Ajatustuulia

 

kuva: minä

Moi ja tervetuloa lukemaan mun kirjoittamaa tarinanpätkää! Tästä olisi ehkä voinut kirjoittaa pidemmän, mutta jotenkin en osannut. Jotenkin tahdoin vain jättää sen tällaiseksi, pieneksi kohtaukseksi tämän ihmisen elämässä, niin kuin ajatukseksi. Kiitos jos luet, se on mulle tosi tärkeää 💙 

Ja tervetuloa myös vuosi 2024! Tältä vuodelta toivon rauhaa, paljon aikaa kirjoittamiselle ja lukemiselle, ystävien kanssa oloa, monia hyviä asioita. Mutta haluaisin myös panostaa tähän blogiin hieman enemmän, koska postausten välinen aika on ollut kesästä lähtien hyvin pitkä, eivätkä ne välttämättä ole olleet niin panostettuja tai tekstit edes alun perin julkaistavaksi tarkoitettuja. Siihen haluaisin siis tehdä muutoksen, ja aion tänään alkaa kirjoittaa postausta, jossa puhun syksyn ja joulukuun aikana lukemistani kirjoista. Sitä odotellessa :)

//

Kävelen pitkin koulun käytävää lokerolleni ja väistän yhtä niistä ärsyttävistä, huutelevista sähkötupakkakoukuttuneista porukoista. Kun olen hakenut kirjani, lukittaudun yhteen vessakopeista hengittämään. 

Istun vessan likaiselle lattialle ja kiedon kädet polvieni ympärille. Sitten olen hetken hiljaa. Kuulostelen. 

Ilma ympärillä alkaa väreillä. Kuulen ihmisten ajatuksia, palasia niistä, en yleensä aivan kokonaisia. Ne kulkevat ohitseni, niitä ei ole tarkoitettu korvilleni, enkä oikeastaan edes välitä. Eikä se on niin söpö onkohan se hetero, vittu mä en oo tehny läksyjä, miks mä olen näin läski, kuulen. Ajatukset on vähän niin kuin tuuli - ne leijuu ohi kysymättä. 

Huomasin pystyväni kuulla ajatuksia yläkoulun ekana päivänä, yli vuosi sitten. Ne tulevat vain kun olen yksin, ei koskaan käytävällä tai luokassa ihmisten ympäröimänä. Kotona voin kuulla joskus perheeni ajatuksia. En kuitenkaan halua tehdä sitä. Sulkeudun aina huoneeseeni ja alan soittaa musiikkia, jos huomaan ajatusten leijuvan alakerrassa. Ne eivät kuulu minulle, eivät, en tahdo.

Nousen ylös, kastelen sormenpäitäni ja yritän sukia sähköisiä hiuksia paikoilleen. Silmälasit painavat nenänvarttani. Kuulen jonkun kävelevän ohi, hänestä virtaa liikaa ajatuksia. Mitä mä teen, mitä mä teen, mä kuolen, kuulen ja lyön kämmenet korvilleni. En pidä tästä. En voi auttaa, vaikka uskaltaisinkin - miten selittäisin tämän?

Joskus ajatusten kuuleminen on ihan hauskaa. Mielenkiintoista. Mutta joskus haluaisin vain taidon niin kauas itsestäni kuin mahdollista. 

Astun ulos vessan täyteen piirretystä ovesta ja esitän olevani aivan normaali.