Yliluonnollista

 

kuva: minä

Tänään luvassa jotain vähän erikoisempaa - ensinnäkin jatko-osaa Ulkopuolella-tekstille, mutta myös Miks me kuullaan ne? -tarinalle. Eli Milja, Aida ja nimetön minä-kertoja eli Matilda tapaavat. Kysymysmerkki on, jatkuuko tämä, mutta toivon mukaan saan kirjoitettua tähän vielä ainakin toisen osan, koska ideoita mulla on. :) 

Milja

Kävelen hitaasti vesisateessa uuden koulun pihalle. Pisarat

osuvat asfalttiin ja luovat pieniä lammikoita, vesi lainehtii 

ja osuu mustiin kenkiini, en välitä vaikka ne kastuvat. Asetan 

käteni kämmenet ylöspäin eteeni ja pakotan pisarat ajatuksisani

jäämään levyiksi kämmenien päälle. Sitten annan niiden valahtaa 

alas ja käteni kastuvat. Kuiskin loitsuja ja lopulta pisarat tanssivat 

edessäni  omituisesti. Tätä Adan pitää vielä opettaa. 

Koulu näyttää aivan tavalliselta yläkoululta, hieman 

vanhemmalta, kiviseltä. Jään seisomaan aidan viereen 

odottamaan kellojen soimista. Häly päässäni kasvaa, kun 

pihalle valuu lisää ihmisiä. Tuuli tuntuu yltyvän koko ajan, 

samalla, kun pisarat tipahtelevat yhä painavampina mustille 

vaatteilleni. Voisin ehkä saada ne pysymään poissa, mutten 

halua. 

Joku kirkuu. Huutaa. Minuun sattuu. Joku siirtää taas kipuansa sisälleni. 

Aida 

Keinun Saran kanssa ja nauran vesisateelle. Koetan katsoa Saran iloisia kasvoja ja olla kuin hän. Silti koko ajan kuulen jostain kauempaa henkäyksiä ja huutoja, yritän parhaani mukaan olla ajattelematta, mutta silti nauru jää kurkkuuni kiinni eikä enää tule. 

Huomaan vasta nyt pihan reunalla seisovan tytön, jota en tunnista. Hän on varmaan se uusi oppilas, josta on puhuttu. Tytöllä on musta hame, sen päällä musta takki, ja hän katsoo eteenpäin tarkkailen. Jokin hänessä tuntuu tutulta. Ei sillä tavalla tutulta, että olisin joskus tavannut hänet, vaan… jollakin toisella tavalla tutulta. 

Milja 

Katselen ihmisiä pihalla mahdollisimman tarkkaan, yritän saada ajatukseni enemmän heidän ajatuksiinsa kuin huutoihin. Täällä ei ole edes paljoa henkimaailmaa, tai sitten se on jo syvää. Tunnistan vain kuolleen kissan kävelevän ohitseni, en näe sitä, mutta kuulen sen mau’unnan. Ehkä se etsii omistajaansa. 

Ehdin huomata useamman porukan, jonkun, joka on ihastunut toiseen, sitten huomaan kaksi keinuissa istuvaa tyttöä. Toisella on vaaleat hiukset ja hän hymyilee ottaessaan vauhtia, toinen on peittänyt hiuksensa tummalla hijabilla ja katsoo suoraan minuun. Hänen katseensa on tuttu. Käännän katseeni pois ja tunnen pienen epäilyksen hiipivän sisälläni. Tuo tyttö ei taida olla ihan tavallinen ihminen. Ihan kuin hän tietäisi jotain enemmän. 

Matilda

Teen taas läksyjä välitunnilla käytävässä ja yritän löytää paikan,

jossa ei vain olisi yhtäkään ovea tai avonaista ikkunaa lähettyvillä. Ulkona tuulee liikaa. Aida kävelee vähän matkan päässä lokeroiden

luona vilkuillen ympärilleen, sitten hän huomaa minut ja tulee luokseni.

“Moi”, sanon. Olemme jutelleet viimeisen kahden viikon aikana enemmän kuin koskaan, mutta sekin on hyvin vähän, eikä ole

tavallista, että Aida tulisi välitunnilla etsimään minua.
“Tuliko se uusi tyttö teidän luokalle? Milja? Mustat vaatteet, aika

pitkä?” Aida sanoo nopeasti. Kallistan päätäni.
“Joo. Miten niin?”
“Siinä on jotain outoa. Luuletko sä, että sekin kuulee ne?” 

Se saa minut hiljenemään. Inhoan sitä, että kuulen ääniä. Se on

kauheaa. Olen itkenyt liian monena iltana, koulumatkana, välituntina.

Vihaan niitä. Mutta Miljassa oli jotain erikoista, myös jotain muuta

kuin hänen tarkkaileva katseensa ja mustat vaatteensa ja hyvin

vähäinen ja kirjakielinen puheensa.

“Nyt sä jätät ne läksyt ja me mennään ulos, ja älä ala valittamaan, et

siellä tuulee, koska me katsotaan Miljaa. Se ei voi olla välittämättä, jos

se kuulee ne.” 

Manaan hiljaa mielessäni Aidan, tästä tulee ensimmäinen

läksyunohdusmerkintä koko vuonna, kerään tavarani ja kävelen Aidan

perässä ulos. 

Milja 

Pihan hälinä on hieman hiljentynyt, koska ulkona ei ole minua

lukuunottamatta kuin pari ihmistä. Sataa varmaankin liikaa. Yritän

tehdä ajankuluksi kuvioita pisaroista ilmaan. Se ei onnistu kovin

hyvin, koska huudot häiritsevät minua. Olen oppinut sulkemaan niiden

sanat pois, mutta kuulen silti huudon ja kiljunnan enkä tiedä, ovatko

ne ajatuksia vai jotain muuta. 

Ruskeahiuksinen tyttö, uudelta luokaltani, on tuijottanut koko välitunnin

minua. Se tuntuu inhottavalta, Hänen vieressään seisoo se sama tyttö,

joka katsoi minua aamulla. Koetan luoda ympärilleni suojaa, Ada opetti

minulle sitä. Kun suoja on ympärilläni, ihmiset eivät näe minua ja unohtavat

olemassaoloni siihen asti, että irrotan suojan. Silti molemmat jatkavat

tarkkailuani, ja päättelen, etten ole vielä tarpeeksi vahva. Lähden

kävelemään kohti koulun ovia. 

Aida 

“Eikö se sitten kuulekaan niitä”, Matilda kysyy ja katselee vähän

hämmentyneenä ja ärsyyntyneenä sisälle piiloutuvan Miljan perään. 

“Kuulee. Varmasti. Näitkö sä sen ilmeen yhdessä vaiheessa? Ja mitä se

muutenkin kuiski itsekseen koko ajan ja heilutti käsiään?” sihahdan ja

lähden kävelemään samoista ovista sisälle kouluun. Matilda seuraa minua. 

Kun pääsen aulaan, Milja kävelee edelläni kohti vessojen ovea. Tartun

häntä hihasta.
“Mitä sinä teet?” Milja sähähtää ja kääntyy minua päin. Sitten hänen

ilmeensä muuttuu ja hän ottaa käteni omaansa. Tunnen jonkin leviävän

kädestäni koko kehooni. Se on kylmää ja mustaa, mutta tuntuu silti hyvältä.

“Sinä olet noita”, Milja sanoo äkkiä. Sitten hän astuu lähemmäksi

Matildaa, joka on tullut perässäni, ja koskettaa hänenkin kättään. “Ja sinä.”
“Mitä?” Matilda älähtää. “Se on sekaisin”, hän sanoo sitten minulle ja

yrittää lähteä. Tartun häntä käsivarresta, ettei hän katoaisi.
“Ei, minäkin olen noita, voit puhua minulle”, Milja sanoo hiljaa ja

katsoo Matildaa.
“Mä en ole mikään vitun noita, vaan sä olet hullu, ja sä”, Matilda

tiuskaisee katsoen minua, “olet hullu myös, ja ilmeisesti mäkin olen,

mutta noita mä en ole, kuulen vain jotain hemmetin avunhuutoja, ja

nyt mä menen tekemään ne vitun läksyt. Hei hei.” Matilda repäisee

kätensä otteestani ja kävelee vihaisena pois. Puren huultani.

Milja 

“Mikä hänen ongelmansa on?” kysyn tytöltä edessäni. Olen

iloinen, koska suojani toimi sittenkin. Nämä noidat vain näkivät

läpi, koska eivät olleet ihmisiä. Minusta on tulossa vahva.
“Se, että sä sanot sen olevan noita, vaikka se on jo tarpeeksi

järkyttynyt siitä, että se kuulee äänet”, tyttö sanoo hiljaa.
“Mitkä äänet?” kysyn.
“Säkin kuulet ne.”
“Ai henkimaailman? Kuuletteko te henget? Kuinka hyvin?

Oletteko te vahvoja?” En yleensä puhu paljoa, mutten ole koskaan

ennen tavannut ikäistäni noitaa. Olen vain kuullut heistä. Olen

innoissani.
“Minkä hiton henkimaailman? Sä kuulet tuulen kuljettamat viestit.”
“Mitkä?”
“Tule tänne.” Tyttö kävelee vessaan, jonka ovessa on inva-merkki, ja

lukitsee sen.

“Mistä sinä puhut?” sanon heti, kun ovi on naksahtanut kiinni. Sitten

tajuan, että Adan täytyy tavata hänet, ja sanon: “Voitko tulla meille

tänään koulun jälkeen?”
“Sä sanot, että mä olen noita. Mitä sä tarkoitat?” tyttö sanoo ja katsoo

minua. “Mä olen muuten Aida”, hän jatkaa.
“Minä olen noita. Noidat tunnistavat toisensa”, sanon ja yritän tajuta,

eikö tämä Aida tiedä olevansa noita vai yrittääkö hän selvittää, olenko

minä oikeasti noita. “Etkö sinä tiennyt?”
“Mä en tiedä, pitäisikö mun uskoa sua”, Aida sanoo vähän epäilevästi.
“Ojenna kätesi kämmenet ylöspäin”, sanon. Aida tekee niin. “Ajattele

sumua, sellaista sakeaa sumua. Ajattele se kämmeniesi päälle. Sitten

toista sumu valkea vai musta, kyyhky vai korppi, sumu valkea vai

musta, kyyhky vai korppi.”

Aida sulkee silmänsä ja alkaa toistaa kuiskaten sanoja. Sitten hän avaa

ne ja hänen käsiensä päällä leijuu mustaa höyryä. Se on ohutta, melkein

läpinäkyvää, mutta mustaa sumua silti.