Siri


kuva: mä 


Helou just sinä, ihanaa, että päätit avata tämän mun blogin 💜 Tätä tekstiä mä olen kirjoittanut jotenkin tosi pitkään. Ensin mä kirjoitin tuon ekan pätkän ihan vain huvikseen, sellaiseen novellijuttuun, päähenkilön piti olla poika ja kaikkea. En edes ajatellut julkaista sitä. Sitten mä kirjoitin tuon toisen osan siihen, kun ajattelin, että tahdonkin julkaista sen - mutta sen tosiaan piti olla ihan jonkun tuntemattoman näkökulmasta. Mutta sitten, öö, hahmot alkoivatkin johtaa tarinaa mun puolesta, ja... niin, lopputuloksen voi halutessaan lukea tästä alta. :)


Mä astelen hitaasti pitkin hiekkatien reunaa. Ympärillä on lahonnutta luonnonmetsää ja sen sekaan ripoteltuja pieniä omakotitaloja. Talot näyttää hämärässä pelottavilta, mutta mä yritän kerta toisensa jälkeen uskotella itselleni, että niissä asuu aivan tavallisia ihmisiä eikä mitään pelättävää ole. Mähän olen vapaa. 


Mun yläpuolella avautuu tummansininen taivas, pari tähteä jossakin tuolla. Se on kaunis. Sanni pitäisi siitä. Suljen silmäni pariksi sekunniksi ja onnistun taikomaan Sannin kuvan niiden eteen. Hymyilen vähän, avaan silmäni ja kadotan Sannin kasvot. 


En osaa sanoa, onko vielä ilta vai yö. Yksi harvoista ohiajavista autoista hidastaa mun kohdalla, ja kuljettaja kysyy, tarvitsenko kyydin. Pudistan päätäni ja lähden kävelemään nopeasti ohi. Mä en pidä autokyydeistä silloinkaan, kun kuljettaja ei ole epäilyttävän näköinen harmaantunut mies alkuyön tunteina. 


Repun hihnat painavat inhottavasti olkapäitä. Mä yritän korjata niiden asentoa, mutta se ei onnistu. Lopulta lasken repun hetkeksi kokonaan maahan ja istahdan sen viereen. Mustassa Vanssin repussa on paljon Kinder-patukoita, folioon pakattuja leipiä, joku kanasalaatti joka pitäisi syödä pian koska mä en tahdo säilyttää pilaantunutta ruokaa, puhelin (sammutettu, koska joku voisi paikantaa mut sen avulla), toinen puhelin, josta mä olen irrottanut sim-kortin ja jolla mä soitan hätäkeskukseen jos joku yrittää tappaa mut (muissa tilanteissa mä vaan yritän selvitä muuten), vesipullo, joka on puolillaan lämmennyttä vettä, kynä ja paksu vihko, joka toimii samaa aikaa a. päiväkirjana, b. kirjoitusvihkona, c. piirustusvihkona ja d. tylsyydenestokeinona. 


Kohta nostan repun takaisin selkääni ja jatkan kävelyä päättäväisenä. Mä olen kadonnut. Mä en aio palata kotiin. Mä tahdon olla vapaa. Ja ainoat asiat, joista mä en tahdo olla vapaa… ne ei edes tiedä, missä mä olen. Mutta mä olen suunnitellut kaiken. Hiljennän syyllisyyden äänen sisälläni. 


Lopulta mä kyllästyn. Taivaskin on pimentynyt melkein kokonaan, en kohta näe edes kävellä eteeni. Mä olen kävellyt myös parina yönä, mutta nyt mä tahdon nukkua. Mä tahdon levätä pienen hetken, laskea repun maahan. 


Pian mä löydän sopivan näköisen kohdan metsästä. Siellä on kuivaa ja aika risukkoista, joten tieltä ei näe sinne suoraan. Istahdan heinikkoon ja nostan repun pohjalta lapun, jonka kirjoitin paksulla mustalla tussilla jo kotona. Se on vähän kastunut ja ruttaantunut, mutta se toimii. Lapussa lukee isolla: EN OLE KÄNNISSÄ, MINUA EI OLE PAHOINPIDELTY, NUKUN VAIN VÄHÄN. ÄLÄ HERÄTÄ ÄLÄKÄ SOITA POLIISILLE. KIITOS. 


Sitten asettelen repun pääni alle ja vaivun uneen. 



Selaan meidän kaupungin lehteä netistä ja hörpin teetä samalla. Sitä meinaa koko ajan läikähtää yli, mutta ei se mitään. En oikein osaa arvioida sopivaa veden määrää. 


Yksi jutuista kiinnittää mun huomion - 16-vuotias tyttö löytyi kuolleena metsästä, ehkä siksi, että olen itsekin 16-vuotias. Tuntuu pahalta, että joku tämän ikäinen on kuollut. Klikkaan uutisen auki ja katson alussa ovat kuvat. Tämä lappu löytyi tytön vierestä, on kuvateksti, ja kuvassa on valkoinen A4-paperi, jossa lukee mustalla “EN OLE KÄNNISSÄ, MINUA EI OLE PAHOINPIDELTY, NUKUN VAIN VÄHÄN. ÄLÄ HERÄTÄ ÄLÄKÄ SOITA POLIISILLE. KIITOS.”. Tuo vaikuttaa ihan Sirin kirjoitukselta, mä ajattelen ja huolestun vähän. Sitten mä pudistan päätäni. Se voi olla kuka vaan. Käsialakaan ei ole tunnistettavaa, kun kirjaimet on kaikki isoja. 


Toinen kuvateksti: Tämän lapun poliisi löysi tytön suljetusta repusta. Lapussa lukee sekavalla käsialalla “On kaksi syytä, joiden takia sä voit olla tonkimassa mun reppua: a. sä olet varas tai b. mä olen kuollut. Jos vaihtoehto a. pitää paikkansa: painu kuuseen mun luota, jos haluat hengittää tätä ilmaa vielä huomennakin. Eikä mulla edes ole mitään varastettavaa. Jos taas b: en mä ole kauhean pahoillani. Mä kuolin vapaana. Mutta sanokaa mun vanhemmille, että mä olen pahoillani niiden puolesta. Ja sanokaa myös” tässä vaiheessa jokin sana tekstistä on sumennettu “, ettei sen tarvitse murehtia. Mä olen nyt kunnossa. Ja mä sain muuten uuden kaverinkin, sen puhelinnumero löytyy sun työpöydän alta. Ala sen kaveriksi, niin että teillä ei kummallakaan oo yksinäistä. Sanokaa noin sille. Kiitos ja hei.” 


Mun sydän tuntuu repeävän. Se halkeaa pieniksi palasiksi, rikki, rikki. Ei ei ei ei. Ei varmasti. Ei voi. Mä avaan sormet täristen puhelut-apin ja soitan Sirin isälle. Puhelu menee vastaajaan. Ei. 


“Äiti, äiti, äiti! Tiedätkö sä, missä Siri on? Onko se kotona?” mä huudan. Äiti tulee kylpyhuoneesta meikkivoide kädessään ja näyttää hämmentyneeltä. Se varmaan kuulee mun äänestä hädän.
“Mun mielestä se oli taas karannut, mutta se on vaan jollakin kaverillaan. Kyllä se pian tulee takaisin, älä huoli.”
“Ei tule! Ei tule! Se ei enää tule kotiin!”
“Mitä?”

Mutta mä olen jo juossut mun huoneeseen, työpöydän luokse, ja kumarrun katsomaan sen alle. Ei. Sen alla on lappu, jossa on puhelinnumero. Mä en… mä oksennan. En oksennakaan. Mä tahtoisin oksentaa. Mä tahtoisin tehdä mitä vaan muuta kuin tätä. Siri…


Mä haen mun puhelimen ja näppäilen hiljaa numeron siihen. Mä en tahdo ajatella. Näin Siri varmaan sen mietti. Se ajatteli, että mä saan muuta tekemistä. Siri… 


Mä painan vihreää luuria ja odotan. Joku vastaa. 


Siri Siri Siri Siri. Mun pää huutaa.

“M-moi?” epäröivä pojan ääni sanoo.
“Kuulitko sä? Tunnetko sä Sirin?” mä kysyn hiljaa.
“Siri - joo, tunnen. Tunnen. Ja tota sun numero oli mun sängyn alla, ja uutisissa oli joku juttu ja… siis... eihän Siri voi olla kuollut, eihän?”
“Taitaa se olla.”
Poika alkaa itkeä. Itkeä niin lohduttomasti, että mun sydän särkyy jo siitä. Mä tahtoisin lohduttaa sitä. Mutta mä en voi. Koska mäkin itken.
“Mikä sun nimi on?”
“Samuel.”
“Mä oon Sanni.” 

“Sä rakastit Siriä, eikö niin?” Samuel sanoo tosi hiljaa. 

Mä olen hiljaa. Mistä se tietää? Mistä se voi tietää? 

“Mm.”  “Mäkin.”


Samuel ja mä ollaan molemmat hiljaa niin pitkään, että mä ehdin luulla, että se lopetti puhelun. Sitten poika sanookin taas jotain. "Jos Siri näkee meidät vielä jostain, se toivoisi, että meistä tulee ystäviä."


Kommentit

  1. Awws, ihana 💙 Ei ehkä ihan sun parhaita, ja vähän tässä häiritsi, miten suora juoni oli, mutta ei paljoa. Ihana 💙💙

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos 💙 Joo, tuo sama häiritsi mua itseänikin kirjoittaessa, mutta jotenkin en vaan osannut tehdä sille mitään :/ Onneksi ei kuitenkaan haitannut niin paljoa <3

      Poista
  2. Oii, mä rakastan tätä!! Aivan ihana ja upea teksti 🫶🏻 Mä tykkään tästä, kuinka selvästi Sirin ajatukset tuli esille. Tätä oli ihanaa lukea. Ja se Sirin pätkä oli mun mielestä parempi :D Ehkä jos jotain kritiikkiä, niin tuossa toisessa osassa se Sannin ja Samuelin järkytys olisi voitu kuvata paremmin. Anyways pientä pilkunviilausta, mä rakastan 🤍🤍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoss 🤍 Jep, Sirin pätkä oli mustakin parempi, ja mä yritin kirjoittaa sen Sannin ja Samuelin järkytyksen varmaan kymmenen kertaa uudestaan, mutta ei onnistunut... hyvä ettei se silti pilannut koko lukukokemusta haha 🤍

      Poista
  3. Uijui. Mä tykkään tästä tosi, tosi paljon. Yhtenäinen tarina ja kiva tunnelma.

    Saat vaan vähän kritiikkiä, joka, kuten aiemmin todettua, on tosi hauskaa.
    a) Toi toinen lappu vaikuttaa vähän epäloogiselta, kai Siri ois keksinyt paremmankin tavan kertoa uutisensa?
    b) "Mun mielestä se oli taas karannu" vois muotoilla vähän paremmin, ehkä silleen vähän paheksuvasti, kun kyse on kuitenkin Sannin äidistä eikä sen kaverista?
    c) Mä haluan kuulla Sirin kuolinsyyn >:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kyllä, kritiikki on hauskaa :)
      a) Öö kyllä mutta mä en osaa tehdä asialle mitään 😭😭
      b) Se oli vähän silleen, että Sannin äiti huomas Sannin olevan ihan paniikissa ja yritti sen takia sanoa sen jotenkin, öö, rauhoittelevasti - mutta joo, voisi sen muotoilla paremmin, jos vain keksisin miten :D
      c) Mm... et saa.

      Poista
  4. Tää on ihan mahtava! Toi juoni ja kaikki. Se menee eteenpäin ja tää on jännittävä. Mä rakastan tätä. 💙

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ihanaa, jos kommentoit, mä arvostan sitä tosi paljon 💙