Tekstejä viime keväältä

kuva: kerrankin Pixabay :’)

Heiputi hei :) Mä olen nyt kirjoittamassa sellaista pidempää tarinaa, joten odottakaa vaan, kyllä te senkin saatte joskus lukea. Mutta sillä välin tämä postaus! Avasin Docsin ja aloin selaamaan, ja löysin jotain sanataidekoulutekstejä viime keväältä, joista kaikkia en edes muista kirjoittaneeni. Ja jep, en ole muokannut näitä mitenkään, joten… en ihan tiedä laatutasosta. Toivottavasti silti tykkäät <3 Teksti vaihtuu aina *-merkin kohdalla :)

//

Oksa rasahtaa jalkani alla. Hymyilen. Metsästä tulee vähän sellainen onko tällaistakin oikeasti olemassa -tunne. Että miten näin luonnon valloittama, kaunis paikka on voinut säilyä upeana kaiken ihmisten tuhoamisen keskellä. Ehkä tätä koko paikkaa ei edes ole olemassa - voinhan olla vaikka unessa. Unenomaiselta tämä tuntuukin. Suljen silmäni ja kuulostelen ympäristöäni. Olen joskus kuullut jostain, että kun sulkee silmänsä, muut aistit terävöityvät. Todennäköisesti totta. Tuuli saa puiden erikoisen tuuheat oksat kahisemaan, mutta se ei ole sellaista pelottavaa, myrskyn ääntä, vaan rauhoittavaa pientä liikettä. Lintujen sirkutus kaikuu jostain vähän kauempaa, kerran se lentää ylitseni. Avaan silmät varovasti, nostan katseeni ja näen pienen, päätään rivakasti kääntelevän linnun pörhistelevän höyheniään yhdellä oksalla. Lähden kävelemään eteenpäin hitaasti, varoen rikkomasta metsän rauhallista maailmaa. Pian polun päältä kiemurtelee todella paksut puunjuuret. Hyppään niiden yli - voisin toki vain astuakin normaalisti, mutta tämä paikka saa minut käyttäytymään ikääni lapsellisemmin - ja henkäisen syvään saadakseni keuhkoihini mahdollisimman paljon tätä ihanaa metsäntuoksua. Tiedätkö, sellaista kostean sammalen, puiden vihreiden lehtien, maaperän märän mullan tuoksua. Jos voisin, hankkisin jostakin lasipurkin, antaisin sen täyttyä tällä luontoilmalla, työntäisin siihen korkin ja haistelisin sitä aina kotona, kun tarvitsisin sen tuomaa voimaa. Ojennan käteni ja kosketan puun ruskeaa kaarnaa. Se on karheaa, tuntuu puulta, niin kuin kaikissa maailman metsissä, mutta silti siinä on jotain erilaista. Tiedän, kuulostan joltain miltä lie vähän sekopäiseltä ja elämää liikaa romantisoivalta tyypiltä, mutta vähän niin kuin saisin siitä voimaa. Eh, se näyttää kirjoitettunakin typerältä, mutta tuntuu todelta. Tässä metsässä kaikki tuollainen tuntuu todelta ja arjen typerät murheet - niin kuin jokin vähän normaalia huonompi koenumero, yhden kaverin ilkeät sanat, riita siskon kanssa - tuntuvat… epätodelta? Tämä on oma maailmansa, se on varmaa.

*

Olipa kerran pieni sinipiika, sinisiin pukeutunut keijukaistyttö, metsän haltija, puiden ystävä. Hän lenteli mielellään ympäriinsä metsien kätköissä, hyppi kiveltä toiselle, kiipesi puuhun ja katseli pienten oravien vipellystä, tervehti hirveä, sanoi päivää pikkulinnuille. Kunnes äkkiä eräänä päivänä tuli metsään toisenlainen haltija: vihainen ruskeaan likaiseen takkiin sonnustautunut poika, joka käveli varpujen välissä ja potki niitä minkä ehti. Sinipiika huusi:
“Mitä sinä teet, typerä menninkäinen, älä satuta metsää!” Ja niin poika huomasi sinipiian kivahtaen:
“Sinulle se ei kuulu, senkin sininen likka. Tämä metsä tuhoutuu kohta muutenkin, kun minä niin päätän!”
“Miten niin tuhoutuu? Et sinä sitä päätä!”
“Minä ja ystäväni.”
“Metsä osaa taistella.”
“Niinpä tietysti. Nämä mustikanvarvutko siellä taistelevat?” Poika repäisi mutaisella kädellään maasta varpuja ja viskasi ne jonnekin kauemmas. Sinipiika inahti.
“Painu jonnekin muualle, vaikka hiitolaan, mene sinne hiiden orjaksi, sinne sinä kuulut, tappaja!”
“Hiljaa!”
Ja niin poika lähti, mutta parin päivän päästä tuli takaisin. Sinipiika pikkuinen katsoi toivottomana, kun poika seisoi hänen lempikivensä päällä ja lausui jotain loitsuaan äänettömästi. Äkkiä läheiset puut alkoivat muuttua kuolleiksi.
“Lopeta, saastainen murhaaja! Mene pois!” sinipiika kirkui. Viereinen puu, jota poika ei ollut ehtinyt tappaa, alkoi liikkua. Se tönäisi toisen haltijan pois kiveltä ja tämä kaatui multaan. Hänen päällensä varisi lehtiä toisesta puusta, ja orava hyppäsi viereen ja raapaisi kynsillään ison verisen naarmun pojan käteen loikkien sen jälkeen tiehensä.
“Mitä sinä teet?” haltija kivahti ja katsoi sinipiikaa, joka seisoi nyt kivellä suu mutrussa.
“En minä mitään tee. Metsä taistelee, minähän sanoin. Suosittelen lähtemään nyt pois.”
“En!” poika murahti ja jatkoi matkaa eteenpäin polulla potkien aina välillä kuusia. Äkkiä hänen eteensä ilmestyi kettu, joka sähisi ja yritti hyökätä hänen päälleen.
“Käske se pois! Kapinen koira!” haltija murisi vähän matkaan päähän ilmestyneelle sinipiialle. Tämä pudisti päätään, ja kohta kettu sai tarpeekseen. Poika käveli metsästä pois ja sinipiika huokaisi hetkeksi helpotuksesta. Sitten se alkoi punoa suunnitelmaa. 

(tämä on muuten tainnut jäädä kesken 🙈)

*

Sini-niminen tyttö käveli pitkin jalkakäytävää kohti mummolaa ja hyräili laulua, jonka oli kuullut joskus. Isä oli käskenyt viemään mummille kerrostalon kuudenteen kerrokseen ruokaa, kun mummi oli kipeänä eikä jaksanut itse tänään käydä sitä hakemassa. Sini hypisteli ranteessaan olevaa sinistä, paksua hiusdonitsia. Se oli ollut hänellä jo vuoden ajan joka päivä ranteessa. 

Kerrostalon ovella Sini näpytteli isin antaman ovikoodin ja astui sisään. Ruskeatakkinen mies seisoskeli hissin edessä ja tervehti Siniä kädenheilautuksella.
“Et taida asua täällä?” hän sanoi vähän laiskasti. Sini nyökkäsi.
“En. Tuon ruokaa mummille.”
“Jaa jaa”, mies mumisi. “Niinpä tietysti, niinpä tietysti.” Sitten mies painoi hissin nappia ja ovet aukesivat. Sekä Sini että mies astuivat hissiin sisälle.
“Niin, mullahan on tuolla omassa asunnossa jonkin verran vaimon tekemää leipää, joka on menossa ihan kohta roskiin. Kelpaisikohan se sille mummille?” mies totesi kakkoskerroksen kohdalla.
Miksipä ei, Sini mietti ja sanoi sen sitten ääneen. Mies painoi neloskerroksen nappia ja hissi pysähtyi. Molemmat astuivat ulos.
“Täällä se on”, mies sanoi ja avasi avaimilla käsi vähän täristen yhden asunnon oven. Hän ohjasi Sinin sisälle ja osoitti yhden huoneen ovea, joka oli auki. Sini astui vaistomaisesti näpräten sinistä hiusdonitsia kohti ovea. Yhtäkkiä mies tönäisi hänet sisälle huoneeseen ja lukitsi oven. Sitten hän käveli pois asunnostaan. 

Mies meni hissillä kuutoskerrokseen, koska oli nähnyt Sinin painavan sitä, ja koputti siihen oveen, jossa tiesi talon yhden ainoista vanhoista ihmisistä asuvan. Ovi avattiin ja Sinin mummi ilmestyi ovenrakoon kalpean näköisenä.

“Sini-kulta, sinäkö se tulit? Ei… päivää, olen hieman sairas, oliko sinulla asiaa?” mummi sanoi.
Mies väläytti hymyn ja kaivoi jotain taskustaan. Se oli puukko.
“Jos tahdot säilyttää sen henkikultasi, kannattaa antaa kaikki rahasi ja korusi tänne.” 

Naapuri oli onneksi nähnyt tilanteen ovisilmästään ja soitti poliisille. Pian poliisit saapuivat ja ottivat miehen kiinni aseella uhaten.

“Missä lapsenlapseni on?” Sinin mummi kimitti.
“En se minä vain tiedä”, mies tiuskaisi ja poliisinainen tiukensi otettaan hänen ranteistaan.
“Missä tyttö on?”
“Mun kämpässä se inisee.” 

Toinen poliiseista kävi päästämässä hätääntyneen, sinistä hiusdonitsiaan venyttelevän Sinin ulos lukitusta huoneesta ja tämä halasi mummiaan. 

(Muistatteko sen tarinan, joka oli joku Punahilkkaan perustuva? Tää taisi olla jokin uusintaversio siitä :D)

*

Kerran eli tavallinen perhonen, perhonen vain, ei mitään etuliitettä. Se lenteli yksikseen ympäri niittyjä ja söi mitä eteen sattui tulemaan. Outoa siinä oli se, että sen siivet olivat värittömät, valkoiset, tylsät, eikä se oikein pitänyt mistään ruuasta. 

Kerran tämä perhonen sitten liisi niityn yli ja laskeutui eräälle kasville. Se sattui olemaan nokkonen. Ja ihmeellisesti perhosen siipiin tuli jokin vika - se ei päässyt lentoon. Perhonen yritti ja yritti, yritti monta kertaa, muttei silti lentänyt. Sen oli pakko jäädä useaksi päiväksi nokkosen varrelle ja päälle, eikä sillä siis ollut muuta syötävää kuin se nokkonen. Ihmetyksekseen perhonen rakastui nokkosen makuun - se oli siitä erinomainen. Ja parin päivän kuluttua perhonen tunsi siivissään omituista kihelmöintiä. Itse se ei sitä tietenkään nähnyt, mutta sen siivet muuttuivat myös uudenlaisiksi, värikkäiksi. Sen se kuitenkin tunsi itse, että nyt se pääsi taas lentoon! Niin perhonen sai toukkia, ja niiden ainoa ravinto oli nokkonen, siitä nekin niin paljon pitivät. 

Niin syntyi nokkosperhonen.

*

Joki virtaa vauhdilla, en pysy millään sen perässä. Juoksen ja juoksen ja juoksen ja kohta lenkkarini alkavat häiritä minua. Otan ne pois, riisun myös sydämin kuvioidut sukat ja työnnän ne sisälle kenkiin. Sitten asettelen kengät tarkasti joen viereen, haen ne joskus myöhemmin. Juoksen taas, yritän saada joen virran kiinni, löytää sen määränpään, mutta lopulta kyllästyn. Pysähdyn ja istun jalat ristissä joen vierelle. Tuijotan joen vettä, se on täydellisen kirkasta aivan kuin se ei tietäisi, ettei minkään tässä maailmassa enää kuuluisi olla niin puhdasta kuin se on. Ja tähän väliin on pakko huomauttaa, että itse asiassa joki ei ole joki, vaan aivan pikkuruinuinen puro, joka säälittää minua puromaisuudellaan niin paljon, että kutsun sitä joeksi. Minun ei pitäisi sääliä puron puromaisuutta, purot ovat kauniita, mutta ihmisen mieli nyt vain toimii niin, että se säälii kaikkea pientä ja haluaa saada pienet asiat kuulostamaan suuremmillta. Se on typerää, eikö niin? Me kaikki olisimme paljon onnellisempia, jos me vain pitäisimme pieniä asioita yhtä arvokkaina kuin isoja, usein jopa arvokkaampina. Koska pieniä asioita tapahtuu useammin ja ne ovat usein tärkeämpiä kuin isommat. 

Metsässä on aika hiljaista. Linnut visertävät jotain, ehkä ne laulavat Suvivirttä kuten me tänään koulussa, ja jostain kuuluu kahinaa. Se on sellaista ihan tavallista tullen kahinaa, huminaa, joka ei kuulosta minkään eläimen liikuskelulta. Pitäisi varmaan tehdä jotain, vaikka hyräillä tai mietiskellä syvällisiä tai lukea kirjaa tai uittaa jalkoja purossa tai jutella kaverin kanssa tai ottaa kuvia tai jotain, mutta näin on juuri hyvä. Katselen vain ympärilleni, katselen metsää kokonaisuutena ja välillä tarkennan katseeni johonkin pienempään. Istun ja vain olen. Kunnes alkaa tuntua, että joku tuijottaa. Joku tarkkailee minua selkäni takaa. Käännyn enkä näe ketään, mutta tiedän metsästä ainakin sen verran, että se on hämäystä. Se, etten näe ensivilkaisulta mitään, ei tarkoita, etteikö siellä olisi mitään. 

Tuijotan aluetta selkäni takana silmät sirrilläni monta minuuttia. Sitten luovutan, nousen ylös ja lähden kävelemään kohti kallioita. Minulla on silti edelleen tunne, että jokin seuraa minua. Päätän täydellisen itsehillintäni avulla, etten käänny katsomaan, mutta kohta saan silti merkin siitä, että joku seuraa minua. Takaani kuuluu nimittäin aivan selkeä rasahdus. Kyllä. Sitten käännyn, koska itsehillintäni ei ehkä ollutkaan niin hyvä. Ja sitten huomaan, että takanani on jokin tosi omituinen, ruskea, pitkulainen, lyhytkarvainen eläin, joka katsoo minua silmillään ja näyttää jotenkin valppaalta. Tuijotan eläintä hiljaa ja odotan, että se lähtee karkuun, koska niin villieläimet yleensä tekevät. Mutta tämäpä ei tee, se vain katsoo minua. Lopulta sanon selkeällä suomen kielellä eläimelle: “Moi.” Se ei tietenkään vastaa, koska se ei ole ihminen, mutta se kallistaa päätään ja katsoo minua vielä tarkkaavaisemmin. Sitten istun maahan ja alan tuijottaa eläintä takaisin, koska sen tuijotus alkaa vähitellen käydä ärsyttäväksi. Ja niin me tuijotamme toisiamme siinä noin viisi minuuttia, kunnes eläin kääntää katseensa hetkeksi, minä hymähdän voitonriemuisesti ja eläin näyttää muljauttavan silmiään ja lähtee vähin äänin pois.

—————————————————————————

No, mitä piditte? :D Pitäisikö mun muuten julkaista toinenkin tällainen? Koska näitä sanistekstejä muuten riittää, jos laadusta ei tingitä kauheasti...