Näkymätöntä

kuva: minä

Moi! Ensimmäiseksi - ihanaa syksyä <3 Ei ole ehkä ihan niin syksyinen sää vielä (vihaan tuota auringonpaistetta >:(), mutta silti ajatus on aika ihana. Join jo eilen kaakaota illalla ja luin kirjaa ja oli jotenkin syksyinen tunnelma. Ja meidän trampoliinilla on ruskeita ja keltaisia lehtiä :) 

Kirjoitin viime viikolla sanataidekoulussa tällaisen tekstin. Alku on ehkä vähän outo, koska ensin meidän piti kirjoittaa jokin oman elämän arkinen tilanne (valitsin ruokalasta ruuan ottamisen, haha) ja sitten vaihtaa minä-kertoja hän-kertojaksi ja itsensä ja muut hahmot joksikin toiseksi, ja sitten lisätä tekstiin jokin yllättävä, yliluonnollinen käänne. Tässä lopputulos - tylsä eikä kovin hyvä, mutta tarina se silti on :D Nauti <3 

Frida ottaa lautasen telineestä koulun hieman epäviihtyisessä

ruokalassa ja kävelee linjaston ohi, koska ruuaksi on

jauhelihakeittoa. Frida ei syö eläimiä tai mitään eläinperäistä.

Hän kävelee kaverinsa kanssa keittiön ovelle ja sanoo

keittäjälle nimensä. On vähän omituista, ettei tämä keittäjä

edelleenkään muista sitä. Ainakin yksi koulun keittäjistä

muistaa. Nainen alkaa etsiä erityisruokien hyllystä laatikkoa

ja silloin myös koulun toinen vegaani, opettaja, tulee

tulkkinsa kanssa ovelle ja sanoo hymyillen moi. Ruoka

näyttää ihan okeilta, joten Frida ottaa sitä vähän enemmän.

Sitten hän kääntyy ja lähtee kävelemään kohti kavereitaan,

jotka istuvat lähellä olevassa pöydässä. Matkalla hän ottaa

lusikalla vähän keittoa suuhunsa ja se maistuu ihan hyvältä.

“Näyttää tää ookoolta”, Frida sanoo istuessaan. Hän odottaa

kaverinsa sanovan, että hyi hitto kun näyttää pahalta, koska

niin hän yleensä sanoo, mutta sitä ei kuulu. Kukaan ei sano

mitään, Olivia vain voitelee leipäänsä, Linnea tuijottaa

toiselle puolelle ruokalaa ihastustaan ja Sara tökkii keittoa

lusikalla.
“Mihin Frida jäi? Se ei oo enää tos keittiössä”, Linnea kysyy

yhtäkkiä.
“Lol, mä oon tässä”, Frida sanoo ja kohottaa kulmiaan

ivallisesti.
“Ehkä se meni johonki toiseen pöytään”, Sara toteaa ja

kohauttaa olkiaan.
“Joo hauskaa hah hah haa. Apua, tää keitto onkin ihan

kauheeta, onks tää soijarouhe homeessa tai jotain?”

Frida pudistelee päätään ja nousee. “Mä käyn hakeen

vettä.” 

Frida ottaa lasin ja odottaa, että yksi hänen vanha

luokkalaisensa Marie ottaa vettä ensin.
“Opettaaks se Sari muuten teillekin ruotsii? Onks se

kiva? Musta se on aika inhottava”, Frida naurahtaa ja

katsoo Marien korvakoruja. “Kivat korvikset!” Marie

laittaa vesihanan kiinni ja lähtee kävelemään takaisin

paikalleen. Frida kallistaa päätään hämmentyneenä. Mitä

ihmettä mä oon tehnyt muka tolle, hän ajattelee ja

kulauttaa sitten veden kerralla suuhunsa. 

“Siis arvatkaa mitä, mä sanoin äsken Marielle jotain

tos vesipisteen vieres ja se vaan esitti et se ei nähnyt mua

ja käveli pois! Enhän mä ees juttele sille paljoo, miten

hitossa se voi olla vihanen mulle?” Frida tuhahtaa

istuessaan takaisin paikalleen. Kukaan ei reagoi mitenkään.

Onko hän muka jotenkin suututtanut kaverinsakin?

Juurihan Linnea oli hänen kanssaan ottamassa ruokaa!
“Haloo? Mikä teitä vaivaa?” Frida tiuskaisee ja heiluttaa

kättään Saran naaman edessä. Sara alkaa kuitenkin

puhua päälle. “Onks teillä matikkaa seuraavaks?” hän

kysyy ja katsoo Fridan vieressä istuvaa Oliviaa. Frida

huokaisee, pamauttaa lusikan lautaseensa ja nousee. Ei sitten,

jos kerran ollaan jostain muka niin vihaisia. Laitettuaan

lautasen ja mukin tiskiin Frida huikkaa kiitos keittäjälle,

niin kuin luokanvalvoja käski ekana koulupäivänä, mutta

keittäjäkään ei vastaa mitään, katsoo vain Fridan läpi.

Mitä ihmettä? 

Fridaa alkaa vähän pelottaa. Onko hän muuttunut

näkymättömäksi tai jotain? Ei kyllä tunnu yhtään

näkymättömältä, hän mumisee mielessään. Frida päättää

testata asian vielä jotenkin ennen kuin tekee hätäisiä

johtopäätöksiä. Hän kävelee luokanvalvojansa luokse ja

kysyy niin kuuluvalla äänellä, ettei sitä mitenkään voi

olla kuulematta, milloin se koulukuvaus olikaan. Opettaja ei

vastaa mitään, kävelee vain ohi viemään astioita pois. 

Frida nappaa reppunsa ruokalan naulakolta ja kävelee

paniikissa aulaan. Hän astuu auki olevasta ovesta pieneen

vessaan ja melkein törmää huulikiiltoa laittavaan

kasiluokkalaiseen. Tyttö ei kuitenkaan huomaa häntä.

Fridaa ärsyttää ja pelottaa, ja sitten hän saa idean. 

Frida kaivaa nopeasti repustaan penaalin ja siitä lyijykynän.

Sitten hän piirtää peilin viereen ison viivan saadakseen

tytön huomion. Tyttö kääntyy seinää kohti ja näyttää

hämmentyneeltä. Frida kuiskaa sanan jes ja kirjoittaa lisää:

apua. Tyttö havahtuu nähdessään sanan ja vilkuilee

pienessä vessassa ympärilleen.
“Onko täällä joku? Oletko sä näkymätön?” hän kuiskaa

ja Frida tuntee sydämensä hakkaavan. Hän raapustaa:

oon. en tiedä miks. voitko sä auttaa? Tyttö lukee sanat ja

kuiskaa taas: “Voin. Seuraa mua.” 

Sitten hän sulkee huulikiillon, laittaa sen taskuunsa ja

lähtee kävelemään läpi aulan kohti b-portaikkoa, jota ei

käytä oikeastaan kukaan. Sen puolivälissä tyttö pysähtyy

ja kumartuu. Frida kumartuu myös. 

Tyttö ottaa kynsillään kiinni pienestä kahvasta, niin

huomaamattomasta, ettei sitä etsimättä näkisi ja vetää.

Seinästä lähtee pieni pala, kuin ovi, ja sen takana on kolo.

Kolossa on kaksi pientä rasiaa. Tyttö ottaa toisen, avaa

sen ja nappaa sen sisältä pienenpienen mustan pillerin.

“Laita käsi alle”, tyttö sanoo ja Frida tottelee. Hän

pudottaa mustan pillerin Fridan kädelle ja sanoo: “Syö se.” 

Jossakin toisessa tilanteessa Frida ei ottaisi pilleriä, ei

vanhemmalta tytöltä, jonka on nähnyt kerran koulun

käytävällä, etenkään jostakin oudosta salalokerosta

poimittua. Mutta nyt hän on näkymätön, joten tilanne on

aika lailla eri. 

Frida nielaisee pillerin ja yhtäkkiä tytön silmät leviävät.

“Ai se olit sä!” 
“Mitä hittoa tää on? Miks mä muutuin näkymättömäks ja

miks seinässä on joku kolo ja mitä?” Frida tiuskaisee.

Hän on melkein vihainen.
“En mä vaan tiedä. Mä vaan joskus huomasin tän. Ja

täällä oli valkoisia ja mustia pillereitä, ja mä söin niitä,

en mä tiedä miksi, ja ne valkoiset muutti mut

näkymättömäks ja ne mustat taas palautti mut.”
“Mutta miksi mä?”
“Sitä varmaan oli mennyt sun ruokaan. En mä tiedä.”
“Mutta mitä tää nyt meinaa? Eikö tästä pitäisi kertoa

jollekin opettajalle?”
“Opettajalle? Tajuatko sä, että tää on aika kätevää?

Suosittelen ottamaan pari talteen.” Frida naurahtaa

vähän ja nyökkää. Tyttö nousee ylös ja vilkuttaa.
“Heippa.”
“No heippa vaan.” Frida jää tuijottamaan lokeroa. Sitten

hän ottaa pari valkoista ja pari mustaa pilleriä ja sulkee

luukun lähtien kävelemään englannin tunnille.