Perhosia

 

kuva: minä

Heips <3 Mä muuten tutkin äsken pitkästä aikaa Annin tarinablogin tilastoja ja tajusin, että tämä blogi on klikattu auki tämän melkein kolmen vuoden aikana 95 000 kertaa. Mitä. Ihmettä. Vau?? Ja oli jotenkin tosi siistiä tajuta, että katsoin siis hetken niitä tilastoja, katsoin sitten jotain toista välilehteä ja tulin takaisin. Sillä välin oli tullut jo kuusi näyttökertaa, ja jotenkin mun päähän iski, että oikeasti joku tai useampi ihminen on käynyt kuusi kertaa blogissani?? Lukemassa mun juttuja, katsomassa, olenko julkaissut jotain? Niin outoa. Ja kivaa. Kiitos tosi paljon jokaiselle, joka on avannut tämän blogin kerrankin sen olemassaolon aikana <33 

Tässä sitten teille taas... tarina. Miksi toi kuulosti niin oudolta, ensin selitän jostain näyttökerroista ja sitten totean, että tässä tarina. Aivan sama. Tässä on kuitenkin tarina. Se on osa sellaista novellikokoelmajuttua, jota olen kirjoittamassa, ja saattaa siksi kuulostaa oudolta - tuohon toiseen hahmoon tutustutaan paremmin yhdessä toisessa novellissa. Nauti silti <33

//

Liikutan jalkojani vähän viileässä vedessä ja nautin sen silkinpehmeästä kosketuksesta. Istun multaisella, puusta tehdyllä sillalla, joka vie kapean puron yli. Viereeni sillalle laskeutuu perhonen ja katson sitä tarkemmin. Kun perhonen kohta lennähtää takaisin ilmaan, vilkutan sille. Se on kaunis. Kuten maailma. 

Kaadun hitaasti taaksepäin, makaan sillalla vaaleat hiukset levällään kuin kruununa, ja yritän saada äidin sanat pois mielestäni. “Et sitten sotke itseäsi siellä metsässä etkä hiero hiuksiasi mihinkään multaan.” Miksi tulisin metsään, jos en voisi olla kuin kuuluisin sinne? En minä kotonanikaan varo, etteivät hiukset koskettaisi Kiinassa valmistettuun mattoon. Metsä on koti.

Suljen silmäni hetkeksi, tunnen auringonsäteet poskellani. Kun taas avaan ne, huomaan sillan toisella puolella polulla seisovan tytön. Kohottaudun käsieni varaan ja tajuan, että tyttö on meidän koulustamme. Ysiluokkalainen. En silti tiedä hänen nimeään.

“Moi. Sori jos olin tiellä. Mee vaan”, sanon ja heilautan kättäni. Tytöllä on tummat hiukset, mustat urheilulegginsit ja tumma ohut takki, jaloissa Niken lenkkarit. Hän on selkeästi lenkillä ja näyttää väsyneeltä. Tyttö on huomattavan laiha.

“Mun pitää varmaan pitää tauko”, hän sanoo ja hymyilee vähän.

“Suosittelen. Täällä on kaunista”, sanon ja nostan jalkani vedestä. Vaikka rakastan puroa, en halua vilustua. Laitan kengät takaisin jalkoihin, sukkia minulla ei olekaan. 

Tyttö istuu viereeni sillalle. “Mikä sun nimi on?” hän kysyy.

“Katariina.”

“Mä oon Marissa.” Olen kuullut nimen jossain niiden opettajien vihaamien, vapettaja-porukoiden, joista suurella osalla on lastensuojeluilmoitukset, yhteydessä. Marissa ei silti näytä nyt sellaiselta. Hän näyttää väsyneeltä.

“Ootko kävelyllä?”

“Joo.” 

Poimin sillan vierestä sammalten keskeltä pari karpaloa. Heitän osan suuhuni ja tarjoan loppuja Marissalle. Hän tuijottaa punaisia marjoja kämmenelläni hetken kuin ne olisivat jotakin vaarallista, jotain pelottavaa, jotain, joka voisi satuttaa häntä. Kallistan päätäni.

“Haluutko?”

“En mä varmaan.”

“Hei, nää on terveellisiä”, sanon ja virnistän. Karpalot ovat. Jokin Marissan ilmeessä muuttuu ja hän ottaa marjat kädeltäni. Tyttö syö ne yksitellen, pureskellen kunnolla.

“Hyvää.”

Nyökkään. Pari perhosta lentelee kauempana, ne liitävät toistensa perässä ja lepattelevat siivet ovat vaaleankeltaiset. 

Olen aina uskonut, että perhoset eivät ole oikeasti tämän maailman eläimiä, vaan jotain suurempaa. Keijuja. Siksi olen perhosille aina mukava, vilkutan, puhelen ja vien niille kesäisin ruokaa pihalle. Ehkä perhoskeijut toteuttaisivat toiveeni. 

Katson Marissaa. Hänen jalkateränsä liikehtivät jotenkin levottomasti. Koko tyttö vaikuttaa levottomalta. Haluaisin saada hänet rentoutumaan. En tiedä miten.

“Tiesitkö sä, että jos kertoo haaveet perhosille, ne toteutuu?” kysyn ja osoitan perhosia, jotka lentävät edessämme, ylös ja alas, vasemmalle ja oikealle, silti melkein paikoillaan.

“Oikeesti?” Marissa kysyy ja jokin hänen äänessään kuulostaa toiveikkaalta.

“Joo.”

Marissa katsoo perhosia, kuiskaa sitten jotain niin hiljaa, etten saa selvää ja hymyilee vähän.

“Sitten vaan oottamaan.”

“Jep.”

“Mikä on sun lempipuulaji?” kysyn ja Marissa kohauttaa olkiaan. “Mun on haapa. Ja kuusi myös, ja vaahtera etenkin syksyisin. Kuuset on kauneimpia talvella. Männyt ei oo ehkä niin nättejä, mutta rakastan niitä silti.”

“Okei.” Marissa vilkaisee ympärilleen metsässä. “Mulla ehkä koivu. Kun ne on valkoisia ja jotenkin erilaisia.” 

Me jutellaan, jonkin aikaa, en välitä ajan kertomisesta. Mitä merkitystä sillä on, kuinka monta ihmisen keksimää sekuntia tai minuuttia tai tuntia ehtii kulua? Mitä merkitystä sillä on, kuinka paljon hiekkaa tiimalasissa putoaa? Merkitystä on sillä, mitä tekee, ei kuinka kauan. Eikä aika ole luonnon keksimää. Se on ihmisen. En tahdo olla ihmisen oma. Tahdon olla luonnon oma. Tahdon antaa itseni luonnolle, tahdon antaa kaiken luonnolle, tahdon antautua luonnolle ja myöntää olevani sen armoilla. Tahdon olla osa luontoa. Auttaa sitä. Antaa sen auttaa minua.

Ja kun Marissa lopulta nousee, laittaa hiuksensa paremmalle poninhännälle ja lähtee hölkkäämään polkua pitkin pois, näen hänen liikkeestään, että luonto auttoi häntä. Jollakin tavalla. 

Istun vielä sillalla ja katselen purossa uivia kahta pientä kalaa, toivon niille hyvää elämää ja sanon sen ääneen, katson, kun haavoista putoaa joitakin lehtiä, leikittelen auringonvalon kanssa ja yritän saada sen luomat valopilkut kiinni. Olen luonnon oma.