Lintutaikahattu

 

kuva: minä

Moi ja tervetuloa tekstin pariin, joka ei ole mitenkään erikoinen mutta jota oli tosi kivaa kirjoittaa (ja jota kirjoittaessa tuli ikävä kesää -_-) :) Eipä mulla muuta, olen tosi kiitollinen, jos luet <3

Istun nurmikon reunalla jalat asfaltin puolella. Converset heiluu jalkaterissä ja Sade yrittää hyökkiä kärpästen perään, muttei saa kiinni yhtäkään. Kissalla on päällä mustat valjaat.

“Sade, ei kai sulla oo kuuma?” kysyn ja kaadan asfaltille vettä muovisesta pullostani. Sade koskettaa yhtäkkiä ilmestynyttä vesilammikkoa etutassullaan. Ennen kuin ehdin seurata enempää ystäväni touhuja, jokin kopsahtaa päähäni. Hätkähdän ja katson taivaalle. Mikä hitto…? Taivas on täysin sininen, ei pilven haituvaakaan näkyvissä, mutta huomiota kiinnittävän suuri lintu lentää poispäin talostamme. Onko hän syyllinen? Vilkaisen ympärilleni etsien päähäni pudonnutta esinettä, ja sitten näen hatun. 

Hattu on sellainen aika outo, musta, jota joku ihmeen lelukauppias käytti Kadonnut: Joulupukki -elokuvassa, kun olin pieni. Mieleeni pälkähtää, että myös jonkin sortin taikurit käyttävät tuollaisia hattuja. Sade hiippailee vierelleni ja tuijottaa hattua nurmella. Sitten, ihan kuin hän tajuaisi jonkin selvän käyttötarkoituksen taivaasta kopsahteneelle päähinelle, kissa ottaa hampaisiinsa nurmikolle pudonneen risun ja nostaa sen hatun yläpuolelle. Sitten Sade päästää irti ja risu putoaa hattuun. Tuijotan hetken kissaa hämmentyneenä ja katson sitten hattuun.

“Mitä?” kirkaisen. Hatussa ei ole enää risua, vaan maalisivellin, sellainen ohut, jota käytetään yksityiskohtiin. Juuri sellainen, jota tarvitsen ja jota olen maanitellut isää ostamaan viimeiset kaksi viikkoa. Nostan siveltimen hatusta ja tuijotan sitä hetken arvioivasti. Onko se edes todellinen? Ja mihin hemmettiin se risukin katosi?

Vai olisiko ohut keppi muuttunut siveltimeksi? Eihän se ole mitenkään mahdollista.

Otan maasta vähän tavallista isomman kiven ja pudotan sen hattuun. Ehkä siitä sitten tulee vaikka omena. Tuijotan suoraan hatun sisälle. Jossakin välissähän kiven on pakko kadota, jos tilalle tulee jotain muuta. Mutta kivi ei katoa mihinkään, se vain… muuttuu palloksi. Sellaiseksi palloksi, joilla Sade rakastaa leikkiä. Pudotan pallon kädestäni Sateen eteen ja hän näyttää siltä, että haluaisi leikkiä pallolla, mutta ymmärtää, että jotain tärkeämpää on meneillään. Teen vielä joitakin testejä (pudonnut lehti muuttuu palaksi ruutupaperia, kuivahtanut pala multaa muuttuu kissanherkuksi, kuusenkäpy akryylimaalipurkiksi) ja sitten totean, sekä päässäni että ääneen Sateelle:

“Tässä hatussa on taikaa.” Olen hetken hiljaa. “Enkä ole sekoamassa.” Taas hiljaa. “Varmaan.” Sade tökkää kättäni ja tulkitsen sen myötätunnoksi. 

Istun vielä vähän aikaa nurmikolla toisessa kädessäni Sateen valjaiden käsiosa ja toisessa kädessä taivaasta pudonnut hattu, joka muuttaa asioita joksikin tarpeelliseksi. Lopulta päätän lähteä pienelle kävelylle, Sade ja hattu mukanani. 

Metsän kohdalla pysähdyn. Sen vierellä on oja, jossa kulkee yllättävän kirkasta vettä. Kauhaisen kädelläni vettä ja kaadan sen hattuun. Se muuttuu punertavaksi. Onkohan se mehua? En kuitenkaan uskalla kokeilla, joten kaadan nesteen pois. 

En tiedä yhtään, mitä tekisin hatulla. Kantaisinko sitä vain mukana ikuisesti? Ajatus ei tunnu hyvältä. Ei tämä ole minun. Sain sen avulla pallon kissalle ja itselleni maalaustarvikkeita, mutta en minä oikeastaan tarvitse mitään. Joku muu tarvitsee. 

Katson taivaalle ja toivon, että näkisin linnun. Juuri, kun olen jo menettämässä toivoa siitä, näen linnun. Kun tajuan, että lintu on sama kuin se, jota epäilin syylliseksi hatun pudottamiseen, hihkaisen. Se liitelee alhaalla ja juuri kun se on kohdallamme, heitän hatun korkealle ilmaan. Lintu nappaa sen kiinni ja katsomme Sateen kanssa, kun se palaa taas yläilmoihin ja lentää pois.

Pudistan päätäni ja käännyn takaisin kotiin. Kaikenlaista sitä linnutkin touhuavat.