun ja kaivan matikan kirjan ja vihkon alalokerostani ja kävelen nopeasti yhden ulko-oven vieressä olevan, vanhan  ja poistoa odottavan pöydän luokse. Heitän tavarat siihen, otan penaalin repustani ja alan tehdä läksyjä kiireellä. Tunnin alkuun on kuusi minuuttia. 

Joitain poikia kävelee sisälle ovesta ja kylmä ilmavirta tuulahtaa kasvoilleni. Yritän keskittyä, mutta kuulakärkikynäni liike hidastuu äkkiä tahtomattani. Ihan kuin jokin… olisi kuiskannut. Ja nyt uudestaan. 

Pudistan päätäni, nojaan kättäni siihen ja kumarrun enemmän pöydän alle. Sanon itselleni, että tuo on jotakin samanlaista kuin silloin, kun tuntuu, että ihoa pitkin kipittäisi ötököitä, vaikkei niin todellakaan ole. Ihan normaalia. Mutta kuiskinta vain kovenee. 

Lopulta päätän, että kyllä, joku yrittää puhua minulle. Sitten käännyn ympäri ja tarkastelen ihmisiä. Kukaan heistä ei näytä siltä, että tulisi supattamaan korviini jotain salaisuuksiaan, kun teen läksyjä. Silti tunnen, että jokin puhuu minulle. Olenko vain sekoamassa aivan täysin? Tuulenvire osuu lävitseni.

Suljen silmäni ja hengitän. Miksi täällä sitä paitsi on näin kylmä ja tuulee? Avaan silmät ja huomaan, että ulko-ovi jäi jotenkin auki niiden poikien perästä. Yhtäkkiä alan saada selvää sanoista. Auta… auttakaa… sattuu… Niko…  soittakaa poliisi, joku, sattuu… verta, liikaa. Mitä hemmettiä? Ääni on naisen, se on ohut, vähän kuin pölyinen, kuin… kuolevan. 

Jonkin mielenliikahduksen takia kävelen ulko-ovelle, jättäen kaikki tavarat pöydälle, ja astun siitä ulos. Jähmetyn paikalleni.

Joka puolelta kuuluu uusia kuiskauksia, ääniä, vähän suomea, englantia, kieliä, joita en edes ymmärrä. Monia kieliä. Vaikka en tajua sanoja, kuulen pelon. Kivun. Kauhun. Päähäni alkaa sattua. Laskeudun polvilleni. Tuijotan autioitunutta pihaa, kaikki ovat jo menneet tunneille, piha on harmaa ja kuollut. Kuulen kiljaisun, kuulen hätää, kuulen mä rakastan sua, rakastan sua, tosi tosi paljon, en vihaa, Nea, mä rakastan sua. Alan melkein huutaa itsekin. Ketä nuo ovat? Ketä nuo ovat? Mitä he… miksi heitä sattuu? Mitä tapahtuu?

Joku kävelee viereeni. Nousen seisomaan vähän täristen. Se on yksi Aida, jostain g-luokalta. En tunne. Eikä kiinnosta. Minua sattuu liikaa.
“Sä kuulet ne?” Aida sanoo. Katson häntä. Hän näyttää… kalpealta. Aidan musta hijabi hulmuaa vähän tuulessa, ja siitä tajuan, että täällä tuulee. Tuulee tosi paljon.
“Mitkä?” kysyn hiljaa.
“Kuiskaukset. Avunhuudot. Kirkunan. Sä kuulet ne, eikö niin.” Se ei ole enää kysymys.

Aida on hetken hiljaa ja katsoo eteenpäin kuten minä. Hänen kasvonsa valahtavat vielä enemmän kalpeiksi, kun hän kuulee saman kuin minä. Lapsen kuiskauksen: ei, älkää menkö. mä olen vielä täällä. älkää menkö. mä en enää löydä kotiin. ei, ei… älkää menkö. En tiedä yhtään, kuka lapsi on tai missä hän on vielä tai ketkä eivät saa mennä kotiin, mutta minulle tulee silti paha olo.
“Mitä ne on?” mumisen.
“Ihmisten elämiä. Noi kaikki tapahtuu just nyt. Joku kuiskaa ne, kun se on yksin, kun sitä pelottaa niin paljon että se alitajunnassaan toivoo, että tuuli kuljettaisi ne johonkin. Ja tuuli yrittää. Tuuli yrittää viedä sen viimeisen mä rakastan sua oikeasti -viestin sen rakkaan korviin, jos se vaan ehtii. Ja tuuli on rajuimmillaan silloin, kun on eniten hätää. Se tuntee, että sen on pakko ehtiä.” Aida hiljenee. Jos tässä olisi mikä vain muu yliluonnollinen asia, vaikka että kuulisin olevani merenneito tai jotain, en uskoisi. Mutta minun on pakko uskoa tämä. Koska kuulen sen. Omin korvin. Näen että Aidakin kuulee.
“Mut miks me kuullaan ne kaikki?”
“Me ollaan jotenkin rikki. Ei meidän pitäisi. Mutta meidän pitää vaan olla välittämättä. Meidän pitää oppia sulkemaan ne pois, toivoa vaan, että ne ihmiset pelastuu, mut tajuta, ettei me voida tehä mitään.”
Tuijotan Aidaa. Miten hän voi edes sanoa noin?
“Joo, mä tiedän. Se on mahdotonta. Mutta meidän on pakko. Muuten me seotaan.” Aida on hetken hiljaa. “Mun siskolle kävi niin.”

Sitten hän kääntyy katsomaan minua ja sanoo: “Mennään tunnille.” 

Korvieni ohi vilahtaa tuulenvire, josta kuuluu sanat: auta, auta, mä kuolen muuten… auta…

Kävelen Aidan perään.