Lyydia

Uudelleen kirjoitetun version Lyydiasta voit lukea tästä

Moi! Tähän aluksi yksi juttu; olethan jo käynyt

katsomassa Tarinaplaneettaa? Se on Tacon ja

Nekun pitämä mahtava blogi, josta löytyy tarinoita, samoin kuin täältä! Kaikenlaista kiinnostavia ja hauskoja juttuja, ehdoton suositus! Soturikissafanit myös huomio, sieltä löytyy Soturikissa-fanifiktiota monta lukua! (Katso Viiltotähden taistelu- niminen tarina). Linkki Tarinaplaneettaan löytyy tuolta sivupalkista (paina kolmea valkoista viivaa vasemmassa yläkulmasta), ylhäällä lukee Linkinvaihdossa ja alhaalla Tarinaplaneetta, klikkaa Tarinaplaneettaa ja wolaa, oletkin siellä! Ja sitten vain lukemaan!

Tämän postauksen aihe siis onkin uusi tarina. Se kertoo... no, tosi vaikea selittää! Henkilöstä, jota on lapsuudesta asti vaivannut eräs uni. Hän saa uneen selityksen, ja se onkin mitä kummallisin! Tämä tarina on minä-muodossa, ja on vähän salaperäinen, eli loppu jää vähän auki, samalla tavalla kuin Taikametsässä (https://annintarinablogi.blogspot.com/2021/08/taikametsa.html). Päästänkin sinut nyt lukemaan! Toivottavasti tykkäät! 

-Hei, missä olet? -Olen täällä! Lyydia, tule tänne! -En voi, sinun on pakko hyväksyä se! -Lyydia! Ei! Tule takaisin! -En voi auttaa sinua enää! Olen nyt jossain muualla... -Ei! Lyydia! Älä lähde! 

Tämä keskustelu pyöri päässäni jatkuvasti. En saanut siltä rauhaa. Mitä teinkin, kuulin nuo kahden naisen äänet. Olin nähnyt yöllä unta. Unessa en nähnyt mitään, kuulin vain. Kuulin pyynnön tulla takaisin, ja torjuvan vastauksen siihen, ja valituksen... en vain tiennyt ollenkaan, mitä sanat tarkoittivat. Oliko toinen huutaja lähtenyt? Mihin toinen jäi, auttoiko joku häntä? Vaikka tiesin kaiken olleen unta, en vain saanut sanoja pois päästäni. Mihin ikinä lähdinkään, nämä sanat seurasivat minua. 

Vartuin aikuiseksi, tämä keskustelu oli vieläkin päässäni. Haaleampana kuin ennen, mutta muistin sen silti. Iltaisin nukkumaan mennessä pyörittelin sanoja mielessäni. Mikseivät ne kadonneet? Miksi muistin ne aina vain? Olin käynyt peruskoulun loppuun, suorittanut lukion ja valmistunut ylioppilaaksi, sen jälkeen hankkiutunut töihin luokanopettajaksi. Ja koko tämän elämäni ajan, sanat olivat pysyneet mielessäni. En vain voinut niille mitään. Ne olivat muotoutuneet osaksi elämääni.

Oli aivan tavallinen päivä. Heräsin, vatvoin mielessäni hetken unen keskustelua, söin aamiaisen, pakkasin tavarat ja lähdin koulua kohti. Luokkani oli hauska nelosluokka. Työpäivien ajaksi saatoin unohtaa päässäni pyörivät lauseet. 

Tämä päivä oli erityisen touhukas, koska luokkaan saapui uusi oppilas. Tarkistin Wilmasta tytön nimen. -Lyydia, mutisin ääneen. Lyydia. Tytön nimi oli Lyydia. Lyydiaa oli huudettu siinä unessa... ehkä... -Ei, se oli vain unta, maailmassa on paljon Lyydia- nimisiä ihmisiä, hoin itselleni, ja onnistuin jotenkuten unohtaa koko unen ja keskittyä luokkaani.

Kun uusi oppilas astui luokkaan, säikähdin. Tunnistin hänet. En tiedä, miten se oli mahdollista. Tunsin hänet. En muista mistä, en muista milloin olisin tavannut hänet. Silti tunsin tämän tytön, siitä olin varma. -Öh... tuota... tervetuloa luokkaamme! toivotin, ja yritin kuulostaa mahdollisimman normaalille. Se oli vaikeaa. Lyydia nyökkäsi ja istahti etummaiseen pulpettiin. Nuo siniset silmät, ja mustat hiukset... olin nähnyt ne jossain. Tai en nähnyt, vaan kokenut. Siinä kahdenkymmenen vuoden takaisessa unessa. Olin varma. 

Välituntikello soi. Oppilaat alkoivat vyöryä ulos. -Hei, Lyydia, voisitko jäädä hetkeksi tänne luokkaan? sanoin, ja kaduin sitä välittömästi. Mitä muka sanoisin tuolle tytölle? Kuulostaisin järjettömältä, jos alkaisin höpöttää jostain unesta. Se oli vain uni. -Olenko tehnyt jotain? Lyydia kysyi varovaisesti. 

Voi ei. En kestänyt tuota ääntä. Se oli puhunut unessani, kertonut, ettei voi auttaa. -Haluaisin tutustua sinuun paremmin, sepitin Lyydialle. Tyttö nyökkäsi. Hengitin syvään. Tämä oli tilaisuuteni. -Millainen perheesi on? keksin kysyä. -No, siihen kuuluvat minä, isäni ja äitini. Minut on adoptoitu, tyttö kertoi. Se kuulosti tutulle. -Minkä ikäinen olit, kun sinut adoptoitiin? kysyin leppoisaa äänensävyä tavoitellen. -Kolme, Lyydia selitti. 

Ajatukseni heittivät kuperkeikkaa. Isoäitini oli kolme, kun hänet adoptoitiin. Isoäidin toinen nimi oli Lyydia. Isoäiti oli kuollut edellisellä viikolla unestani. Miten en ollut ennen tajunnut sitä? 

Lähetin Lyydian välitunnille. Oliko se mahdollista? Tai siis, ei tietenkään ollut. Isoäitini oli kuollut, Lyydia oli nelosluokkalainen nuori tyttö. Ei mitenkään ollut mahdollista. Kaivoin puhelimeni esiin. Selasin kuvagalleriaa, kunnes löysin valokuvan, jonka olin ottanut äitini ullakolta löytyvästä kuvasta isoäidistäni, Helmi Lyydiasta. 

Tässä luokassa, juuri äsken, oli seisonut isoäitini. Miten se... miten se oli mahdollista? Kuvassa seisova, hymyilevä kymmenvuotias tyttö oli luokkani uusi oppilas, Lyydia. Mustavalkoisena vain. 

Ymmärsin. Toinen ääni unessani oli ollut äitini, joka oli huutanut isoäitiä. Äiti kutsui isoäitiä aina Lyydiaksi. Äiti oli kertonut isälleni nähneensä unen omasta äidistään. Näin saman unen. Sinä samaisena yönä. 

Seuraava tunti alkoi. Oppilaat istahtivat takaisin paikoilleen ja kaivoivat matematiikan kirjat esiin. Aloin opettaa desimaalilukuja, mikä oli erityisen vaikeaa, kun en voinut ajatella muuta kuin edesmennyttä isoäitiäni. 

Uusi oppilas, Lyydia, nousi ylös ja tuli pyytämään apua erääseen tehtävään. Autoin parhaani mukaan. Lyydia hymyili ja kiitti. Siinä, Lyydian seisoessa opettajanpöytäni edessä, jotain todella omituista tapahtui. Lyydiasta, irtautui toinen keho, läpinäkyvä kuin haamu. Se nousi seisomaan. Henkäisin. Siinä, hymyilevän Lyydian vieressä, seisoi läpikuultava, mustavalkoinen isoäitini. -Pidä huolta minusta, isoäitini sanoi niin hiljaa, että se oli pelkkä kuiskaus, ja katosi. 

Siitä lähtien olen elänyt rauhaisaa elämää, ja hyväksynyt sen, että luokassani istuu tekemässä tehtäviä isoäitini. En tiedä ollenkaan, miten se on mahdollista, mutten välitä. Olen jopa unohtanut sen unen kokonaan. 

Tykkäsitkö? Toivottavasti! Ja hei, otan nyt sen Isosiskon elämää 4 työn alle, kun olen sitä pitkään lupaillut. Moikka, seuraavaan postaukseen!