Mandariini

 

kuva: minä (mun hienot kynsilakat jostain viime keväältä ja samalla hand reveal :))

Moi ja kiva, että päätit klikata tän postauksen auki <3 Vuorossa on tarinanpätkä, joka ei ehkä ole mitenkään erityinen, mutta jota oli erityisen kiva kirjoittaa, haha. 

//

Sinä päivänä se aloitti uudessa koulussa. Kaikki tuijotti sitä. Meidän koulu on sen verran iso, että harva yleensä huomaa, jos sinne saapuu uusi oppilas. Ketään ei kiinnosta, ja rehellisesti sanottuna: vaikka koulun käytävää pitkin kävelisi jaguaari, kaikki vain tuijottaisivat puhelimiaan. Tai ehkä joku saattaisi laittaa tapahtumasarjasta videon snäppistoryynsa, mutta ei sen enempää. Ihmisiä kiinnostavat vain omat tai enintään omien kavereidensa asiat.

Se oli kuitenkin erilainen. Se käveli koulun käytävillä paljain jaloin, ja sen varpaankynnet oli lakattu tummanvihreäksi. Sillä oli päällään farkkuhaalari. Pelkästään se kiinnitti huomion. Mutta sen meikki vasta erikoinen olikin - sillä oli joka päivä eriväristä luomiväriä. Jonakin päivänä tummansinistä, jonakin päivänä punaista, jonakin vihreää. Kuka edes käyttää muuta kuin luonnollisen värisiä silmämeikkejä, mäkin ajattelin aluksi. Vitun cringe, kuului joka puolelta, kun se käveli ohi. Mutta jokin siinä silti kiehtoi mua, joten mä yritin tutustua siihen. Se oli sattumoisin meidän luokallakin, geellä. 

Terveystiedon tunnilla se piirsi käteensä hennatatuoinnin näköisiä kuvioita ohuella mustalla tussilla tarkkaavaisen näköisenä, mutta silti jos opettaja kysyi jotain, sillä oli heti käsi pystyssä. Ja oikean vastauksenkin se tiesi aina, lisäsi vielä perään oman mielipiteensä. Se ei ollut mitenkään ylimielinen, mutta se oli silti muiden yläpuolella. Ei se sitä sanonut eikä kukaan sitä ääneen todennut. Mutta se oli meidän yläpuolella, meidän tylsän yläkouludraaman, lumipalloja sisällä heittelevien ysiluokkalaisten, jatkuvien eroamisten ja yhteen palaamisten, väärälle ihmiselle menneiden snäppejen ja niistä seuraavien itkuseremonioiden. Sillä ei edes ollut snäppiä. 

Yhtenä päivänä se otti värikkään kangaskassinsa pöytänsä vierestä ja käveli ulos kemian luokasta. Lähdin sen perään, koska yritin edelleen päästä puhumaan sille. Se käveli lokerolleen, otti sieltä mandariinin ja istui käytävälle syömään oranssia hedelmää. Sen kynnet oli maalattu tismalleen samanvärisiksi kuin mandariini. 

Kävelin ensin sen ohi, mutta palasin sitten taaksepäin ja sanoin:

“Saanks mä palan?” Se tarkasteli mua hetken vihreiden silmien katseellaan, nyökkäsi sitten ja ojensi mulle mandariinilohkon. Otin sen vastaan ja nielaisin sen kerralla. Sitten istuin sen viereen. 

“Miten menee?”

“Ihan hyvin. Haluutko kirjottaa sun nimen mun vihkon listaan ihmisistä, jotka on tullu oma-alotteisesti puhuun mulle?” 

Nyökkäsin, koska mitä muutakaan tekisin. Otin vastaan valmiiksi oikealta sivulta avatun vihon ja sen tarjoamasta penaalista pinkin Stabilon ohutkärkisen tussin. Kirjoitin nimeni riveille. Siinä oli vain pari nimeä ennen mua, enkä tiennyt yhtäkään niistä. 

“Sulla on kiva silmämeikki”, sanoin. 

“Kiitti. Mun kristallit kertoo mulle joka aamu, minkä väristä luomiväriä mä laitan.” 

“Öö, okei.” 

Se otti vihon multa ja alkoi piirtelemään jollekin sivulle omituisia lintuja. Vähän lokin näköisiä, mutta ei kuitenkaan. 

“Haluutko olla mun kaveri?” se kysyi kesken piirtelynsä.

“Joo.”

“Pitää kyl vielä kysyy kristalleilta, mut oon varma, että ne sanoo joo.” 

“Okei.” 

Sain vielä toisenkin palan mandariinia.