Ulkopuolella

kuva: minä

 Moi <3 Mä yritän nyt pitää ainakin heinäkuun ajan Annin tarinablogin aktiivisena - onnistuuko se on sitten hieman eri asia. Mä olen lukemassa tällä hetkellä kolmea kirjaa, Elisa Aaltolan Esseitä eläimistä (jonka Fic sai mut lukemaan ylistämisensä johdosta) ja L.M Montgomeryn Anna-sarjan kolmatta osaa, Annan unelmavuodet sekä nyt puolessavälissä olevaa Harry Potter ja Azkabanin vankia. Rakastan L.M Montgomerya, oikeasti - aloin (tällä kertaa Esterin ylistämisen johdosta) lukemaan Anna-sarjaa, ja Runotytöt luin sitä ennen, ja ääks mä rakastan niitä. Ihania. Kaikki se kuvailu ja Annan luonne ja kaikki - jos olet lukenut Runotytöt mutta et Anna-sarjaa, lue se, ja jos toisinpäin, lue myös Runotytöt. Kiitos ja kumarrus. :) Harry Pottereita mä taas aloin lukea neljännen kerran uudelleen, mutta päätin aloittaa kolmososasta, koska kaksi ekaa mä olen lukenut niin monta kertaa, etten ehkä jaksa niitä :D Sitten tarinaan/hahmokuvaukseen: mä en ole ihan satavarma, mikä ohjeistus meille sanataidekoulussa annettiin niin, että syntyi tämä, mutta ehkä jokin kirjoita henkilökuvaus noidasta tai velhosta tai ihan vain maagisesta henkilöstä (?) tai jotain. Toivottavasti pidät ja ei haittaa vaikka et pitäisi 🖤 (mun tekisi muuten mieli kirjoittaa "oikea" tarina tällä päähenkilöllä, pitäisikö? :D)

Milja katselee itseään peilistä. Hänellä on päällään musta, pitkä hame ja tismalleen samansävyinen musta paita. Hän pyörähtää ympäri, yrittää nähdä, miltä näyttää takaapäin, ja astuu sitten hieman lähemmäksi peiliä. Hän sukii lyhyitä tummanruskeita hiuksia sormillaan, pyyhkäisee luomista ripsien paksun ripsivärikerroksen niihin aiheuttaman tahran pois ja yrittää sitten hymyillä. Nyt hän näyttää - ihmiseltä. Sellaiselta, joka voi lähteä kouluun ja opiskella siellä koko päivän aiheuttamatta hämmennystä. 

Koulun pihan portilla Milja hengittää pari kertaa syvään kuten aina ja astuu sitten sisälle. Hänen päänsä täyttää häly. Pihalla ei oikeastaan ole kovin meluista, ihmiset juttelevat normaalilla puheäänellä toistensa kanssa. Silti Milja kuulee paljon kuisketta, puhetta, kirkaisuja, epämääräistä hälyä. Hän ei ole täysin varma, mistä äänet tulevat. Osa on henkimaailmaa, joka on vielä niin vahvaa, että noita - sellainen Milja on - voi kuulla sen, osa on ajatuksia. Niitä Milja ei voi kokonaan kuulla eikä kuunnella tarkasti yhden ihmisen ajatuksia, sellaista osaavat vain todella vahvat noidat, mutta silti hän kuulee välillä pienen pätkän tuolta ja pienen täältä. Osaa äänistä Milja ei vain osaa selittää - niihin lukeutuvat esimerkiksi kirkaisut, joita hän välillä kuulee. Kirkaisut, jotka kuulostavat sellaisen ihmisen tuottamilta, joka tuntee aivan ääretöntä tuskaa. 

Muut oppilaat seisoskelevat pienissä rykelmissä, ne ovat kuin omia laumojaan. Milja on ehtinyt katsella koulun aikana ryhmien, kaveriporukoiden jakoja, ja tuntee ne todella hyvin. Välillä Miljasta tuntuu, että hän olisi kokonaan sellaisten yläpuolella. Ei, ei sillä tavalla itsekeskeisesti yläpuolella, niin kuin jotkut teinit ajattelevat. Vaan aivan kuin hän ei edes kuuluisi tähän maailmaan, tämä maailma olisi jokin terraario, jota voi katsella ja tutkia, ja Milja olisi vain heitetty ulkopuolelta sen sisälle.

Milja itse seisoo aina yksin, tuijottaa pitkävartisia, mustia nahkakenkiään ja välillä muita. Muut pitävät häntä outona. Ei häntä suoranaisesti kiusata tai jätetä ulkopuolelle, ei hän edes tahtoisi liittyä näihin ihmisten porukoihin. On vähän kuin muut vain yrittäisivät ajatella, ettei häntä ole, mutta ovat kuitenkin pakollisissa sosiaalisissa tilanteissa ystävällisiä. Tosiasiassa monet Miljan luokkalaiset tuntevat hänen lähellään omituista kylmyyttä, pelkoa - vaikka he eivät tietenkään tiedä, mistä se johtuu, he kuin automaattisesti pysyttelevät pois hänen läheltään. 

Tunneilla Milja kuuntelee todella tarkasti, on luokkansa parhaimpia. Hän pitää oppimisesta, hän tahtoo tietää mahdollisimman paljon. Ja hän tietääkin paljon enemmän kuin monet ihmiset, mutta Milja tahtoo tietää ihmisten maailmasta. Yhteiskunnasta, historiasta, ympäristöstä, kaikesta. 

Koulun jälkeen Milja kävelee takaisin kotiin. Kotipihalla hän putoaa äkkiä polvilleen ja painaa kätensä maahan. Häntä sattuu. Tai ei oikeastaan satu. Milja ei osaa selittää sitä. Aivan kuin jonkun toisen kipu olisi työnnetty hänen sisälleen, hän tuntee toisen ajatukset, muttei itse kipua. Se tuntuu kylmältä. Pelottavalta. Milja tuijottaa lumista maata ja nousee lopulta ylös pidellen kättään rinnallaan. Kylmä. 

Sisällä Milja istuu pöydän ääreen, jähmettyy hetkeksi ajattelemaan ja alkaa sitten tehdä läksyjä.
“Se tapahtui taas, vai mitä?” Adan ääni kuuluu äkkiä keittiöstä ja hän kävelee Miljan luokse. Ada on nainen, myös noita, joka tunsi silloin vuosia sitten, että Milja on syntynyt. Hän etsi ja etsi, kunnes kuuli, että Milja on annettu adoptoitavaksi. Ja taidoillaan - hän on vanhempi noita ja hänellä on taitoja - hän sai Miljan omakseen. Sellaista riskiä, että noita kasvaisi ihmisperheessä, ei kuulemma saa ottaa.

Milja nyökkää. Se tapahtui taas. Ja Ada aistii sen.
“Olen pahoillani. Yritän selvittää, mitä se on. Joku noita kärsii ja yrittää siirtää kärsimystään muihin. Hän on joko paha tai tarvitsee apua”, Ada sanoo hiljaisella, sävyttömällä äänellään. Milja nyökkää taas. Läksyt tehtyään hän nousee ylös ja kävelee pieneen huoneeseensa. Hän istuu taas kapean kokovartalopeilinsä eteen ja katselee itseään. 

Jos Milja näkisi itsensä kadulla, tajuaisiko hän, että hänessä on jotain vikaa? Ettei hän ole tavallinen? Yksi syy sille, että Milja panostaa paljon kouluun on se, ettei hän ehtisi ajatella liikaa. Koska kun hänellä on tyhjää aikaa, hän alkaa ajatella itseään. Sitä, mitä koko noituus tarkoittaa. 

Hänen kohdallaan se tarkoittaa sitä, että hän kuulee ja näkee asioita, joita muut eivät kuule ja näe. Ja että hän voi saada kynttilän sammumaan tai syttymään. Vain heilauttamalla kättä. Milja harjoitteli sitä pitkään, sillä se on Adan mukaan ensimmäisiä asioita, joita monet noidat oppivat. Joskus öisin, kun Ada nukkuu - hän on harjoitellut sitä paljon, kaikki noidat eivät vain voi nukkua, ja Milja kuuluu nukkumattomiin - Milja katselee ulos ikkunastaan ja näkee kaiken sen pimeyden. Joillekin toisille hyvää mieltä kohottaa valoisa, aurinkoinen talvipäivä, mutta Milja rakastaa pimeyttä. Hän tuntee siinä olonsa turvalliseksi. Pimeys on koti. Silloin öisin Milja yrittää lausua taikasanoja, joita on kuullut Adalta, liikuttelee käsiään samalla tavalla kuin kynttilää sammuttaessaan tai sytyttäessään, ja joskus, joskus, pimeys tulee sillä tavalla sisälle hänen huoneeseensa. Se leijailee kuin mustepilvinä sisään, peittää lamput ja kynttilät, tuo mukanaan pimeyden ilmaa, ja jää suojelemaan Miljaa koko yöksi kietoutuen hänen ympärilleen.