Valolohikäärme

 

kuva: mä

Päivää 🤍 Mä olen alle tunnin päästä lähdössä seiskaluokan ekaan päivään, apua... ennen sitä aattelin kuitenkin julkaista teidän iloksi tällaisen tekstin. Teksti on kirjoitettu siihen aikaan, kun mun piti nukkua. :)

Asfaltoidut kadut. Vieras kaupunki. Isompi kuin meidän. Paljon ihmisiä, jotka hengittää mun niskaan, nauraa liian kovaa, polttaa. Tupakansavu. Syöpä. Yritän olla hengittämättä. Joku yrittää repäistä mua hiuksista ja mua oksettaa. Yritän löytää penkkiä, jolle istua, mutta ei, kaikki penkit on likaisia, linnunkakkaa, kaljaa, likaa. Päähän sattuu. Alepan valokyltti hohtaa liian kovaa. Valo irrottautuu kyltistä ja muuttuu vihaiseksi lohikäärmeeksi ja syöksee valotulta suu auki ja osuu suoraan otsaani. Joku kamppaa toisen, se kaatuu mun jalkoihin ja sen suusta tulee verta ja toivon, että joku soittaa hätäkeskukseen. Juoksen eteenpäin ja aion päästä perille koska tänne en ole jäämässä. Mutta mun niskassa hengittää varjo, joku seuraa mua, käännyn, se on mua vanhempi poika, tai siis poikaoletettu, ei kun ei, ihminen, ja se seuraa mua. Ihan kuin mä näkisin puukon välähdyksen ihmisen käden luona. Välähtääkö puukko edes? Sanotaanko niin vain kirjoissa? Tai mitä jos mä olenkin kirjassa. Mitä jos kaikki me eletään kirjoissa. Puiden oksat kurottaa ja raapii käsivarsiani, olen puistossa. Mutta puisto ei ole puisto, kasvit ovat kuolleita, ruoho luonnottomaksi leikattu, ei pörrääviä hyönteisiä, ja maasta kasvaa huumeruiskuja. Onkohan niissä edelleen aineita? Jotain, joka osuu minuun ja saa minut sekaisin enkä koskaan löydä perille? Poika, ihminen, se ei enää seuraa mua. Hengähdän hetkeksi. Joku vanhus ruokkii lintuja, mutta linnut eivät olekaan tavallisia, ne ovat vain luita. Ei höyheniä, lihaa tai elämää. Ravistan päätä, linnut muuttuvat hetkeksi tavalliseksi, mutta en ehdi katsoa niitä enää, koska joku tähtää vanhusta aseella puun takaa. Melkein kirkaisen, miksei kukaan muu huomaa, haluan auttaa mutten uskalla. Juoksen eteenpäin. Olen pelkuri. Katson taaksepäin, vanhus on elossa ja aseihminen on kadonnut. Nyt se varmaan jahtaa minua. Täytyy olla nopeampi. Vilkuilen ja puut natisevat. Kaatuvatkohan ne? Suoraan päälleni? Tämä on se risteys, josta käännytään. Kuja on kapea. Liian kapea. Talot lähenevät toisiaan hiljaa ja mä juoksen, etten litisty väliin. Lopulta olen kerrostalon alaovella ja näpyttelen koodin mutta se ei toimi. Sitten koko numeronäppäimistö katoaa ja käärme tuijottaa silmiini sen tilalta. Kavahdan taaksepäin, käärme katoaa oven sisälle, sillä on pesä näppäimistössä, sitten näpyttelen uudestaan ja ovi kalahtaa auki. Laitan sen kiinni nopeasti, menen hissillä, se putoaa ja putoaa ja putoaa ja kiljun, mutta sitten se palautuu takaisin ja nousee kolmanteen kerrokseen. Koputan ja turvakerju poistetaan ja ovi avataan. 
"Leo, tuu sisälle, mä oon leiponut muffinseja sulle! Miten matka meni?" 
"Hyvin", mä mutisen ja astun sisälle nopeasti, ettei käytävässä vaaniva krokotiili saa musta kiinni.