Halloweenspesiaali 2021

 


Moi! Tämä ei ole niinkään pelottava kauhutarina, vaan muuten halloweeniin liittyvä. En pilaa juonta kertomalla enempää, mutta sen voin luvata, että aaveita ja vampyyreja riittää! Hyvää halloweenia juuri sinulle! 


Näin taas unta siitä paikasta. Siellä oli kylmää, kosteaa ilmaa, ja tuuli ulvoi. En kuitenkaan koskaan nähnyt mitään. Kuin silmäni olisivat sokeutuneet yhtäkkiä. Tunsin jalkojeni alla kylmän nurmikon, kompastuin puun juureen, kaaduin. Kaaduin maahan, suoraan kylmään maahan. Tunsin viileän ilman lehahtavan lävitseni, kuin aave olisi lentänyt lähettyvillä. Kuulin kauheaa kirskuntaa, kunnes heräsin unestani. 


Hieroin silmiäni. Oli aamu, olin omassa sängyssäni, päivämäärä oli 31. lokakuuta. Halloween, tajusin. Perheemme ei juhlinut halloweenia, mutta tiesin päivän, se oli kerrottu koulussa. Nousin ylös, yritin olla kuin normaalisti, mutta uneni karmi minua. Näin sen usein, melkeinpä joka yö. Yritin ajatella sen olevan aivan normaali uni, mutta se oli mahdotonta. Olin varma, että unella on tarkoitus. 


Oli sunnuntai, joten lähdin kävelylle, niin kuin aina viikonloppuisin. Ja se, se oli paras asia, joka minulle oli sattunut. Lähdin siis ulos. Oli leuto syysilma, pakkanen kirpaisi vähän, koska oli aikainen aamu. Tykkäsin aikaisista aamuista. Hämärä tosin vielä leijaili kaduilla, mutta ei se minua haitannut. Oikeastaan pidin pimeydestä ja hämärästä. 


Pysähdyin kiinnostavan näköisen metsäpolun varteen, ja lähdin kävelemään sitä pitkin. Puut näyttivät sille, että ne kaatuisivat päälleni. Yritin pitää mielikuvitukseni kurissa. Alkoi hämärtämään. Hetkinen, miksi aamulla alkaisi hämärtämään? Ehkä se johtuu puiden varjoista, totesin mielessäni ja jatkoin matkaa. 


Ilma oli viileää ja kosteaa. Melkein tuli kylmä. Alkoi olla jo niin hämärä, etten erottanut kunnolla eteeni. Lopulta pimeys laskeutui ympärilleni. En nähnyt mitään. Ensin ajattelin, että se on vain pimeyden syytä, puut kun olivat siinä kohdassa aika tiheästi. Kävelin kylmän nurmikon päällä. Silloin tajusin, että kaikki ei todellakaan ollut kunnossa. Uneni tapahtumat toistuivat. Jos tämä noudattaa kokonaan uneni kaavaa, kaatuisin pian ja aave leijuisi lävitseni, tajusin. Aloin juoksemaan suoraan eteenpäin, mutta juoksinkin väärään suuntaan, ja pieni metsäpolku hävisi jalkojeni alta. 


Kiljaisin hätäännyksissäni. Yritin kääntyä kohti polkua, jota pitkin olin tullut, mutta oli liian pimeää. Tai ehkä ei pimeää, en vain nähnyt mitään. 


Tunsin jalkojeni alla kostean nurmikon, en hiekkatietä. Olin pudottanut kenkäni jonnekin, koska tunsin nurmikon niin selvästi. Yritin kaivaa puhelimeni esiin, mutta se tipahti maahan. Yritin kontaten etsiä sitä, mutten löytänyt. Olin liian hermostunut ja en nähnyt mitään. Kuulin askelia. Ne lähestyivät. Ne eivät olleet suuret, ne olivat pienet. Kuin joulutontun askeleet. Astuin pari askelta tääksepäin. Kompastuin juureen.
-Ei! parkaisin. En halunnut, että uneni tulisi oikeaan elämään. Yritin ottaa puunrungosta kiinni, mutta se luiskahti kädestäni. Kaaduin taaksepäin, pääni osui kiveen. Halusin nousta ylös, mutta huomasin, etten voinut liikkua. Säikähdin, että olin halvaantunut. Sitä se ei kuitenkaan ollut. 


Askeleet lähestyivät koko ajan. Ne liikkuivat kohti niin kauan, että olivat aivan vieressäni. Kuulin kuiskailua.
-Ala ulvoa jo, kuulin kuiskauksen.
-Tuon pitää ensin kolistella niitä kettinkejä.
Yritin taas hätääntyneenä liikuttaa kättäni, mutta se ei onnistunut. Viileä ilma leijui lävitseni.
-Se on hän. Hän on täällä, kuulin kuiskauksen, tai pikemminkin henkäyksen. Pidätin hengitystäni. Kirskunta, jonka olin kuullut unessanikin, kantautui taas korviini. Se lähestyi.
-Olet täällä, vihdoinkin, pienet askeleet loittonivat kirskunnan suuntaan.
-Joo, niin olen. Onko tuo siis se uusin kokelas? kysyi möreä ääni. Höristin korviani. Mikä kokelas? En halunnut olla kokelas. Halusin kotiin, lämpimään keittiöömme juomaan kuumaa kaakaota! 


-Auuuuuuuuuuu, kuului ulvontaa. Se oli kuin suden. Tai se ei ollut kuin suden, se oli suden. Susi tästä vielä puuttuikin.
-Päästäkää minut irti! huusin niin kovaa, että melkein tunsin äänihuulieni irtoavan. Kuului henkäyksiä. Ympärilläni oli ilmeisesti paljon ihmisiä. Kuului napsahdus, kuin sormia olisi napsautettu, ja näin taas. Se, mitä näin, oli niin omituista, että melkein pyörryin.
-Katsokaapas poikaa, kuului möreä ääni. Yritin tarkkailla, mistä se kuului. Meinasin pyörtyä uudestaan. Edessäni seisoi... zombie? Zombie, jolla oli kahleita kädessä. Se heilutti niitä, ja kuului karmeaa kirskuntaa. Sitä unen kirskuntaa. 


-Säikähditkö? kuului toiveikas, pieni ääni toiselta puolelta. Yritin kääntää päätäni nähdäkseni puhujan, mutta se oli mahdotonta.
-Ai, liikuttamattomuusloitsu. Tietenkin, kuului uusi napsahdus. Nousin heti seisomaan. Nyt näin kaikki, jotka ympärilläni seisoivat. Ihmissusi, pienen pieni aave, se oli varmaan äsken kysynyt minulta säikähdinkö, vähän aavetta suurempi vampyyri, zombie, muumio, luuranko. Kaikki tuijottivat minua. Olin niin hämmentynyt, etten osannut tehdä muuta kuin seisoa ja tuijottaa.
-Mitä tehdään? zombie, joka oli nyt pudottanut kahleensa maahan, kysyi.
-Pelotellaan sitä vielä lisää? ehdotti luuranko ja heilutteli kättään, josta kuului epämiellyttävää kolinaa, kun luut osuivat toisiinsa.
-Huhuuuuu, kuulin hennon äänen, ja pienen pieni aave leijui lävitseni. Kylmät väreet kulkivat selässäni. -Ei se enää säikähdä. Turha toivo, ihmissusi totesi ja muuttui takaisin ihmiseksi. Se oli nyt ainut järkevä olento täällä; nuori nainen, noin 20-vuotias.
-Eihän nyt ole täysikuu, miten olit susi? kysyin, ja hämmästyin heti perään, miten olin saanut tuollaisen kysymyksen ulos suustani, kun olin juuri kokenut elämäni kauheimman järkytyksen. Nainen pyöritteli silmiään.
-Nyt on halloween, hän totesi kuivasti. Värähdin, kun joku taputti takaa olkapäätäni. Käännyin. Se oli noita-akka.
-Rohkea poika. Oletteko nähneet ikinä ketään muuta kokelasta, joka olisi karjunut liikkumattomuusloitsun aikana? Ette, noita sanoi ja katsoi minua katseella, joka yritti ehkäpä olla rohkaiseva. Ei se ollut, se oli karmaiseva.
-Oli ilo tavata, pieni haamu sanoi ja leijaili pääni ylitse. Yhtäkkiä kaikki pimeni. 


Heräsin pihaltamme. Vieressäni oli paperilappu. Otin sen käteeni ja aloin lukea. 


Hei, Aaron! Ajattelimme selittää. Olet rohkein kokelas, jonka olemme ikinä nähneet! 


Joka vuosi, halloweenina, valitsemme jonkun lähellä asuvan henkilön. Lähetämme hänelle unia, johdatamme hänet metsäpolulle ja säikyttelemme. Se on ihanaa aikaa, koska muulloin meidän pitää piileksiä kallion luolissa. Olemme halloweenin olentoja, emme normaaleja luurankoja ja muumioita. Yleensä säikytämme kokelaan, pyyhimme muistin ja lähetämme omaan kotiinsa. Sinä olet erilainen; vastustit liikkumattomuusloitsua. Se on harvinaista. Silloin ei kuulu huutaa, ainakaan loitsukäsikirjan mukaan. 


Kysymmekin teiltä, arvon Aaron, haluaisitteko liittyä halloweentiimiimme? Voisit olla... hmm... vaikkapa pikkumuumio? Voimme jatkaa keskusteluja ensi halloweenina. Ilmesty samaan aikaan samana paikkaan. 


Terveisin halloweenin väki; aave, noita, vampyyri, zombie, luuranko, muumio sekä ihmissusi. 



Kommentit

  1. Toosi hyvä!! NEKKU kirjoitti Tarinaplaneetallekin halloweenspesilaalin, käy ihmeessä lukemassa!! Mutta siis kiva kun ei ollut kauhutarina, en itsekkään oikein välitä niistä.. :) Hyvää halloweenia! ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihanaa että tykkäsit! Juu, luettu on, heti kun julkaistiin, ja kävin jo kommentoimassakin🙃 Mä itse oon nyt innostunut vähän enemmän kauhutarinoista, ja kirjoitin omasta mielestäni hienon ”kuvauksen” pimeydestä. Kuulostaa oudolle, mutta rakastan sitä! Ja; en keksi YHTÄÄN minkälaisen tarinan tekisin siitä, aargh!

      Poista
    2. Oi! Ehkä ensi vuonna kuullaan, pääsikö Aaron mukaan? ;) Vois olla hyvä Halloween special 2022, jos vielä sillon haluut!

      Poista
    3. Ehkäpä, sitä ajattelinkin! Tuleekohan Aaronista hyvä säikyttelijä...😂

      Poista

Lähetä kommentti

Ihanaa, jos kommentoit, mä arvostan sitä tosi paljon 💙