Tuntomerkit

kuva: Pixabay

 Moi ja tervetuloa lukemaan uutta tarinaa <33 Tämä on Tuuliksen kirjoituskilpailun helmikuun tekstiksi tarkoitettu, mutta julkaisen sen nyt vähän myöhässä, koska noh - kirjoitin sen kauan sitten, mutten muistanut julkaista :D Jos tuntuu siltä, että tämä jää kesken, niin olet oikeassa: olen kirjoittanut tähän jo vähän jatkoa, ja se saattaa EHKÄ joskus päätyä päivänvaloon blogissani ;)

//

Selaan puhelimeltani uutisia tylsistyneenä. Junamatkaa on vielä ihan liian pitkään jäljellä. Kaikki somet on koluttu läpi eikä kukaan kavereista voi viestitellä Snapchatissa, joten avaan uutissovelluksen pitkästä aikaa. 

Yksi uutisista kiinnittää huomioni. Ikäiseni tyttö on kadonnut. Pyrkii todennäköisesti pois pääkaupunkiseudulta julkisella liikenteellä tai liftaamalla. Pitkät vaaleanruskeat hiukset, silmälasit, päällä mustat, revityt farkut ja valkoinen collegepaita. Jalassa valkoiset tennarit, joihin on piirretty kuvioita. Kasvoissa arpi. Noin 160 cm ja 45 kg. Nostan katseeni puhelimessa. Minähän näin tuon näköisen tytön. Juuri äsken. 

Hän istuu ikkunapaikalla parin penkkirivin päässä. En näe tytön kasvoja, mutta kaikki tuntomerkit täsmäävät. Tytöllä on mukanaan vain sellainen Marimekon kangaskassi, mitä äiti aina kantaa, ja hän on yksin. 

Tönäisen äitiä ja hän nostaa lukulasit nenältään. “Mitä?”

Osoitan uutista ja sitten nyökkään kohti tyttöä. Äidin silmät laajenevat. Hän ottaa puhelimen minulta. Uutisen alaosassa lukee: Kaikki havainnot hätänumeroon 112. 

Äiti ottaa puhelimensa ja nousee ylös. Hän kävelee tytön ohi vessaan ja lukitsee sen oven. 

Yhtäkkiä tyttö katsoo minuun päin silmät suurina. Olen varma, että hengitykseni pysähtyy. Tyttö on kaunis - tai ei sillä perinteisellä tavalla kaunis, mitä koulun suositut tytöt ovat, vaan jotenkin… persoonallinen. Hän näyttää siltä, ettei hänellä ole mitään tekemistä tavallisen maailman kanssa. 

Äkkiä minulle tulee pakottava tarve varoittaa häntä. Mihin ikinä tuo tyttö onkaan menossa, hänellä on varmasti hyvä syy. Nousen ylös ja kävelen hänen luokseen. Napautan hänen olkaansa ja hän jähmettyy ja kääntyy minuun päin. 

“Mitä?” tyttö sanoo ja hänen äänensä kuulostaa samalta kuin miltä hänen kasvonsa näyttävät. Vahvalta. “Tuu, nopee”, sanon ja nyökkään kohti portaikkoa. Tyttö tuijottaa minua pari sekuntia ja nousee sitten seisomaan. Kävelemme käytävää pitkin portaikkoon ja laskeudumme niitä sen verran alas, ettei äiti näe meitä tullessaan ulos vessasta. 

“Ootko sä kadonnut?” kysyn. “No miltä näyttää? Näetkö mut vai et, oonko kadonnut?” “Karannut siis”, korjaan. Tyttö ei sano mitään. “Oletko sä karannut sillä tavalla, että muut olettaa sun olevan kadonnut?” “Ehkäpä. Mitä se sulle kuuluu?” “Mun äiti näki sellasen uutisen, jossa kuvailtiin just sun näköistä, kadonnutta tyttöä, joka kuulemma pyrkii julkisilla pois pk-seudulta. Ja nyt se on soittamassa poliisille.” Onkohan rikollista varoittaa kadonnutta? Mitä jos tyttö onkin vaikka murhaaja? Kai silloin kiellettäisiin lähestymästä tai jotain? “Oikeesti?” tyttö sanoo ja näyttää säikähtäneeltä. Sitten hänen ilmeensä muuttuu taas määrätietoiseksi. “Mitä siinä sanottiin?” “Että mustat farkut ja valkonen paita”, muistelen ja tyttö nyökkää. Hän vetää collegepaidan päänsä yli. Sen alla on musta t-paita. Sitten hän ottaa kenkänsä pois ja vetää myös farkkunsa pois. Niiden alla on mustat legginsit, sellaiset, mitä kaikki tytöt käyttävät liikuntatunneilla. Tyttö työntää vaatteensa kangaskassiin ja kääntyy taas puoleeni odottavan näköisenä. “Mitä muuta?”

“Vaaleenruskeet, pitkät hiukset.”

Tyttö ottaa pipon päästäni ja ensin aion repäistä sen takaisin itselleni, mutta sitten näen taas tytön kasvot, arven, joka kulkee niiden poikki, enkä sanokaan mitään. Tyttö ottaa ranteestaan ponnarin, kietoo sillä hiuksensa nutturaksi ja laittaa sitten pipon syvälle päähänsä niin, että nuttura jää sen alle. Hän näyttää ihan kaljulta. “Ja?”

“160 cm pitkä ja 45 kg painava”, kerron.  “Mä oon kyl 159 senttiä. Mut tolle ei voi mitään. Oliks vielä jotain?” “Sun kengät. Valkoset, joihin on piirretty.”

Tyttö työntää kenkänsä myös nyt jo aivan täyteen kangaskassiin. Sukkasillaan, hiukset pipon sisään työnnettynä, mustalla t-paidalla ja legginseillä tyttö ei näytä enää samalta kuin aiemmin. Ainakaan, jos ei näe hänen kasvojaan. Arpi keskellä kasvoja on aika tunnistettava.

“No paska, varmaan siinä oli et näyttää siltä ku joku ois vetäny puukolla naaman halki.”

Nyökkään. Tyttö kaivaa kassistaan minigrip-pussin, jossa on jotain meikkejä. Hän ottaa yhden, se taitaa olla peitevoide tai jokin, ja sutii sitä arven päälle paksusti käyttäen puhelintaan peilinä. Sitten hän taputtelee sen sormillaan.

“Jos kattoo kaukaa, sitä ei nää, vai mitä?” “Ei oikeestaan.”

Katsomme toisiamme. “Pysy siinä, mä käyn kysyyn äidiltä, mitä ne sano sieltä hätäkeskuksesta.” Tyttö nyökkää ja kävelen takaisin sinne, missä istun. 

“Mitä ne sano?” kysyn, mutta äiti sanoo päälle: “Mihin se tyttö nyt katosi?” “Se lähti jonnekin, ehkä ravintolavaunuun.” “Okei. Ei se täältä pois pääse. Poliisi sanoi, että ne tulee seuraavalle asemalle odottamaan ja tarkistaa, ettei kukaan poistu junasta. Sitten ne tulee hakeen sen tytön.” “Sanoks se, onko se vaarallinen?” “Ei. Kyllä mä uskon, että siinä ois lukenut, jos sitä ei saa lähestyä tai jotain. Mut pysy kaukana jos näät sen.” “Joo joo.” 

Kävelen varovasti takaisin tytön luo. Hän seisoo portaikossa ja tuijottaa minua.

“Öö, mikä sun nimi on?” kysyn. “Kuuluuks se sulle?” hän kivahtaa. Säikähdän vähän. “Autoin sua kuitenki äsken.” “Iia.” Tytön ääni muuttuu vähän vähemmän vihaiseksi. “Kiva nimi.” “Ihan ok joo. Entä sun?”

Ennen kuin ehdin vastata, juna nytkähtää ja tajuan, että se on pysähtynyt. Katson ulos ikkunasta. Olemme asemalla. Paniikki leviää sisälläni. Mitä jos ne poliisit tunnistaa Iian muodonmuutoksesta huolimatta?

“Tuu, äkkiä”, sanon ja juoksen portaat alas. Iia tulee perässäni. Työnnymme molemmat junan vessaan ja lukitsemme oven. Yritän saada hengitykseni tasautumaan. Voinko saada tästä sakot tai jotakin?

Kuulen, kun poliisit nousevat junaan. Joku niistä koputtaa vessan oveen ja kysyy: “Voitko tulla ulos?” “Kuka siellä? Miten niin?” sanon kovaan ääneen ja näytän Iialle ssh-merkkiä. “Anteeksi häiriö, ei mitään.”

Seisomme lähekkäin ahtaassa vessassa, kunnes poliisit poistuvat ja ihmiset lähtevät ulos junasta.