Meidät

 

kuva: mä

Ää, mä tiedän, että mun pitäisi ehkä säästellä näitä postauksia ja kaikkea, koska julkaisen muutenkin aika harvoin, mutta musta oli niin kiva kirjoittaa tätä ja halusin ehdottomasti antaa teidän lukea sen heti paikalla, joten tässä sitä ollaan heti Saippuakuplatytön julkaisemisen jälkeen ja vitsit nyt mä muistin, ettei tällä ole nimeä, mutta kai mä sellaisen keksin, ja nyt mä lopetan tän virkkeen, koska se on jo liian pitkä. :)) Ja kyllä, mä tiedän, että toi teksti on tosi oudosti rivitetty tai jotain, mutta yritin korjata niin sen teksti-menee-sivuun-ja-sitä-on-vaikea-lukea-ongelman. 

Kaksi tyttöä, ehkä 12-vuotiaita, lyö hihnalle supisten jotain toisilleen halvat huulikiillot ja kasan suklaapatukoita.
“Ööh… maksatteko samaan?” kysyn. Tytöt vilkaisevat toisiaan.
“Joo vaikka”, pidempi sanoo ja vilkaisee toista. Tämä kaivaa pankkikortin jostain pussukastaan ja painaa sen kortinlukijaan. Sitten tytöt alkavat riidellä, onko hinta mikä puoliksi ja pitäisikö pidemmän maksaa käteisenä vai tilisiirtona puolet. Työnnän huulikiillot ja patukat heitä kohti ja seuraan katseellani, kuinka he menevät istumaan riidan sovittuaan kaupan penkeille.

Vanha mies kasaa hihnalle hitaasti ruokaa. Tervehdin häntä ja yritän hymyillä niin leveästi kuin voin näyttämältä typerältä.
“Paljonkos nämä… niin… saakos täällä enää maksaa käteisellä?” mies sopertaa.
“Totta kai”, vastaan.
“Niin niin. Kyllä kyllä. No tässä taitaa olla viisikymmentä euroa.”
“Nää olis viiskyt kolmeviis.”
“Mitä? Ai että senttejä vielä päälle? Voi voi, multa ei taida nyt löytyä… tai odotapas vielä…”
Hillitsen haluni naputtaa kynsillä pöytää, koska se saattaisi vaikuttaa siltä, että olen kärsimätön.
“Jaa, täältähän se!” Mies vaikuttaa olevan innostunut ja ojentaa minulle kaksikymmentäsenttisen. Lompakko näyttää hyvin tyhjältä sen jälkeen, ja vaikka se on varmaan laitonta tai jotain, jätän sen viisi senttiä tinkimättä. Koska parempi se kai on 50,20 kuin ei mitään?

Kanssani suunnilleen samanikäiseltä näyttävä tyyppi laittaa hihnalle energiajuoman ja kullanvärisen kaulaketjun. Hänellä on huppu niin syvällä päässä, etten edes näe kasvoja.
“Hei”, sanon, mutta hän ei vastaa. Tyyppi asettaa rahat pöydälle, vaikka en ole edes vielä ehtinyt piipata tuotteita, nappaa ne hihnalta ja lähtee kävelemään pois. Laite, jonka nimeä en tiedä mutta se joka piippaa jos yrittää varastaa jotain, hälyttää. Vanhempi myyjä nousee seisoamaan, mutta kohautan olkapäitäni ja näytän rahoja.
“Kyllä se maksoi.”
“No entäs jos sillä oli taskut täynnä jotain tikkareita?”
“No se meni jo.”
Myyjä kääntyy takaisin ja arvelen, että asia oli sillä selvä. 

Minut passitetaan järjestelemään maitotölkkejä hyllyyn ja matkalla takaisin kassalle joku vetäisee minua hihasta. Se on pieni, ehkä kaksivuotias lapsi.
“Ei löytä äitiä”, lapsi sopertaa.
“Öö, tuota, missä sä näit sen viimeksi?”
“Kattoi pelunoita.”
“Ahaa.” Vilkuilen ympärilleni vähän paniikissa ja yritän katsella perunoiden luona seisoskelevia naisia. “Onks joku noista sun äiti?”
“Ei. Äiti katoti.”
“Niin mutta…” Päätän olla ryhtymättä keskusteluun kaksivuotiaan kanssa ja otan tätä kädestä. Kävelemme kassalle ja selitän nopeasti asian vanhemmalle myyjälle. Hän nyökkää, kysyy lapsen nimen ja iän ja kuuluttaa.
“Kaksivuotias Lilia odottaa äitiään kassa ykkösen luona. Toistan, kaksivuotias Lilia odottaa äitiään kassa ykkösen luona”, kaikuu kaupassa. Joku huutaa myyjän nimeä ja hän vilkaisee minuun.
“Sä voit oottaa, että sen äiti tulee?” Äänensävy on kysyvä, mutta myyjä ei odota vastausta vaan häipyy. Seison pari minuuttia vähän vaivautuneena mietiskelevän näköisen taaperon vieressä. Äkkiä lapsi alkaa hymyillä.
“Äiti! Mitä tä ottit?” se hihkaisee. Kurtistan kulmiani. En näe ketään. Lapsi puhuu kirjaimellisesti ilmalle, mutta hänen silmänsä näyttävät siltä, kuin ne näkisivät jonkun. Äkkiä lapsi katoaa. Häviää. Ei mitenkään liukene, vaan ojentaa kätensä, puristaa sen jonkin ympärille ja muuttuu näkyvästä näkymättömäksi. 

Järjestelen uusia leipäpusseja hyllyyn, kun sen toiselle puolelle ilmestyy teinityttö. En muuten kiinnittäisi häneen mitään huomiota, mutta hänessä on jotain karmivaa. Silmänaluset ovat tummat, koko kasvot kalpeat, hiukset piilotettu hupun alle ja katse lasittunut. Hän voisi olla vain juonut liikaa tai jotain, mutta olen varma, ettei asia ole niin. Äkkiä tyttö nostaa katseensa ei-mistään, missä se äsken oli, ja katsoo suoraan minuun. Hän kohottaa ylähuultaan vihaisesti ja näen torahampaat. Samaan aikaan jokin punainen välähtää hänen silmissään. Tyttö kääntyy ja kävelee pois nopeasti. 

Olen taas kassalla ja otan iloisesti hymyilevältä tytöltä hänen ostamansa ruuat. Piippaan ne ja vilkaisen taas tyttöä. Hänen ikäänsä on jotenkin tosi vaikea päätellä. Hän on lyhyt ja näyttää nuorelta, alle 1 1-vuotiaalta, mutta silti hänessä on jotakin tosi aikuismaista. Hänen hymynsä saa minutkin iloiseksi.
“Kiitos!” tyttö hihkaisee ja ojentaa rahat. Sitten hän jää keräämään ruokia pinkkiin kangaskassiinsa ja vilkuilee ympäriinsä. Hän sanoo moi ainakin kuudelle ihmisille, ja kaikkien heistä kasvot kirkastuvat ja huulet kääntyvät hymyyn. Hän sanoo moi myös kolmesti jollekulle, jota en näe. En osaa selittää, mutta ilmapiiri hänen ympärillään muuttuu paljon ihanammaksi, iloiseksi, pirteäksi. Tyttö saa ruuat kerättyä, kierähtää kerran ympäri kuin balettitanssija ja katsoo minua vielä kerran virne kasvoillaan silmiin. Olen näkevinäni parin sekunnin ajan siivet hänen selässään, sitten hän loikkii pois. 

Kävelen kassoilta kaupan päätyyn, jossa on henkilökunnan huone. Matkalla nostan pari maahan pudonnutta sitruunaa takaisin hyllyyn. Vieressäni seisoo nuori nainen. Hän katsoo sitruunoita täysin paikoillaan. Jähmetyn. Nainen näyttää harmaalta. Hänen ihonsa on kummallisen värinen, hiukset roikkuvat ohuina ja likaisina. Vaatteet ovat rikkinäiset ja likaiset. Jokin alitajunnassani sanoo, ettei nainen ole vain masentunut koditon tai jotain. Pois kävellessäni käteni koskettaa naista. Tai kaiken järjen mukaan pitäisi koskettaa, mutta se vain humahtaa vähän muuta ilmaa kylmemmästä ilmasta läpi. Värähdän ja näen sivusilmälläni, kuinka nainen vilkaisee ympärilleen ja astuu seinää vasten olevaan hedelmähyllyyn kadoten. 

Kävelen työpäivästä väsyneenä kassi olallani ulos kaupan ovesta. Penkillä ovien vieressä istuu ympärilleen vilkuileva ehkä 14-vuotiaalta näyttävä tyttö. Hänellä ei ole kunnollisia ulkovaatteita ja hän puhaltelee kämmeniinsä lämmittäkseen niitä talvi-illan kylmyydessä. Äkkiä tyttö nousee seisomaan ja astuu luokseni.
“Ootko sä töissä tuolla?” hän kysyy ja katsoo minua vähän ylöspäin, koska olen häntä pidempi, sellaisella katseella, että minua alkaa pelottaa. Kuin hän osaisi lukea sisintäni. Tai jotain sellaista.
“Olen mä”, vastaan.
“Onko sun nimi Elo?”
“On.”
“Sitten sä olet se, joka on tajunnut.”
“Tajunnut mitä?”
“Kyllä sä tiedät. Meidät.” Aivoissani liikahtelee muistoja ja ajatuksia. Kyllä minä olen tajunnut. Olen vain… sulkenut sen kaiken pois mielestäni. En ole halunnut tietää, tai ehkä alitajuntani on sanonut, ettei se kuulu minulle.
“Teidät?” sanon.
“No siis, meidät”, tyttö sanoo ja heilauttaa kättään kuin osoittaakseen, että he ovat kaikkialla. Kylmä tuulenvire kulkee lävitseni. Tyttö levittää silmiään ja elehtii jollekulle, että sen pitäisi häipyä.
“Sori. Ne ei usko, että mä osaisin hoitaa tän. Joka tapauksessa. Kai sä tajuat, että sä et saa kertoa kenellekään? Koska muuten meille käy huonosti.”
“Joo.” Haluan vain sulkea nämä kaikki taas pois mielestäni, mutta en silti halua, että ketään sattuu.
“Okei. Hyvä. Niin… heippa.” Tyttö katsoo minua taas sillä katseella, vilkuttaa vähän, vilkuilee ympärilleen ja lähtee kävelemään kauemmas.