Kirjastokuitteja

 

kuva: minä

Moi ja sori tästä vähän pidemmästä postausvälistä taas - voisin muuten julkaista lähiaikoina jonkunlaisen koontipostauksen tammikuun luetuista kirjoista, jos jotakuta kiinnostaa? :) Olen nimittäin lukenut aika paljon, lyhyitä kirjoja tosin mutta silti monta! Tämän tarinan tarina (mua naurattaa aina, kun kirjoitan noin...) on se, että aloin kirjoittamaan Tuuliturkin tarinapolun kirjoituskilpailuun tarinaa aiheella lukeminen. Jätin sen pariksi päiväksi kesken ja äsken sanataidekoulussa piti tehdä tehtävä, joka jotenkin sopi tähän ja sitten kopioin vain tekstin alun ja aloin kirjoittaa siihen sanataidetehtävän mukaista tekstiä :D En kerro, mikä tehtävä, etten paljasta juonta. :))

//

Kun koulun jälkeen avaan vähän alle kilometrin kävelyn jälkeen kirjaston oven, kehoni rentoutuu. Koulupäivän ajan joutuu olemaan jotenkin koko ajan jännittyneessä tilassa, miettiä, miltä näyttää muiden silmissä, eihän kompastu, eihän vastaa väärin tunnilla, eihän nolaa itseään. Mutta kirjastossa voi vain olla. Täällä on vain joitakin lehtiä selailevia vanhuksia, ehkä joskus joitakin rinnakkaisluokkalaisia tekemässä läksyjä. Mutta ne ärsyttävimmät, ne vapettavat, Tiktokkeja kuvaavat ja minua huoraksi kutsuvat, ne ei ikinä tule tänne. 

Kävelen varaushyllylle ja nappaan siitä kaksi kirjaa, jotka varasin pari päivää sitten. Viipyilen hetken hyllyjen välissä, annan silmien pyyhkiä loputtoman kirjamäärän ylitse. Sitten suuntaan lempipaikkaani kirjaston perälle, joidenkin politiikan historiasta kertovien kirjojen lähellä olevalle syvennykselle. Siellä on kaksi pehmeää penkkiä, ei sellaisia, joissa on jalat, vaan vähän kuin koloa, ja toinen niistä on suosikkipaikkani maailmassa. Otan repun selästäni ja istun siniselle penkille kirjat sylissäni.

Ehkä puolen tunnin päästä nostan katseeni kirjasta ja jään tuijottamaan tyttöä, joka tutkailee historiakirjoja lähellä. Sitten hän kävelee luokseni ja istuu viereiselle syvennykselle. Katson, kuinka hän ottaa kangaskassistaan runokirjan ja alkaa lukea sitä. 

En sano mitään, tyttö ei sano mitään. En yleensä voi lukea, jos joku on lähellä ja voisi mahdollisesti katsella minua. Mutta tyttö tuntuu turvalliselta. Uppoudun taas kirjaan. 

Tunnin päästä puhelimeni värähtää, kun äiti pyytää viestissä tulemaan pian bussilla kotiin. Huomaan vasta nyt, että tyttö on kadonnut. Viereisellä penkillä on kirjastokuitti. En muuten kiinnittäisi siihen huomiota, mutta näen, että sen toisella puolella on kirjoitusta. Nappaan kuitin ja tuijotan kirjaimia sen tyhjällä puolella. Hyvä kirja, toi mitä luet. Sen kirjailijan kirjat on parhaita. Ootko lukenut sen esikoiskirjaa? Se on kaikista paras. Nousen ylös ja työnnän kuitin taskuuni. Hymyilen itsekseni. Voisin ehkä tulla kirjastoon taas huomenna.

Seuraavana päivänä tyttö on jo tuolilla, kun istun omalleni. Otan eiliseltä säästämäni oman kirjastokuittini taskusta ja kirjoitan siihen lyijykynällä: Mä en oo lukenut sitä. Pitäis varmaan. Millainen toi runokirja on?

Pudotan kuitin lattialle ja työnnän sen kengänkärjelläni lähemmäs viereistä penkkiä. Tyttö nappaa sen ja alkaa heti kirjoittaa. 

Tosi hyvä. Tässä ei oo mitään haikuja vaan ihan vapaamittaisia.

Kuulostaa kivalta. Tykkäätkö sä fantasiasta? Se on mun suosikkia. 

Joskus joo, mutta enimmäkseen mä luen realistista YA:ta ja runoja. 

Mäkin luen joskus YA:ta, mutta en kauheasti runoja.

Ja rikosjutut, kaikki murhamysteerit on parhaita! Sellaset Kiltin tytön murhaoppaan tyyppiset.

Joo, Kiltin tytön murhaopas on paras!!

Lopulta lopetamme kuin yhteisestä hiljaisesta sopimuksesta lappujen vaihtelun. Otan kirjan repustani ja alan lukea sitä. Jonkinlainen ilo kipristelee sisälläni, joku muukin ikäiseni oikeasti tykkää lukea, enkä edes jaksa miettiä sitä, miksei tyttö vain voi puhua. 

Kun havahdun taas takaisin oikeaan maailmaan kirjan maailman sijaan, tyttö on hävinnyt. Miten hän onnistui taas kävelemään pois ilman, että olisin kuullut askeleet? 

Näin jatkuu pari viikkoa. Vaihtelemme joitakin kuitteja, kirjoitamme kirjoista, joskus sarjakuvista, tietokirjoista, mutta aina vain kirjaston sisäpuolella tapahtuvista asioista. Tyttö ei kerro nimeään. Minäkään en. 

Yhtenä päivänä, kun alamme lukea, en painakaan katsettani kirjaan. Katson tiiviisti eteenpäin. Haluan nähdä, kun tyttö kävelee pois. Ehkä voisin seurata häntä ja katsoa, mihin hän menee? 

Tyttö ei nouse, mutta parinkymmenen minuutin päästä jotenkin aistin, ettei hän enää istu vieressäni. Katson varovaisesti viereiselle penkille ja kyllä, hän ei enää ole siinä. Pudistan päätäni. Tässä on jotain outoa.

Laitan kirjan reppuuni ja olen jo kävelemässä pois kirjastosta, kun saan ajatuksen ja astun lähemmäs tiskiä, jonka ääressä pari kirjastonhoitajaa näpyttelee tietokoneita.

“Moi. Näittekö te äsken, että tästä ois kävellyt sellanen mun ikäinen tyttö, jolla on valkoinen huppari ja farkut? Vaaleenruskeet hiukset?”

“En mä kyllä huomannut sellasta”, nuorempi mies sanoo ja hymyilee vähän.

“Onko joku teistä sitten nähnyt sitä ennen?”

Kaksi muuta kirjastonhoitajaa vilkaisevat toisiaan ja pudistavat päätään. Kiitän ja lähden ulos kirjastosta. 

Seuraavana päivänä olen kävelemässä nollakelissä kirjastolle, kun näen vähän matkan päästä alkavan metsän reunassa liikahduksen. Se voi olla mikä vain, vaikka jänis tai vain tuulen voimasta liikkuva lumi, mutta jokin siinä saa epäilykseni heräämään. Liukastelen jäisellä tiellä metsän reunaan asti ja katselen ympärilleni. Kuulostelen. 

Kun näen liikkeen aiheuttajan, tuntuu kuin sydämeni olisi jättänyt yhden lyönnin välistä. Hän, se, en tiedä, on muuten melkein ihmisen näköinen, mutta hänen hiuksensa ovat vihreät kuin kuusenneulaset ja iho on… kaarnaa. Ei kasvoista, mutta suurimmasta osasta kehoa. Hänellä on päällään jonkinlainen vihreä neule. 

“Kuka sä olet?” kysyn. Olento vain pudistaa päätään ja näyttää järkyttyneeltä, yhtä järkyttyneeltä kuin minä. Sitten hän osoittaa kirjastoa ja napsauttaa sormiaan ja yhtäkkiä - edessäni seisoo se sama tyttö, jonka kanssa olen vaihdellut kirjastokuitteja viimeiset viikot. 

Astun askeleen taaksepäin hämmästyksestä. Tyttö napsauttaa sormiaan ja muuttuu taas vihreähiuksiseksi olennoksi.

“Sä et voi puhua, vai mitä?” sanon. Hän nyökkää.

“Oletko sä joku metsän haltija vai mikä?” Hän kohauttaa olkiaan ja tulkitsen sen vähän sinne päin -vastaukseksi.

“Mut sä tykkäät lukea?” Olento nyökyttää kovempaa kuin olen kenenkään ikinä nähnyt nyökyttävän. Hymyilen vähän ja tartun hänen kaarnaiseen käteensä.

“Mennäänks sitten lukemaan?”