Palava talo

Kuva: minä

 Moi ja tervetuloa mun ensimmäiseen postaukseen marraskuun tauon (jonka aikana julkaisin kaksi postausta, olisi voinut säästää tännekin haha) jälkeen. Ja hyvää joulukuuta kaikille ❤️ (punaiset sydämet tulevat Annin tarinablogiin vain joulukuussa, kuten tiedättekin) Käykää nythetipaikalla katsomassa mun joulukalenterisivu, tietokoneella se näkyy blogin esittelyn alla ja puhelimella painamalla lisää tuosta Kirjavinkkejä-otsikon vierestä. Olis myös ihanaa, jos kommentoisit siihen <3 Tämä tarina ei ole hirveän jouluinen, vaan enemmänkin... ahdistava. Tai no, alkuperäinen idea oli jännitystarina, mutta sitten siitä tuli ahdistava. Mitä mieltä sä olet? Lue ja kommentoi! :) (tämä autiotalo on muuten oikeasti olemassa, näen sen joka arkipäivä haha)

//

Lattia narahtaa. Talo on juuri se, johon ei saa mennä. 

Lattia narahtaa uudestaan. Irti revitty ovi makaa takana maassa. 

En mä sitä irti repinyt. Vaan ne porukat, jotka käyttää kaiken rahansa sähkötupakkaan.

On niin pimeää, ettei se näy, mutta tiedän seinässä olevan grafitteja. Joku on huora jne. 

Talon sisällä juoksee joku. Ihan varmasti juoksee. 

En mä voi enää kääntyä. Pakko kävellä eteenpäin. 

Osun makuupussiin. Joku on nukkunut täällä. 

Metallinen tölkki vierii makuupussin päältä ja kolahtaa seinään. Jossakin alkaa haista savu.

Pihalla joku huutaa. Olen talon keskellä, varmaan makuuhuoneessa. 

Otan juoksuaskeleen parvekkeen luokse. Katson alas. 

Pihalla on nuotio. Ihan talon vieressä. 

Joku työntää nuotioon kepin ja heittää sen. Tuli leimahtaa.

Jatkan matkaa talon sisällä. Alakertaan.

Portaat natisee. Mitä jos ne romahtaa?

Alhaalla on liikaa lasinsirpaleita. Joku osuu mun jalkaan, joku pieni ja lämmin. 

Rotta. Miksi täällä on rottia?

Seinä pamahtaa. Joku potkaisee sitä tai heittää jotakin sitä päin. 

En tykkää tästä. En yhtään. 

Avaan puhelimen. Puhelimesta Google Mapsin. 

Olen vain keskellä hiekkakenttää. Kyllä autiotalo on ennen kartassa näkynyt. 

Hiekkakenttä näyttää mustuneelta. Palaneelta. 

Silloin savun haju kiemurtelee taas nenäni eteen. Käännyn ja juoksen portaisiin. 

Oviaukko on tulessa. Molemmat. 

Astun parvekkeelle. Ihmiset huutavat pihalla. 

Puren huultani ja otan kiinni kaiteesta. Hyppään. 

Näen vain, että talo leimahtaa liekkeihin. Se on kiveä, tulee mieleeni. 

Se on kiveä. Miten helvetissä se palaa?

Sitten kaikki pimenee. Mustenee. 

Jalkaan sattuu. Vitun paljon. 

Joku potkaisee mua. Kierin ojaan ja jään sinne makaamaan.

Yritän vain hengittää. Vain hengittää. 

Nousen ja horjahdan ja kaadun ja nousen uudestaan. Juoksen tien yli. 

Juoksen. Juoksen. 

Juoksen. Juoksen. 

Koulun pihalla jään taas makaamaan. Kun katson taakse, näen vain savua talon paikalla. 

Entä se, joka juoksi talon sisällä? Yritän taas nousta. 

Ei maksa vaivaa. Käännyn ja katson pimeää taivasta. 

Jossain näkyy kuu. Kuulen ambulanssin, paloauton ja poliisin. 

Älkää vain musta huolehtiko. Ei musta. 

Mielummin sen talon raunioista. Paitsi ettei niitäkään ole.