Kolme vuotta jo!

 

kuva: Pixabay

Moi kaikki ihanat ihmiset 💙 Annin tarinablogi on nyt tasan kolme vuotta ja viikon vanha, eli sen syntymäpäivä oli viikko sitten, 15.3. Kolme vuotta on toooosi pitkä ja samaan aikaan toooosi lyhyt aika, mutta kirjoittamiseni kehittymisen kannalta se on tosi pitkä. Todisteeksi halusin kirjoittaa uudestaan jonkin vanhan postaukseni, ja tässä sellainen nyt löytyy. Käykää ensin lukemassa Taikametsä-niminen postaus blogini perustamisvuodelta 2021, ja lukekaa sitten tämä, nyt kirjoittamani uusi versio siitä. 💙

Kiitos tosi paljon jokaiselle, joka on tätä Annin tarinablogin matkaa seurannut, oli se sitten kolme vuotta tai kolme päivää! Rakastan kirjoittaa tänne, huolimatta siitä, onko postausten väli kolme päivää vai kaksikymmentä päivää tai kuinka monta näyttökertaa postaukselle tulee. Ootte tärkeitä <3

//

“Ei matikka nyt ole niin paha. Mutta se liikunnan ope vasta kauhea on”, Ella totesi. Naurahdin. Ella oli aina ollut tuollainen matikkanörtti. Olimme melkein jokapäiväiseksi muotoutuneella iltakävelyllämme Taikametsässä - tai Taikametsäksi sitä kotimme lähellä olevaa metsikköä oli aina kutsuttu. En aluksi ollut ymmärtänyt nimen taustaa, mutta mitä enemmän vietin aikaa metsässä, sitä sopivammalta nimi tuntui. 

“Mikä tuo on?” kysyin äkkiä. Jokin sininen otus kiipesi pörröinen häntä vilahtaen puuhun. Jossakin toisessa paikassa olisin ehkä ajatellut, että orava on pudonnut jonkun pihalle jättämään maalipurkkiin, mutta Taikametsässä jokin toinen vaihtoehto voisi hyvinkin olla todennäköisempi.
“En minö tiedä, Saana. Ehkä joku on värjännyt kissansa sellasilla värijutuilla, mitä Tiktokissa näkee”, Ella sanoi. Hän kuulosti väsyneeltä. Ehkä, koska oli jo myöhä ilta.
“Voidaanko lähteä? Alkaa pelottamaan tämä paikka.”
“Joo.” Oikaisimme pienempää polkua takaisin omakotialueelle. Vilkaisin vielä taakseni. Usva oli laskeutunut Taikametsän päälle. 

“Ei hitto! Avaimet on pudonnut jonnekin”, Ella sanoi säikähtäneenä, kun pääsimme kotiovelle.
“Minä en niitä kyllä tuolta lähde etsimään”, totesin ja katsoin metsikköön päin. Se alkoi näyttää koko ajan uhkaavammalta. Suurin osa naapuruston lapsista piti metsää hauskana, he rakastivat mennä etsimään sieltä kaikkea kummallista ja sitten harmittelivat, kun vanhemmat eivät ottaneet uskoakseen, mutta minä pelkäsin Taikametsää. Ei se ollut luonnollista. Ja jos se ei ollut luonnollista, siitä ei voinut tietää, onko se turvallista.
“Miten me sitten päästään sisälle? Äiti ja isi ei ole kotona.” Ella hiljeni hetkeksi. “Ei kun hetkinen, eikö niillä yksillä naapureilla ole vara-avain meille?”
“Joo, niin muuten on.” 

Kävelimme pimeässä lähimmälle talolle. Valitin kylmyyttä, mutta Ella käski vain olla hiljaa. Koputin varovasti vanhanaikaisella, metallisella kolkuttimella puiseen oveen. Sen avasi hetken kuluttua nuori nainen. En ollut varma, kuka hän oli.
“Tarvitsetteko te vara-avaimet? Näin, kun yrititte päästä sisälle.”
“Juu”, Ella sanoi ja nyökkäsi.
“Tulkaa vaan sisälle, voin keittää teetä.”
“Käy”, virnistin, vaikka Ella mulkaisi minua vähän. Hän tahtoi aina mennä nukkumaan aikaisemmin kuin kukaan. 

Astuimme sisälle ja riisuimme kenkämme. Asetin takkini penkille. Ella katseli eteisen hyllyllä lepääviä valokuvia. Yksi näytti kummallisen tutulta. Kuvassa oli meitä vanhempi ruskeatakkinen poika ja hänen vierellään - sininen orava.
“Mikä tämä on?” Ella kysyi.
“Se on otettu Taikametsässä kauan aikaa sitten. Siinä on isoisäni.” Nainen ei sanonut muuta, vaikka sekä minun että Ellan päässä alkoi risteillä kysymyksiä. 

Kävelimme naisen perässä pikkuruiseen keittiöön.
“Haluaisitteko kuulla lisää isoisästäni?”
“Joo”, sanoin tismalleen samaan aikaan Ellan kanssa. Nainen viittasi kädellään keittiön pöytää. Istuimme pehmustetuille tuoleille. Tartuin kupilliseen lämmintä teetä, juuri suosikkimakuani, mutten edes ehtinyt ihmetellä, kuinka pöydällä saattoi olla valmiiksi kolme kupillista teetä. Huomioni kiinnittyi vain keittiön seinällä olevaan kuvaan samaisesta pojasta kuin eteisessä, mutta tässä oli sinisen oravan sijaan vaaleanpunainen kani. Olin satavarma, että olin nähnyt senkin joskus. 

“Kerron teille nyt tarinan”, nainen sanoi ja alkoi puhua. 

“Isoisä oli jo teidän ikäisenä yksinäinen, hän ei oikein pitänyt muiden seurasta. Kerran koulusta tullessaan hän eksyi tuohon metsään, mitä ihmiset kutsuvat nyt Taikametsäksi. Siellä hän tapasi sinisen oravan. Hän ei edes ehtinyt ihmetellä oravan väriä, kun tajusi, että se puhui. Tai pikemminkin he molemmat ymmärsivät toisiaan. Isoisä ystävystyi muidenkin taikaeläinten kanssa ja jäi metsään. Hänen oli tarkoitus yöpyä siellä vain pari päivää, mutta metsässä ei huomaa ajan kulua.” Tässä kohtaa vilkaisin Ellaa. Olimme huomanneet tuon - olimme kävelyillä usein tunteja, vaikka luulimme aikaa kuluneen vain parikymmentä minuuttia. 

“Isoisovanhempani etsivät poikaansa paljon, mutta kenenkään mieleen ei tullut tarkistaa metsää. Poliisit toimivat tuolloin eri tavalla. Taikametsä antoi isoisälle lopulta korun, merkiksi siitä, että häneen luotettiin. Kun hän vanheni, hän alkoi kaivata myös oikeaa perhettään ja lähti käymään kotona. Hän tutustutti metsän vanhempiinsa. Parin vuoden kuluttua isoisän vanhemmat kuolivat, samoihin aikoihin. Isoisä muutti takaisin tänne, kun hän sai lapsia, mutta kävi silti Taikametsässä päivittäin. Ennen kuolemaansa isoisä antoi taikakorunsa minulle. Tämä talo on hänen vanhansa”, nainen lopetti. Katsoin häntä, en saanut sanaa suustani. Minun ei tarvinnutkaan, kun nainen kysyi vielä:
“Tahdotteko nähdä sen korun?”
“Joo, todellakin”, sanoin Ellan kanssa tismalleen samaan aikaan. 

Nainen johdatti meidät pieneen huoneeseen keittiön vierellä. Siellä oli vain pari kalustetta: pieni pöytä, lipasto ja tuoli. Hän otti lipaston laatikosta avaimen ja avasi sillä pöydällä olevan pienen, puisen rasian. Rasian sisältä löytyi kaulakoru. Sen ketju oli hopeaa ja riipus upea, sinertävän vihreä timantti. Ella, joka rakastaa kaikkea kaunista, henkäisi. Nainen kosketti timanttia ja sanoi hymyillen:
“Tämä on tärkein esineeni koko maailmassa.”

Kohta näimme ikkunasta, kuinka äiti ja isä ajoivat pihaan. Juoksimme pukemaan takkeja päälle.
“Ette taidakaan tarvita vara-avaimia?” nainen kysyi naurahtaen. Pudistin päätäni.
“Heippa”, sanoimme yhteen ääneen ja vilkutimme. 

Matkalla kotiin katsoin sumuista Taikametsää aivan eri tavalla.